Alkaessani parantua pitkällisestä taudistani tämä ilmeni osaksi
siten, että minua rupesivat huvittamaan vähäpätöiset seikat, jotka
eivät olleet missään yhteydessä kirjain ja problemien kanssa;
minua huvitti urheilla, leikkiä uima-altaassa, lennätellä leijoja,
kisailla ratsuilla, ratkaista mekaanisia arvoituksia. Tämä sai minut
väsymään kaupunkielämään. Eräässä maatalossa Kuulaaksossa minä
löysin paratiisini. Muutin kokonaan pois kaupungista. Sinne ei minua
houkutellut muu kuin musiikki, teatteri ja turkkilaiset kylvyt.
Ja kaikki menestyi minulta. Tein uutterasti työtä, urheilin
uutterasti ja tunsin itseni varsin onnelliseksi. Lueskelin enemmän
kaunokirjallisuutta ja vähemmän tietokirjallisuutta. En tutkinut
kymmenettäkään osaa siitä, mitä varemmin olin tehnyt. Tunsin yhä
vielä mielenkiintoa olemassaolon perusproblemeihin, mutta se oli
peräti varovaista mielenkiintoa; sillä olinhan polttanut sormeni, kun
olin tarttunut Totuuden verhoon ja riistänyt sen hänen yltään. Tässä
suhteessani oli kyllä vähän valheellisuutta ja tekopyhyyttä. Mutta
nämä johtuivat siitä, että halusin elää. Tekeydyin ehdoin tahdoin
sokeaksi kaikelle sellaiselle, mikä tuntui biologisten tosiseikkain
raakamaiselta selvittelyltä. Koetinhan oikeastaan vain päästä
vapaaksi huonosta tavasta, luopua kehnosta mielentilasta. Toistan
vieläkin, että tunsin itseni varsin onnelliseksi. Ja minä lisään,
että arvostellessani elämääni kylmän harkitsevasti tämä aikakausi oli
kaikista onnellisin.
Mutta mikäli voin nähdä, läheni säälimättömänä se aika, jolloin
minun oli maksettava niistä parista vuosikymmenestä, mitkä olin
maleksinut Tuliliemen seurassa. Toisinaan saapui maatalooni
vieraita, jotka viipyivät siellä muutamia päiviä. Jotkut eivät
käyttäneet väkijuomia. Mutta sellaisista, jotka niitä käyttivät,
oli peräti tukalaa oleskella maalla aivan kuivin suin. En voinut
loukata vieraanvaraisuus-tunnettani pakottamalla heitä moiseen
kieltäymykseen. Hankin kotiini varaston ... vieraitteni tähden.
En ollut koskaan innostunut _cocktaileihin_ siinä määrin, että olisin
oppinut itse sekoittamaan niitä. Sain sen vuoksi erään Oaklandin
kapakoitsijoista laatimaan niitä oikein kosolta ja lähettämään pullot
minulle. Kun ei ollut vieraita, en juonut. Mutta aloin huomata,
että päätettyäni aamutyöni minusta tuntui hauskalta, jos sattui
olemaan vieras saapuvilla, koska silloin voin juoda hänen kerallaan
_cocktailin_.
Olin niin vapaa alkoholista, että yksi ainoa _cocktail_ tuntui
terästävän. Yksi ainoa lasillinen sai mielen lämpenemään ja
nauruhermot kiihtymään muutamiksi minuuteiksi, ennenkuin oli
istuuduttava pöytään ja aloitettava miellyttävä syömispuuha.
Toisaalta oli vatsani niin kestävä, vastustuskykyni niin suuri, että
tuo yksi _cocktail_ tuntui vain vähäiseltä välkähdykseltä, heikolta
naurunhyrähdykseltä. Eräänä päivänä muuan ystävä ehdotti julkeasti
toista _cocktailia_. Tyhjensin hänen kerallaan toisenkin lasin.
Lämmön tunne kesti melkoista kauemmin, nauru muodostui syvemmäksi
ja kaikuvammaksi. Sellaiset kokemukset eivät hevillä haihdu
mielestä. Toisinaan tulen melkein ajatelleeksi, että ryhdyin toden
teolla juomaan juuri siitä syystä, että tunsin itseni niin perin
onnelliseksi.
Eräänä päivänä Charmian ja minä teimme pitkän ratsastusretken
vuoristoon. Palvelijat olivat saaneet vapaapäivän, ja palattuamme
iltasella me laadimme hupaisat tilapäis-illalliset. Kylläpä elämä
tuntui suloiselta sinä ehtoona, kun me hommailimme kahden keittiössä.
Minä puolestani tunsin kohonneeni oikein elämän huipulle. Sellaisia
asioita kuin kirjat ja lopullinen totuus ei elämässä ollutkaan.
Ruumiini oli suuremmoisen terve ja terveellisen väsynyt pitkällisestä
ratsastuksesta. Päivä oli ollut kerrassaan loistava. Liikuin sen
naisen rinnalla, joka oli puolisoni, ja kahden me illastimme huiman
hilpeinä. Minulla ei ollut mitään huolia. Kaikki laskut olivat
maksetut ja taskuuni valui rahoja viljalti. Tulevaisuus laajeni
laajenemistaan. Ja juuri edessäni, keittiössä, porisi kattilassa
herkullisia aineksia, meidän naurumme helkkyi, ja vatsassa tuntui
mitä suloisin ruokahalun tunne.
Olo tuntui niin hyvältä, että minussa heräsi jäytävä halu saada se
tuntumaan vieläkin paremmalta. Olin niin onnellinen, että tahdoin
kohottaa onnellisuuteni vieläkin ylemmäksi. Ja keinon tunsin. Sen
olin oppinut joutuessani tuhannet kerrat tekemisiin Tuliliemen
kanssa. Tuon tuostakin siirryin keittiöstä _cocktail_-pullon luo,
ja joka kerta sen sisällys hupeni aimo ryypyn verran. Tulos oli
suuremmoinen. Minä en joutunut humalaan, en edes hiprakkaan; mutta
minä lämpenin, aloin hehkua, onneni kohosi ylimpään huippuunsa.
Elämä oli minua kohtaan antelias, minä lisäsin anteliaisuutta.
Se oli suuremmoinen hetki -- elämäni suuremmoisimpia. Mutta minä
sain maksaa siitä, pitkien aikojen kuluttua, kuten vielä joudutte
näkemään. Sellaiset kokemukset eivät haihdu mielestä, eikä ihminen
typeryydessään opi havaitsemaan, ettei ole olemassa mitään
järkkymätöntä lakia, joka säätää, että samain asiain on aiheutettava
samallaisia tuloksia. Sillä sitä ne eivät tee, muutoin tuhannes
ooppiumipiippu synnyttäisi saman nautinnon kuin ensimäinen, muutoin
aiheuttaisi yksi _cocktail_ usean sijasta saman lämmön vielä
sittenkin, kun on nauttinut _cocktaileja_ jo vuosikausia.
Eräänä päivänä, suoritettuani aamutyöni ja odotellessani päivällistä,
minä otin _cocktailin_ yksikseni, kun ei sattunut olemaan vieraita
saapuvilla. Sen jälkeen join säännöllisesti ennen päivällistä
_cocktailini_, vaikka ei ollut vieraitakaan. Ja juuri siten Tuliliemi
sai minut valtaansa. Aloin ryyppiä yksikseni. Enkä tehnyt sitä seuran
vuoksi, en myöskään siitä syystä, että juoma maistui, vaan ryypyn
vaikutuksen tähden.
Minä _tarvitsin_ tuon ryypyn ennen päivällistä. Eikä mieleeni
juolahtanut koskaan, ettei minulla ollut mitään syytä jättää
sitä nauttimatta. Minähän maksoin sen. Saatoin kustantaa tuhat
_cocktailia_ päivässä, jos minua halutti. Ja mitä merkitsi _cocktail_
-- yksi _cocktail_ -- minulle, joka olin niin monessa tilaisuudessa
niin monen vuoden ajan nauttinut suunnattomat määrät väkevämpiäkin
aineita kärsimättä niistä mitään haittaa?
Elämäni maalla kului seuraavalla tavalla: Suoritettuani vuoteessa
oikolukua kello neljästä tai viidestä minä istuuduin joka aamu
puoli yhdeksältä kirjoituspöytäni ääreen. Erinäiset muistiinpanot
ja kirjeenvaihto veivät puolen tuntia, ja täsmälleen kello yhdeksän
minä ryhdyin kirjoittamaan. Kello yhdeltätoista, toisinaan muutamia
minuutteja myöhemmin, toisinaan varemmin, olin saanut valmiiksi
tuhat sanaani. Kului vielä puoli tuntia järjestelyhommiin, ja sitten
oli päivätyö päättynyt, joten minä siirryin puoli kahdeltatoista
riippuverkkooni puiden siimekseen varattuani mukaan postilaukun ja
aamulehdet. Puoli yksi söin päivällistä ja iltapäivällä kävin uimassa
ja ratsastamassa.
Eräänä aamuna kello puoliyhdeltätoista, ennen kuin olin siirtynyt
riippuverkkoon, join lasillisen _cocktailia_. Tämä uudistui
seuraavina aamuina, jolloin tietysti otin toisen _cocktailin_ juuri
ennen päivällistä. Pian havaitsin istuvani kirjoituspöytäni ääressä
kesken työtäni odotellen tuota puolikahdentoista ryyppyä.
Nyt olin lopultakin täysin tietoinen siitä, että kaipasin alkoholia.
Mutta entä sitten? Minä en pelännyt Tulilientä. Olin seurustellut
hänen kanssaan liian kauan. Väkijuoma-asioissa olin viisas.
Menettelin varovaisesti. En joisi koskaan enää ylenmäärin. Tunsin
hyvin Tuliliemen salajuonet ja turmiolliset paulat, kaikki ne monet
keinot, joita käyttäen hän oli varemmin koettanut surmata minut.
Mutta kaikki tuo oli mennyttä, aikoja sitten mennyttä. En joisi
itseäni milloinkaan enää tajuttomaksi. En päästäisi itseäni koskaan
humaltumaan. Muuta en halunnut enkä muuta ottaisikaan kuin juuri sen
verran, että pääsisin lämpenemään, saisin hilpeyden heräämään, naurun
herahtamaan kurkkuuni ja mielikuvitukseni vilkkaampaan toimintaan.
Oh, kyllä minä osasin pitää itseni täydelleen kurissa ja samaten
myöskin Tuliliemen.