Pitkällisen tautini jälkeen minä join edelleen seuran vuoksi. Join
toisten juodessa ja heidän parissaan liikkuessani. Mutta huomaamatta
alkoholin tarve alkoi saada minussa selvän muodon ja kasvaa. Se
ei ollut ruumiillista tarvetta. Minä harjoitin nyrkkeilyä, kävin
uimassa, purjehdin, ratsastin, vietin kuvaamattoman terveellistä
ulkoilma-elämää ja sain henkivakuutuslääkäriltä mitä loistavimmat
todistukset. Kun nyt myöhemmin mietin asiaa, havaitsen, että
alkuvaiheeltaan tämä alkoholin tarve oli henkistä tarvetta, hermojen,
mielialan aiheuttamaa tarvetta. Miten voisinkaan sen tyydyttävästi
selittää?
Se oli jotensakin seuraavan laista. Fysiologisesti, maun ja vatsan
kannalta otettuna, alkoholi tuntui yhä vielä vastenmieliseltä,
kuten aina ennenkin. Se ei maistunut paremmalta kuin olut
viisivuotiaasta tai karvas punaviini seitsenvuotiaasta. Ollessani
yksin, kirjoittaessani tai lueskellessani, en tuntenut mitään
tarvetta. Mutta -- minusta alkoi tulla vanha tai viisas -- tai
sekä vanha että viisas -- tai ehkä vaihtoehtoisesti voimme sanoa:
ukkomainen. Seuraelämässä toisten lausumat seikat miellyttivät tai
kiihottivat minua vähemmän kuin ennen. Varemmin naurunarvoisilta
tuntuneet sukkeluudet ja typeryydet eivät maistuneet enää miltään;
ja oli oikein kiusallista kuunnella naisten ikäviä ja jonninjoutavia
puheita ja mitättömien, pintapuolisten miesten mahtipontisia,
pöyhkeitä lausuntoja. Tällaisen rangaistuksen saa siitä, että
lukee liian paljon kirjoja tai on itse narri. Minun kohdaltani on
samantekevää, kumpaan vikaan tein itseni syypääksi. Vika sellaisenaan
oli eittämätön tosiasia. Minulta alkoi häipyä ihmisten keskinäisen
seurustelun synnyttämä elämä ja valo ja välke.
Olin kavunnut liian korkealle tähtien pariin, tai kenties olin
nukkunut liian syvään. Kuitenkaan en ollut hysteerinen tai millään
tavalla liikoja haaveileva. Valtimoni tykki normaalisesti. Sydämeni
herätti oivallisuudellaan ihmetystä henkivakuutuslääkäreissä.
Keuhkoni saivat yllä mainitut herrat aivan haltioitumaan. Kirjoitin
tuhat sanaa jok'ikinen päivä. Suoritin äärimmäisen tarkasti kaikki
asiat, mitkä elämä toimitti minun osalleni. Urheilin iloisena ja
innokkaana. Nukuin öisin rintalapsen lailla. Mutta --
Niin pian kuin jouduin toisten seuraan, vaivuin alakuloisuuden
valtaan ja tunsin tarvetta vuodattaa henkisesti kyyneliä. En voinut
nauraa toisten kera, en hymyillä pöyhkeiksi aaseiksi arvostelemieni
miesten juhlallisille sanoille; en myöskään voinut naureskella
tai rupatella entiseen kevyeen tapaani typeräin pintapuolisten
naisten kanssa, jotka tuhman ja pehmeän kuorensa alla olivat yhtä
alkuperäisiä, suorasukaisia ja murhaavia biologista tehtäväänsä
täyttäessään kuin naarasapinat, ennenkuin ne riisuivat yltään
karvaisen kuorensa ja korvasivat sen toisten eläinten turkeilla.
Enkä minä ollut pessimistikään. Vakuutan valallani, etten ollut
pessimisti. Olin vain peräti ikävystynyt. Olin nähnyt saman näytelmän
liian usein, kuullut liian usein samat laulut ja samat kokkapuheet.
Tiesin liian paljon teatterin pilettimyymälän asioista. Tunsin
näyttämön takaisen koneiston pyörät niin hyvin, ettei lavalla
pöyhisteleväin nauru eikä laulu saattanut tukahuttaa hammaspyöräin
kitinää.
Ei ole ensinkään viisasta pistäytyä näyttämön taakse ja nähdä
enkeliäänisen tenoorin pieksevän vaimoaan. Minä olin käynyt
takapuolella, ja nyt sain maksaa siitä hyvästä. Tai sitten olin itse
narri. Tässä tapauksessa on minun asemani samantekevä. Tärkeätä on
vain tilanne itsessään, ja tämä oli nyt sellainen, että toisten
parissa seurusteleminen alkoi käydä minulle tuskalliseksi ja
tukalaksi. Toiselta puolen on kuitenkin myönnettävä, että joskus,
perin harvoin, tapasin harvinaisia sieluja tai itseni kaltaisia
narreja, joiden kera saatoin viettää suuremmoisia hetkiä tähtien
parissa tai narrien paratiisissa. Olin nainut harvinaisen sielun tai
narrin, joka ei koskaan ikävystyttänyt minua ja pysyi aina uusien
yllätyksien sekä loppumattoman ilon lähteenä. Mutta en saattanut
viettää joka hetkeä yksinomaan hänen seurassaan. Eikä olisi ollut
kohtuullista eikä viisastakaan pakottaa häntä viettämään joka
hetkeään minun seurassani. Sitä paitsi olin kirjoittanut sarjan
onnistuneita teoksia, ja yhteiskunta vaatii miestä, joka sepittää
kirjoja, uhraamaan osan lepohetkistään sen hyväksi. Ja vaatiihan
muuten jokainen normaalinen ihminen muutamia hetkiä kanssaihmiseltään.
Ja nyt me alamme jo lähetä itse pääasiaa. Kuinka saattoi kestää
seurustelua, kun sen loisto oli häipynyt. Tuliliemi! Tuo alati
malttavainen oli odottanut neljänneksen vuosisataa, että ojentaisin
käteni häntä tarviten. Hänen tuhannet temppunsa olivat jääneet
tuloksettomiksi mainion terveyteni ja hyvän onneni tähden, mutta
hänellä oli varastossaan uusia temppuja. Huomasin, että pari
_cocktailia_ virkisti minua, niin että saatoin esiintyä narrina
narrien joukossa. _Cocktail_ tai useampikin ennen päivällisiä
nautittuna antoi minulle kyvyn nauraa sydämeni pohjasta seikoille,
jotka olivat kauan sitten lakanneet olemasta naurettavia. _Cocktail_
oli tutkain, kannus, potku kiusaantuneelle ja kyllästyneelle
mielelleni. Se elvytti naurun ja laulun ja loi väriä omaan
mielikuvitukseeni, niin että saatoin nauraa ja laulaa ja jutella
typeryyksiä eloisimpien kanssa tai lausua lämmöllä ja innokkaana
joutavuuksia tyydyttääkseni mahtipontisia poroporvareita, jotka eivät
osanneet muulla tavalla puhuakaan.
Ilman _cocktailia_ minä pysyin peräti huonona seuramiehenä, sellaisen
saatuani muutuin varsin onnistuneeksi seuranpitäjäksi. Saavutin siten
valheellisen hilpeyden, myrkytin itseni iloiseksi. Ja tämä alkoi
niin huomaamattomasti, etten minä, Tuliliemen vanha tuttava, edes
aavistanutkaan, mille tielle olin joutunut. Aloin huutaa soittoa ja
viiniä; pian oli vuoroni huutaa hurjempaa soittoa ja enemmän viiniä.
Näihin aikoihin rupesin huomaamaan odottavani jännityksellä
päivällisryyppyä. Minä _kaipasin_ sitä ja tein tämän _tietoisesti_.
Muistan, että toimiessani sotakirjeenvaihtajana kaukaisessa
idässä jokin mahti veti minua vastustamattomasti erääseen taloon.
Paitsi sitä että aina noudatin päivälliskutsuja, minä pistäysin
siellä melkein joka iltapäivä. Talon emäntä oli hurmaava nainen,
mutta hänen tähtensä en suinkaan oleskellut niin useasti hänen
kattonsa alla. Asian laita oli näet sellainen, että hän laati
kaikkein parhaita _cocktaileja_ koko tuossa suuressa kaupungissa,
missä juomien sekoittaminen oli muukalaisen väestön keskuudessa
kehittynyt todelliseksi taiteeksi. Sellaisia _cocktaileja_ ei
voinut saada yhdessäkään klubissa, hotellissa tai yksityistalossa.
Hänen sekoituksensa olivat nerokkaasti sommiteltuja, ne olivat
mestariteoksia. Limakalvolle ne eivät tuntuneet laisinkaan
vastenmielisiltä, ja ne sisälsivät runsaimmin "väkeä".
Mutta minä halusin hänen ryyppyjänsä vain seuraelämän vuoksi,
terästääkseni itseni seurustelutuulelle. Kun ratsastin tuosta
kaupungista satoja maileja riisivainioiden ja vuorien poikki,
kun vietin kuukausimääriä leirielämää ja seurasin voitollisia
japanilaisia Mandshuriaan, en juonut. Kuormahevosteni kantamuksissa
oli aina useita whiskypulloja. Mutta en avannut ainuttakaan
pulloa, en tyhjentänyt ainoatakaan lasia yksikseni, eikä minua
edes haluttanutkaan nauttia väkijuomia. Jos valkoihoinen sattui
pistäytymään telttaani, silloin avasin pullon ja me joimme miesten
tapaan, aivan samoin kuin hän olisi avannut pullon ja tarjonnut
minulle, jos olisin vieraillut hänen luonaan. Minä kuljetin tuota
whiskyä mukanani seuraelämän vuoksi, ja senpä tähden tilitin siitä
sanomalehteä, jonka palveluksessa työskentelin.
Vain taaksepäin katsellessani saatan huomata haluni melkein
huomaamattomasti kasvaneen. Siitä ilmeni vähäisiä viittauksia, joihin
en kiinnittänyt huomiota, pieniä välkähdyksiä, joita en nähnyt, pikku
tapahtumia, joiden merkitystä en tajunnut.
Esimerkiksi muutaman vuoden ajan minulla oli tapana purjehtia
talvisin kuusi, kahdeksan viikkoa San Franciscon lahdella. Tukevassa
purjeveneessäni _Hyrskeessä_ oli mukava kajuutta ja hiiliuuni.
Keittohommista piti huolta muuan korealaispoika, ja tavallisesti otin
mukaan ystävän tai pari jakamaan kanssani retken riemuja. Matkassa
oli myöskin kirjoituskoneeni, ja minä naputin sillä tuhat sanaa
päivässä. Sillä kertaa, jota tässä erikoisesti ajattelen, olivat
mukana Cloudesley ja Toddy. Se oli Toddyn ensi matka. Varemmilla
retkillä Cloudesley oli tyytynyt juomaan olutta; olin siis pitänyt
aluksessa olutvarastoa ja juonut tätä ainetta hänen kerallaan.
Mutta tällä kertaa oli tilanne aivan toisellainen. Toddy oli
pilkkanimi, koska tämä henkilö oli aivan pirullisen taitava
sekoittamaan toteja. Nyt minä otin mukaan whiskyä -- muutamia
litroja. Se oli turmioksi. Minä hankin lisää monta monituista litraa,
sillä Cloudesley ja minä totuimme juomaan suurin lasillisin kuumaa
totia, joka todellakin maistui ihanalta ja vaikutti kuvaamattoman
"terästävästi".
Minä pidin noista ryypyistä. Rupesin oikein odottelemaan, milloin
olisi aika sekoittaa niitä. Me joimme niitä säännöllisesti, yhden
ennen aamiaista, toisen ennen päivällistä, taasen ennen illallista ja
viimeisen ennen maatapanoa. Juovuksiin emme joutuneet milloinkaan.
Mutta tahdon tunnustaa, että neljä kertaa päivässä me olimme peräti
iloisella tuulella. Ja kun Toddyn oli pakko palata San Franciscoon
kesken retkeä, pidimme Cloudesley ja minä huolta siitä, että
korealaispoika sekoitti meille säännöllisesti tuutingit tarkan
reseptin mukaan.
Mutta näin tapahtui vain aluksella. Palattuani maihin, kotiin,
en ottanut koskaan aamutuikkua, en myöskään varannut itselleni
"yömyssyä". Enkä ole sen koommin nauttinut kuumia tuutinkeja, vaikka
siitä on jo kulunut useita vuosia. Mutta pääasia on se, että _pidin_
niistä. Oli aivan ihmeellistä, kuinka hilpeän tuulen ne saivat
aikaan. Vaatimattomalla, salakähmäisellä tavallaan ne vaikuttivat
voimakkaasti Tuliliemen hyväksi. Ne olivat ikäänkuin esituntua
jostakin, minkä oli määrä kasvaa jokapäiväiseksi ja tuhoisaksi
tarpeeksi. Mutta minä en sitä tietänyt, en uneksinutkaan -- minä,
joka olin elänyt niin monta vuotta Tuliliemen seurassa ja nauranut
ylimielisesti, kun hän oli turhaan koettanut saada minua valtaansa.