Sikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani
ja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan
koneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan
luettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin
ankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia
uneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä
se. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin
virkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä,
ettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin
nyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja
korkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa.
Ja minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat
vaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin
väsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti
urheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen
nukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa,
niin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua
seitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli
keksinyt herätyskellon.
Eikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti
yleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin
sosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt
sytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet.
Menestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli
päässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa
kirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin
puhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin
pitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin.
Taistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein
uutterasti työtä.
Aina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri.
Mutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi,
varsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa,
joiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä
joi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei
heistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän
kerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia
täyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia,
ja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista
ensimäistä _cocktailiani_ tai ensimäistä "skottilaistani".
Nyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin
luonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus
kohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten
luona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani.
Hankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen
koommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.
Enkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan
Tuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat
vaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina
sitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin
minäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa,
minä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin
talossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut
mitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja
vuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.
Ollessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesti
_cocktail_ lämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin
sopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin
sitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut
nauttia _cocktailia_ ennen ruokaa, kun söin yksikseni.
Toisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua
hiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja
me saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen
lasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä
puolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein
näin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta
tavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä
juomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.
Sitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin
vaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän
herraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina.
Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda
humaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten
pitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta
syystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen
parissa -- siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa
halusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen
seikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä
olla juomatta heidän kerallaan -- sillä tiesinhän varmasti, ettei
minun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.
Tällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan
jouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat
harvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään
ehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon
East Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja
seurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin
monta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan,
koska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat
siitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.
Myöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen
synnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin
juominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla
maailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet
eriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy
ryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen
päänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen
ylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.
Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia
kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen
olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut
selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin,
että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset
joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti.
Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia,
joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet
tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he
olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa,
kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.
Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan
joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä
näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä
kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin
pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian
lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan _minut_
pöydän alle!
Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua
tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä
perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt
astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja
nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten
olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli
ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä
laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.
Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan
lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus
välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka
ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina,
taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla
sikaakin sikamaisempia.
Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani
ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa
useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä
kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin
selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan
harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani,
hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja
kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja
kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan
minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni.
Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin -- niin omituinen on
miehen luonne.
Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas,
myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä
esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma
siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni
istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta
jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään
jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin
itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.
Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole
koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka
suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt
monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin,
turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.
Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain
toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin
matkustin Atlannin poikki vanhassa _Teutonic_-laivassa.
Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen
sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen
laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan
"hevoskauloja" -- mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli
omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join
"hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat
juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä
ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko,
epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut
tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas
ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan
joutava asia.