KUUDESKOLMATTA LUKU

Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä

kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain

ja myöhään minä olin toimessa -- sepittelin, kirjoitin koneella

puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita,

jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän

menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin

unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen

ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta.

Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka

houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock

Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan

päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli

sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen

poikansa kotiin.

Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle

sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan

rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu

jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea,

ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun

toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset

saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.

Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan

neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli

kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes

sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni

kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden

opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle

opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta

nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät

tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He

tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor

Resartus",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät

välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa

ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat

ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet

sellaista sepittämään.

Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan

odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin

ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen

varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut

erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti.

Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain

kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat

väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden.

Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja

yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia

määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa

sellaisissa kuin _Atlantic Monthly_, pidin huolta ensimäisen kirjani

oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin

sosiologisia artikkeleita _Cosmopolitan_ ja _McClure's Magazine_

aikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse

tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.

Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista,

jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin

nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en

juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut

olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta

koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona.

Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten

lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui

jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli

tusinaa _cocktail_-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen

maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin

kokonainen humala.

Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä _cocktail_[4] oikeastaan

oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko

alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua

eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä

nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen

kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä

tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain

köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa --

halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta

mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava,

ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin

päivällisen jälkeen punaviiniä.

Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia · 第 30 / 44 题