Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä
kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain
ja myöhään minä olin toimessa -- sepittelin, kirjoitin koneella
puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita,
jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän
menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin
unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen
ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta.
Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka
houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock
Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan
päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli
sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen
poikansa kotiin.
Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle
sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan
rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu
jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea,
ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun
toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset
saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.
Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan
neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli
kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes
sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni
kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden
opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle
opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta
nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät
tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He
tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor
Resartus",[3] mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät
välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa
ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat
ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet
sellaista sepittämään.
Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan
odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin
ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen
varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut
erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti.
Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain
kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat
väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden.
Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja
yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia
määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa
sellaisissa kuin _Atlantic Monthly_, pidin huolta ensimäisen kirjani
oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin
sosiologisia artikkeleita _Cosmopolitan_ ja _McClure's Magazine_
aikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse
tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.
Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista,
jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin
nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en
juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut
olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta
koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona.
Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten
lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui
jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli
tusinaa _cocktail_-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen
maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin
kokonainen humala.
Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä _cocktail_[4] oikeastaan
oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko
alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua
eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä
nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen
kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä
tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain
köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa --
halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta
mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava,
ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin
päivällisen jälkeen punaviiniä.