Pesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään
Klondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen
kultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä
1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa
terveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin
kantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista
Lake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja
voitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen.
Kuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella
menomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin
sanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta
mailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen
rasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta
ja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja
luonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita
miehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan
ruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä.
Whisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin
jauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.
Kaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita.
Sen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan
jouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä.
En edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin,
yksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä
leikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni
kahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.
Palattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni
sain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää
ja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä
laivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut
sieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten
tuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.
Ajat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja
minun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut
mitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se
aika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle
omani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä -- niin,
ja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti
kesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen
jälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan
tulevaisuutta.
Karkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä
tuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien
velvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa
taas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen
työnvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin
käsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle
työtä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet
toimittamaan mitään.
Tilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja
sadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt
minulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut
viisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi
dollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin
seurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin
kääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten
oli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin
saada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin
hänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska
sitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita
dollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin
viidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa
konttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.
Mutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista
tavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen
ja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista
jokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat
viimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja
perunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin
taiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin
kaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa
ikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo
tulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota
nauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina,
joten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.
Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten
toimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena.
Mutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi
maaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna
maita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä
paitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.
Etsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää
missä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin
lattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi
suoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta
sillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi
odottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin
ansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä
matkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas
tuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut
laisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti
saavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.
Mutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle
lähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta
piti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta,
sitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.
Sepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen,
toisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut
ruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys.
Olin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi
tuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli
aikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen
pitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään
pinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi
tällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen
vastaan.
Mutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista
tointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä
sepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan _Youth's
Companion_ lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi
yhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä
siihen, että se palautettiin.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja
paluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja
sepittämällä. Myin yhden _Overland Monthly_ aikakauskirjaan viidestä
dollarista. _Black Cat_ antoi minulle neljäkymmentä dollaria
toisesta. _Overland Monthly_ tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta
seitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa.
Lunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä
vainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin
velkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän
luottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei
antanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins,
eräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa
viidestä dollarista.
Ja juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön.
Tämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita
säännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa
saattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten
parhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi
Oaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen
tavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin
onnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa.
Jos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan
miehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden
tilaisuuden ilmetessä --
Mutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: "Te ette siis välitä tästä
paikasta?"
"Välitän kyllä", minä vastustelin. "Nähkääs, jos te nyt sivuutatte
minut tällä kertaa --"
"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan",
hän virkkoi kylmästi.
Kaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.
"No hyvä", minä sanoin. "Minä en ota sitä vastaan."