Viikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi
yliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää.
Voidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä,
sillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi
päivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut
enää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet.
Siveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon
ensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä
surettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan
palasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.
Monta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota
päivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan
myöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta
vastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä
jouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä
huumausta, minkä alkoholi tarjoo.
Beniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi
täysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut
juoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja
ylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin
liikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä
sellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen
mieluisimpiin olinpaikkoihin.
Yliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin
tammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus,
ettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa,
mikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut
suurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja,
ja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät,
mikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut,
vaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan
en suullisessa esityksessä.
Päätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli
etupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous,
kolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus,
ja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus.
Päättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin
makuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen
alan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole
kenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt
suuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi
luullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen.
Minä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista -- raskaita tutkielmia,
tieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia
runoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina
silosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin
asti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista
tuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta
intohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.
Paljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella
kirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli
kirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun
tarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein
itkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla
ensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä
asusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan
lakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset
ilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei
tuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon
tuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia
tuloksia.
Kuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta
minun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se
oli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta
tuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren
selkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta.
Joka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen
koskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti
talon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin
joku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin
niin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin
muodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin
olisin nakutellut sitä vasaralla.
Pahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani
samalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen
sanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin
ruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin
joka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella
tuotteitani odottavia toimittajia varten.
Minut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen
kuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua
alkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa.
Valveilla ollessani vietin kaiken aikani -- paitsi niitä tunteja,
jotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä -- luomistoiminnan
seitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut
vähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan
-- kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden
tunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen -- lukemattomiin
kauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.
Mutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin.
Käsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä
Tyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin
eriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes
jotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin
oli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden
konekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan
vähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä
vain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien
voimiensa laihoilla saavutuksilla.
Kesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä
ja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata
mieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni
oli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän
valmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin
vasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä
korkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten
vietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää
nukkumiseen.