Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika.
Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua
taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti
edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti
suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä
päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun
erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa
yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi
kaksi vuotta.
Sepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli
suoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa,
kunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista
kaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän
pahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin
rahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys
opinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että
pitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne.
Syynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö
neljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä
koituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella
hyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut
antautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua
eroamaan.
Sen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin
hammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon
oli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta,
istuen makuusuojassani minä yritin "tiivistää" kahden vuoden työn
kolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen
vuoden saavutuksia.
Minä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden
ajan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni.
Ruumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä.
Silmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin.
Ehkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin
varmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin
päättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes
tutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.
Niin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan
silmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja
kertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni,
olivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua
ei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi
ajatella.
Sellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt
määräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja
tutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran
kuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain
aamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin
vuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän
vihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn
sulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin
peräpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan
purjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla _Peuralla_.
Eteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman,
kiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi
kalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.
Ja juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen
voinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli.
Minulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi
auttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha -- merimiehelle tarjousi
suuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät
edessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat
valkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin
aprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja
suuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti
paikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.
Tämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut
mieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta
väsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä
varmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin
tietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin
eroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia.
Se oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.
Tässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan
suunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan
ryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta
hankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen
vastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan
toveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla
vastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle,
jolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan
joutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut
alkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti.
Olisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden
valkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki
minua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja
tuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.
Nyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin
mökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie
painoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut
vanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat
minua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti
rautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä,
joten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.
Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen
takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta
ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä
ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat
sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin
paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa
jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui
virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni
rupesi turtumaan.
Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut
Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta
häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena
whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa _Gasellilla_,
siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi
lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja
laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli
painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja
me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain
hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.
Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen
puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja
sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta
viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä,
Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran
lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan
tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja
tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.
Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen.
Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi
kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää
pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan
arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin
purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he
irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin
silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.
Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin
kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi.
Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene
kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on
hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä
päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja
ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan
verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani,
ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan.
Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen
laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti
rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista
kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin
vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin
lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi --
lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä
ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset",
"Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".
Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa
tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten
hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison
perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi.
Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä.
Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla
höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan
painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.
Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä
kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me
makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen
viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.