Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen
Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen
teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen
maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä
kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä,
jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai
pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi
kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894,
jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta
kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan -- muistan silloin ryypänneeni
partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.
Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina
onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä
sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja
kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset
juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.
Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani
sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä
pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain,
terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät
joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja
yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät
pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta
Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon
asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri
Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa
mieluimmin halusin olla.
Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin
uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön
takapuolella -- elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin
tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin
pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin
arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle
vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain
ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin,
täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja
ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan
pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla
tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä
mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman
uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin
ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa
loppua.
Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ
oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin
päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea
pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ.
Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten
koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani,
ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.
Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen
tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun,
joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin
ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt
laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa
mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä
päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti
käsittäen tämän paradoksin totuuden.
Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja
iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry
Clay"-keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut
kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat
maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me
pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä
kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin
kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut
puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla
suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.
Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes
ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää
kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta
huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt
hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin
innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma
tarjonnut minulle mitään viehätystä.
Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä
pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa
lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä.
Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat
paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen
dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani
Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen
kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja
kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut
ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta
tai korkoa.
Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa
lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä
saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä
dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta
ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin -- sellainen on tapa ja laki
Tuliliemen kannattajain kesken -- minä olen myöhempinä vuosina, onnen
päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny
Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot.
En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut
minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia,
jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä.
Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan
esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi,
voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu
ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla
varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka
omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.
Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin
aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen
epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe --
vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka
olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta
paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti
minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen,
kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi.
Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä
kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi
dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua
armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.
Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän
kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut
koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä
lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan
kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin
lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin
minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että
hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin
silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman
dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se
olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.
Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut
sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä
tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan,
kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä
toveria.
Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja
vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan
Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin
ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut.
Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien
tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä,
milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.
Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut
vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt
pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän
toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja
yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten
elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen
huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti
kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.