Hampputehdas ei täyttänytkään lupaustaan kohottaa päiväpalkkani
yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi, ja silloin minä,
vapaasyntyinen amerikkalaispoika, jonka esi-isät olivat taistelleet
kaikissa sodissa, alkaen muinaisista indiaanikahakoista jo ennen
vallankumousta, minä käytin rajatonta oikeuttani työvapauteeni nähden
ja erosin paikastani.
Olin kuitenkin päättänyt pysyä asemillani ja aloin sen vuoksi
tarkastella tilannetta. Muuan seikka oli päivänselvä. Karkeistyö ei
lyönyt leiville. Minun täytyi oppia jotakin ammattia, ja valitsin
sähköalan. Sähkötyöläisten kysyntä suureni yhtä mittaa. Mutta miten
voisin oppia sähköalan? Minulla ei ollut varaa mennä teknilliseen
kouluun tai yliopistoon; sitä paitsi en antanutkaan paljoa arvoa
kouluille. Olin käytännön mies käytännöllisessä maailmassa.
Uskoin myöskin vielä niihin vanhoihin taruihin, jotka olivat
amerikkalaispojan perintöä minun ollessani poika.
Juoksupojasta saattoi tulla presidentti. Jokainen poika, joka
sai paikan jossakin liikkeessä, voi yritteliäisyyden, tarmon ja
vakavuuden avulla perehtyä liike-elämään ja kohota asemasta toiseen,
kunnes pääsi nuoremmaksi osakkaaksi samaan liikkeeseen. Tämän jälkeen
oli päämiehen aseman saavuttaminen vain ajan kysymys. Varsin usein
-- niin taru kertoi -- tuollainen poika sai uutterain ponnistustensa
palkaksi työnantajansa tyttären vaimokseen. Minä olin nyt saavuttanut
sellaisen varmuuden tyttöihin nähden, että uskoin lujasti voivani
kerran naida työnantajani tyttären. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Kaikki tarujen pikku pojat tekivät siten, niin pian kuin olivat
varttuneet kyllin vanhoiksi.
Niin lausuin ikuiset jäähyväiset seikkailutielle ja lähdin
eräälle Oaklandin raitioteiden voimakeskusasemalle. Pääsin itse
johtajan puheille, ja se tapahtui niin hienossa toimistossa, että
melkein jouduin siitä ymmälleni. Mutta minä selvitin pelkäämättä
asiani. Kerroin hänelle, että halusin kehittyä käytännölliseksi
sähkömieheksi, etten pelännyt työtä, että olin tottunut ankaraan
työhön, että hänen tarvitsi vain katsahtaa minuun huomatakseen minut
sopivaksi ja voimakkaaksi. Kerroin haluavani aloittaa aivan alusta
ja työskennellen päästä kohoamaan, tahtovani pyhittää elämäni juuri
tälle ammatille ja tälle laitokselle.
Johtaja oikein säteili kuunnellessaan. Hän sanoi, että minä olin
juuri sitä lajia, joka menestyi elämässä, ja että hän halusi
auttaa amerikkalaispoikia, jotka pyrkivät eteenpäin. Työnantajat
etsiskelivät aina minun kaltaisiani nuorukaisia, mutta peräti
harvoin sellaisia tapasi. Minun kunnianhimoni oli oikeata laatua ja
hän pitäisi kyllä huolta siitä, että saisin tilaisuuden koettaa.
(Kuunnellessani rintani paisui ylpeydestä, ja minä kummeksin
itsekseni, oliko minun määrä naida juuri hänen tyttärensä.)
"Ennenkuin voitte päästä oppimaan ammattiin kuuluvat mutkallisemmat
ja hienommat yksityiskohdat", hän sanoi, "teidän täytyy tietenkin
työskennellä vaunupajassa, missä sommitellaan ja korjataan
moottoreita". (Tällöin olin varma siitä, että naisin juuri hänen
tyttärensä, ja nyt kummeksin, kuinka paljon osakkeita hänellä
itsellään mahtoi olla.)
"Mutta", hän lisäsi, "kuten itsekin selvään oivallatte, te ette
voisi aloittaa vaunupajan sähkömonttöörin apulaisena. Siihen työhön
pääsette myöhemmin. Te saatte todellakin aloittaa aivan alusta.
Vaunupajassa te saatte ensinnä lakaista, pestä akkunoita ja pitää
yllä puhtautta. Kun olette saavuttanut tässä työssä tyydyttävän
tuloksen, niin pääsette sähkömonttöörin apulaiseksi."
En saattanut käsittää, millä tavoin lakaiseminen ja peseminen voi
kehittää sähkömekaanikoksi, mutta tiesin, että kirjojen mukaan kaikki
pojat ryhtyivät ensinnä kaikkein halvimpiin töihin ja suorittamalla
ne hyvin kohosivat lopulta liikkeen omistajiksi.
"Milloin saan ruveta työhön?" minä kysyin haluten mahdollisimman pian
aloittaa loistavan urani.
"Mutta", sanoi johtaja, "kuten jo päätimme, teidän täytyy todellakin
alkaa alusta. Vaunupajaan te ette voi viipymättä päästä millään
ehdolla. Sitä ennen teidän täytyy työskennellä konepajassa
öljypoikana."
Rohkeuteni lamautui hetkiseksi, kun havaitsin tien hänen tyttärensä
luo pitenevän; sitten se kasvoi uudelleen. Minusta tulisi parempi
sähköteknikko, kun tuntisin myöskin höyrykoneet. Ja siitä olin varma,
että jos kerran joutuisin öljypojaksi suureen konehuoneeseen, silloin
ei minulta jäisi huomaamatta monikaan höyryä koskeva seikka. Taivas!
Urani näytti entistä loistavammalta.
"Milloin saan ruveta työhön?" minä tiedustelin kiitollisena.
"Mutta", sanoi johtaja, "ette te voisi aloittaa viipymättä
konehuoneessa. Siihenkin täytyy valmistua. Tie johtaa lämmityshuoneen
kautta. No niin, tiedän, että te ymmärrätte tämän asian varsin hyvin.
Ja siellä te opitte huomaamaan, että kivihiilenkin käsitteleminen
on tieteellinen työ, jota ei kannata halveksia. Tiedättekö, että
me punnitsemme jokaisen naulan kivihiiltä, minkä poltamme? Siten
opimme tuntemaan, minkä arvoista ostamamme kivihiili on; me tiedämme
hiuskarvalleen, kuinka paljo jokainen tuotteemme meille maksaa,
ja saamme selville, kutka lämmittäjistä tuhlaavat eniten, kutka
tuottavat typeryytensä tai huolimattomuutensa tähden vähimmän hyötyä
käyttämästään kivihiilestä." -- Johtajan kasvot säteilivät jälleen.
-- "Tästä näette, kuinka äärettömän tärkeä kivihiilenkin kaltainen
pieni tekijä on, ja mitä enemmän opitte tästä pikku seikasta, sitä
parempi työmies teistä tulee -- hyödyllisempi sekä meille että
itsellenne. No, oletteko nyt valmis aloittamaan?"
"Milloin tahansa", minä vastasin urheasti. "Kuta pikemmin, sitä
parempi."
"Hyvä on", hän virkkoi. "Saapukaa siis huomisaamuna kello seitsemän."
Minut opastettiin ulos ja sain tutustua tehtäviini. Myöskin minulle
ilmoitettiin ehtoni -- kymmenen tuntia työtä jok'ikinen päivä, pyhänä
ja arkena, yksi vapaapäivä kuussa ja palkkaa kolmekymmentä dollaria
kuukaudessa. Se ei ollut juuri rohkaisevaa. Vuosia varemmin minä
olin säilyketehtaassa ansainnut kymmenen dollaria päivässä kymmenen
tunnin työstä. Lohdutin itseäni ajattelemalla, että syynä siihen,
miksi en ollut vuosien ja voimien varttuessa saavuttanut parempaa
asemaa työmarkkinoilla, oli ammattitaidon Puute. Mutta nyt asemani
muodostuisi toisellaiseksi. Ryhtyisin työskentelemään oppiakseni
ammatin, saavuttaakseni ammattitaitoa, tunnustusta, suuren omaisuuden
ja voittaakseni lopulta johtajan tyttären.
Ja minä aloitin oikealla tavalla -- aivan vähäisimmästä alusta asti.
Niin juuri pitikin tehdä. Minä kuljetin kivihiiltä lämmittäjille,
nämä lapioivat niitä uuneihin, niihin sisältyvä voima muuttui
höyryksi, se muutettiin konehuoneessa sähköksi, millä taas
sähkömonttöörit työskentelivät. Tämä kivihiilen kuljettaminen oli
ehdottomasti kaikkein ensimäinen aste ... ellei johtajan päähän
pälkähtäisi lähettää minut kaivoksiin, mistä kivihiili saatiin, jotta
ymmärtäisin vieläkin paremmin, kuinka hankittiin sähköä raitioteiden
käyttövoimaksi.
Minä, joka olin raatanut miesten parissa, huomasin nyt, ettei minulla
ollut aavistustakaan todellisesta työstä. Kymmenen tuntia päivässä!
Minun oli kuljetettava kivihiiltä sekä päivä- että yövuoroja
varten, ja vaikka uurastin päivällistunninkin läpeensä, en saanut
koskaan työtäni päätetyksi ennen kello kahdeksaa illalla. Minä
raadoin kaksitoista, kolmetoista tuntia päivässä enkä saanut mitään
ylityöstä, kuten ennen säilyketehtaassa.
Saatan kernaasti ilmaista totuuden suoraa päätä. Minä suoritin
kahden miehen työn. Ennen minua oli täysikasvuinen rotevaruumiinen
työmies suorittanut päivävuoron ja toinen samallainen yövuoron. He
olivat saaneet neljäkymmentä dollaria kuussa kumpikin. Johtaja, joka
harrasti suurta säästäväisyyttä, oli taivuttanut minut tekemään
kahden miehen työn kolmen kymmenen dollarin palkasta. Minä luulin,
että hän halusi kehittää minut sähköteknikoksi. Todellisuudessa hän
säästi yhtiölleen viisikymmentä dollaria kuussa.
Mutta minä en tietänyt korvaavani kahta miestä. Kukaan ei sanonut
sitä minulle. Johtaja päinvastoin varoitti jokaista ilmaisemasta
asiaa. Kuinka urheasti kävinkään ensi päivänä käsiksi työhöni!
Raadoin hurjaa vauhtia, täytin rautaiset työntökärryt kivihiilellä,
juoksutin ne vaakalaudalle ja punnitsin kuorman, pyöritin sitten ne
lämmityshuoneeseen ja kaadoin kuorman tulisijojen eteen.
Tein enemmän kuin kaksi miestä, joiden paikan nyt täytin. He olivat
vain kuljettaneet kivihiilet sisään ja kaataneet ne tulisijain
eteen. Näin minä menettelin päivävuoron kivihiiliin nähden, mutta
yövuoron tarpeet minun täytyi kasata lämmityshuoneen seinustalle.
Lämmityshuone oli pieni, joten minun oli kasattava yövuoron
kivihiilet yhä korkeampaan läjään ja tuettava sitä lujilla laudoilla.
Läjän huipulle oli heitettävä kivihiilet toistamiseen lapiota
käyttämällä.
Hiki valui virtanaan pitkin ruumistani, mutta en hiljentänyt vauhtia,
vaikka tunsinkin alkavani uupua. Kello kymmeneltä aamulla olin jo
kuluttanut niin suuren määrän nuorta tarmoani, että tunsin nälkää
ja sieppasin paksun kaksinkertaisen voileivän päivällislaukustani.
Tämän ahmin suuhuni seisovaltani, noen tuhrimana, polvien tutistessa
allani. Kello yhdeltätoista olin ennättänyt tällä tapaa tehdä
lopun koko päivällisruoastani. Mutta mitä siitä! Havaitsin, että
nyt saatoin jatkaa työtä päivällislomankin ajan. Ja minä raadoin
kaiken iltapäivää. Tuli pimeä, ja minä työskentelin sähkövalossa.
Päivävuoron lämmittäjä poistui ja yölämmittäjä saapui sijaan. Minä
vain uurastin edelleen.
Nälkäisenä, väsymyksestä tutisevana minä peseydyin kello puoli
yhdeksältä, vaihdoin vaatteita ja laahustin lopen uupuneena
raitiotievaunuun. Asuntooni oli kolmen mailin matka, ja minä olin
saanut vapaalipun, joka oikeutti istumaan vaunussa niin kauan kuina
siinä ei tarvittu tilaa maksaville matkustajille. Vaipuessani
erääseen nurkkaan rukoilin, ettei kohtalo lähettäisi ketään
minulta paikkaani vaatimaan. Mutta vaunu täyttyi täyttymistään,
ja puolimatkassa astui sisään eräs vaimo, joka ei enää löytänyt
istumapaikkaa. Aioin nousta sijaltani, mutta kummakseni huomasinkin,
etten kyennyt. Tuuli oli puhaltanut koleasti ja siitä uupunut
ruumiini oli kangistunut istuimeen kiinni. Tarvitsin koko loppumatkan
vetrestääkseni hangoittelevia jäseniäni ja niveliäni ja päästäkseni
seisomaan alimmalle portaalle. Ja kun vaunu pysähtyi minun kulmaani,
olin kaatumaisillani kumoon, kun astuin kadulle.
Hoipertelin kahden korttelin mitan kotiin ja astuin notkahtelevin
polvin keittiöön. Sillä välin kuin äiti ryhtyi ruokaa keittämään,
minä kävin leivän ja voin kimppuun; mutta ennenkuin ruokahaluni oli
tullut tyydytetyksi ja liha paistunut, minä nukuin jo sikeästi.
Turhaan äiti koetti ravistaa minua valveille, jotta olisin voinut
syödä hänen paistoksensa. Kun tämä ei onnistunut, hän kuljetti minut
isän avulla huoneeseeni, missä kaaduin vuoteeseen ja vaivuin heti
sikeään uneen. He riisuivat minulta vaatteet ja käärivät peitteen
ympärilleni. Aamulla tuntui kamalan tuskalliselta tulla herätetyksi.
Ruumiini oli hirveän arka, ja pahinta kaikesta oli se, että ranteeni
olivat turvoksissa. Mutta minä korvasin illallisen tappioni syömällä
huikeita annoksia aamiaiseksi, ja kun onnuin tieheni raitiotievaunua
tavoittelemaan, minulla oli mukana päivällisruokaa kaksi kertaa
enemmän kuin edellisenä päivänä.
Se vasta oli työtä! Koettakoonpa vain juuri kahdeksantoista täyttänyt
nuorukainen voittaa kaksi täysikasvuista kivihiilen-kuljettajaa. Se
vasta oli työtä! Jo aikoja ennen päivällistä olin syönyt viimeisenkin
murusen runsaista päivälliseväistäni. Mutta minä olin päättänyt
osoittaa, mitä reipas nuorukainen saattoi tehdä, kun häntä halutti
päästä eteenpäin maailmassa. Pahinta oli se, että ranteeni alkoivat
paisua ja tehdä tenää. Useimmat kai tietävät, kuinka tuskallista on
astua nilkkansa nyrjähdytettyään. Kuvitelkaa siis, kuinka vaikeata
oli lapioida kivihiiliä ja vierittää täysiä työntökärryjä molempien
ranteiden ollessa pois sijoiltaan.
Se vasta oli työtä! Useammin kuin kerran minä vaivuin hiililäjälle,
kun toiset eivät sattuneet näkemään, ja itkin raivosta,
masennuksesta, uupumuksesta ja epätoivosta. Tuo toinen päivä
oli minusta ankarin, enkä olisi koskaan suoriutunut siitä enkä
saanut yövuoron hiilimäärää täyteen kolmentoista tunnin loputtua,
ellei päivälämmittäjä olisi sitonut molempia ranteitani leveillä
nahkavöillä. Ne pingotettiin niin kireälle, että ne olivat kuin
lievästi taipuvia kipsisiteitä. Ne kestivät puserruksen ja painon,
joka tähän asti oli rasittanut ranteitani, ja olivat niin tiukat,
etteivät lihakset päässeet nyrjähtymään.
Ja tällä tapaa minä opettelin sähköteknikon ammattia. Iltaisin minä
onnuin kotiin, vaivuin uneen, ennenkuin olin syönyt ateriani, ja
pääsin toisten avulla vaatteistani ja vuoteeseen. Aamuisin onnuin
kotoa joka kerta yhä runsaammat päivälliseväät laukussani.
En lukenut enää lainakirjaston kirjoja. En suostunut enää kohtaamaan
tyttöjä. Olin oikea työjuhta. Raadoin, söin ja nukuin, ja henkeni
nukkui kaiken aikaa. Tein työtä jok'ikinen päivä, sunnuntaisinkin,
ja odottelin malttamattomana kuukauden lopussa kajastavaa ainoata
lepopäivääni, jolloin päätin virua vuoteessa koko vuorokauden, nukkua
pitkälti ja levätä kunnollisesti.
Omituisinta näissä kokemuksissa on se, etten koskaan ryypännyt enkä
edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Kuitenkin tiesin, että melkein
poikkeuksetta miehet joivat ankarasti raataessaan. Olin nähnyt heidän
tekevän niin, ja entisinä aikoina olin itsekin menetellyt samoin.
Mutta niin täydellisesti olin vapaa alkoholinhimosta, ettei mieleeni
koskaan juolahtanut ryypyn tekevän minulle hyvää. Minä tehostan tätä
osoittaakseni, ettei minussa ollut vähäisintäkään ennakkotaipumusta
juomiseen. Vasta myöhemmin, useiden vuosien kuluttua, sai alituinen
seurustelu Tuliliemen parissa lopulta synnytetyksi minussa
alkoholinhimon.
Usein olin huomannut päivälämmittäjän tuijottavan minuun omituisella
tavalla. Viimein hän puhkesi eräänä päivänä puhumaan. Aluksi hän
vannotti minut säilyttämään erään salaisuuden. Johtaja oli kieltänyt
häntä kertomasta minulle, ja kun hän nyt teki sen, hän pani
alttiiksi paikkansa. Hän kertoi minulle päivähiilenkuljettajasta
ja yöhiilenkuljettajasta sekä heidän palkastaan. Minä tein
kolmenkymmenen dollarin kuukausipalkasta sen, mistä he olivat saaneet
kahdeksankymmentä dollaria. Hän olisi kertonut siitä ennenkin, ellei
olisi varmasti uskonut, että minä sortuisin tässä työssä ja jättäisin
paikkani. Mutta nyt minä olin tappamaisillani itseni, eikä siitä
ollut mitään hyötyä. Minä vain alensin työpalkkoja, hän väitti, ja
estin kahta miestä saamasta työtä.
Ollen amerikkalaispoika, vieläpä ylpeä amerikkalaispoika minä en
eronnut heti paikastani. Tämä oli typerää, sen tiedän; mutta päätin
pitkittää työtä kyllin kauan osoittaakseni johtajalle, että saatoin
tehdä sitä taittumatta. Sitten eroisin, ja hän huomaisi, kuinka oivan
nuorukaisen hän oli menettänyt.
Kaiken tämän minä suoritinkin uskollisesti ja tyhmänylpeästi.
Jatkoin työtäni, kunnes olin kello kuudelta saanut paikalleen
yövuoron kivihiilet. Sitten jätin toimen, missä minun oli määrä oppia
sähköteknikoksi suorittamalla enemmän kuin kahden miehen työ pojan
palkasta, lähdin kotiin ja ryhdyin nukkumaan vuorokauden umpeensa.
Kaikeksi onneksi en ollut pysynyt tässä työssä kyllin kauan
vahingoittaakseni itseäni -- vaikka minun olikin pakko käyttää
nahkahihnoja ranteissani kokonaisen vuoden aika. Mutta sen tämä
työhurjastelu sai aikaan, että työ kyllästytti minua. En tahtonut
laisinkaan tehdä työtä. Työn ajatteleminenkin tuntui minusta
vastenmieliseltä. En välittänyt siitä, vaikka en pääsisi koskaan
vakinaiseen toimeen. Suolle kaikki ammatit! Paljoa parempaa oli
remuten kierrellä ympäri maailmaa, kuten varemmin olin tehnyt. Ja
niin lähdin jälleen seikkailutielle päättäen salamatkustajana pyrkiä
rautateitse idän puolelle.