Oleskellessani sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät ryypänneet,
en ajatellut milloinkaan juomista. Louis ei ryyppinyt. Hänellä
ei ollut varaa siihen enempää kuin minullakaan; mutta vielä
merkityksellisempää oli se, ettei meillä ollut halua ryypätä. Me
olimme terveitä, normaalisia, viinalle vieraita. Jos olisimme olleet
viinalle persoja, olisimme ryyppineet, oli meillä siihen varaa tai ei.
Kun päivän työ oli päättynyt, ruumis pesty, vaatteet muutettu ja
illallinen syöty, me tapasimme toisemme joka ilta kadunkulmassa tai
pienessä makeismyymälässä. Mutta kun leudot syyssäät olivat loppuneet
ja illat käyneet purevan koleiksi tai tihkusateesta kosteiksi, ei
kadunkulma ollut enää mukava kohtauspaikka. Makeismyymälää taas
ei lämmitetty laisinkaan. Nita tai kuka kulloinkin sattui olemaan
myymässä oleskeli väliajoin puodin peräkamarissa, jota lämmitettiin.
Tähän huoneeseen ei meitä päästetty, ja myymälässä oli yhtä kylmä
kuin ulkosalla.
Louis ja minä pohdimme tilannetta. Oli olemassa vain yksi ratkaisu:
kapakka, miesten kokouspaikka, missä kilisteltiin maljoja Tuliliemen
kanssa. Muistan hyvin sen kostean ja tuulisen illan, jolloin Louis
ja minä, väristen kylmästä, kun ei ollut varaa ostaa päällystakkia,
lähdimme etsimään sopivaa kapakkaa. Kapakat ovat aina lämpimiä ja
mukavia. Louis ja minä emme astuneet kapakkaan siitä syystä, että
halusimme saada ryypyn. Mutta me tiesimme, etteivät kapakat olleet
mitään armeliaisuuslaitoksia. Kapakassa ei voinut ruveta oleskelemaan
tilaamatta silloin tällöin väkijuomia.
Kolikoita meillä oli niukalti. Vaikeata oli tuhlata, kun niitä
tarvitsi niin välttämättömästi raitiotiepiletteihin itseämme ja
tyttöjä varten. (Yksin ollessamme emme koskaan kuluttaneet rahoja
raitiotiellä, vaan tyydyimme kävelemään.) Tässä kapakassa me
halusimme siis hyötyä mahdollisimman paljon rahastamme. Pyysimme
korttipakan, istuuduimme pöydän ääreen ja pelasimme kokonaisen
tunnin, jonka ajan kuluessa Louis tarjosi kerran ja minä toisen
kerran lasin olutta -- halvinta juomaa, kymmenen senttiä kahdelta
mieheltä. Tuhlausta! Kuinka se harmittikaan meitä!
Me tarkastelimme miehiä, joita saapui tähän paikkaan. Kaikki
näyttivät keski-ikäisiltä tai vanhanpuoleisilta työläisiltä, useimmat
olivat saksalaisia, jotka ryhmittyivät itsekseen totutun tavan mukaan
ja joiden kanssa me jouduimme tuiki vähän tekemisiin. Tämä kapakka
ei miellyttänyt meitä, me poistuimme alakuloisina harmitellen sitä,
että olimme kuluttaneet kokonaisen illan ja tuhlanneet kaksikymmentä
senttiä olueen, josta emme laisinkaan välittäneet.
Seuraavina iltoina teimme vielä useita kokeita ja päädyimme lopulta
Nationaliin, Kymmenennen ja Franklin-kadun kulmauksessa sijaitsevaan
kapakkaan. Täällä yleisö oli hauskempaa, Louis tapasi pari tuttavaa
ja minä kohtasin toverin, jonka kanssa olin käynyt koulua pienenä
polvihousu-niekkana. Me juttelimme vanhoista ajoista, miten oli
käynyt sen ja sen pojan, mitä se ja se toimitti nykyään, ja tietenkin
haastelimme siitä lasien ääressä. He tarjosivat ja me joimme. Sitten
oli ryyppäämissääntöjen mukaan meidänkin tarjottava. Se koski, sillä
se merkitsi neljä-, viisikymmentä senttiä yhdessä hurauksessa.
Me olimme päässeet oikein vilkkaalle tuulelle, kun ilta oli
päättynyt, mutta samalla haavaa olimme joutuneet vararikkoon. Koko
viikon käyttörahat olivat kuluneet. Me päätimme, että siinä oli
meille sopiva kapakka, mutta arvelimme myöskin, että vasta täytyi
menetellä varovaisemmin juomia tilattaessa. Koko loppuviikon saimme
imeä kynsiämme. Ei kannattanut edes ajaa raitiovaunussa. Sitä paitsi
meidän täytyi pettää kaksi Länsi-Oaklandin tyttöä, joita koetimme
rakastaa, ja jäädä saapumatta sovittuun kohtaukseen. Heidän oli määrä
tavata meidät keskikaupungilla seuraavana iltana, eikä meillä ollut
varaa viedä heitä kotiin raitiovaunussa. Monen muun taloudelliseen
ahdinkotilaan joutuneen lailla meidänkin oli pakko hävitä joksikin
aikaa huvitusten pyörteestä -- ainakin lauantai-iltaan asti, jolloin
saisimme palkkamme. Nyt Louis ja minä kohtasimme toisemme eräässä
tallissa, ja takit kaulaan asti napitettuina ja hampaat kalisten me
pelasimme korttia, kunnes oli aika päättää tämä maanpakolaisuus.
Sitten palasimme National-kapakkaan emmekä nyt kuluttaneet
enempää, kuin mikä oli ehdottomasti välttämätöntä lämpöä
ja mukavuutta saadaksemme. Toisinaan kävi hullusti, kuten
esimerkiksi kun jompikumpi meistä sattui menettämään kaksi kertaa
peräkkäin pelattaessa viiteen mieheen siitä, kuka saisi tarjota
toisille. Sellainen onnettomuus maksoi viidestäkolmatta aina
kahdeksaankymmeneen senttiin asti, riippuen siitä kuinka moni
pelaajista tilasi kymmenen sentin juomia. Mutta me saatoimme
tilapäisesti pelastua sellaisen tappion pahoista seurauksista
kapakoitsijan myöntämän luoton avulla. Tietenkin tämä vain siirti
maksupäivän tuonnemmaksi ja houkutteli meitä kuluttamaan enemmän,
kuin olisi tapahtunut käteiskaupassa. (Kun seuraavana kevännä
poistuin äkkiä Oaklandista seikkailupolulle lähtien, jäin tuolle
kapakoitsijalle velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä. Pitkien
aikojen perästä palattuani hän oli lähtenyt tiehensä. Olen hänelle
yhä vielä velkaa dollarin ja seitsemänkymmentä senttiä, ja jos hän
sattuisi lukemaan nämä rivit, niin teen hänelle täten tiettäväksi,
että vaadittaessa maksan heti tuon summan.)
Olen kertonut yllä olevan tapahtuman osoittaakseni jälleen, kuinka
meitä houkutellaan tai vedetään tai pakotetaan Tuliliemen pariin
nykyisessä yhteiskunnassamme, missä jokaisessa kadunkulmauksessa
on kapakka. Louis ja minä olimme kaksi tervettä nuorukaista. Meitä
ei haluttanut ryypätä. Meillä ei ollut varaa ryypätä. Ja kuitenkin
meidän oli olosuhteiden pakosta kylmän ja sateisen sään vallitessa
etsittävä suojaa kapakasta, missä meidän täytyi kuluttaa osa
vaivaisesta säästöstämme väkijuomiin. Jotkut saattavat väittää,
että olisimme voineet mennä N.M.K.Y:een, iltakouluun, iltaseuroihin
ja toisten nuorten koteihin. Muuta en osaa vastata kuin että niin
emme tehneet. Se on kumoamaton tosiasia. Me emme tehneet niin. Ja
vielä tänäänkin, juuri tällä haavaa sadat tuhannet Louisin ja minun
kaltaiset pojat menettelevät aivan samoin kuin Louis ja minä teimme,
kun Tuliliemi lämpöä ja mukavuutta tarjoten viittoilee ja kutsuu,
pistää käsivartensa heidän kainaloonsa ja alkaa opettaa heille
rattoisia tapojaan.