Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut.
En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En
välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä
palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla
ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni
hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen
toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni
siis paikan eräässä hampputehtaassa -- kymmenen tunnin työpäivä
ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani
ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani
säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani
luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta
sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.
Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys
Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia.
Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn
karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen
tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät
kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.
Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä
oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian
poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en
nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten
parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia
asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin
miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y:ssä. Puhuin toisellaista kieltä,
omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa
ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan
poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y:n nuoret miehet olivat minusta
liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi
välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan
ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin
he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa
tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve
siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.
Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden
kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta,
minkä he olivat viettäneet -- olin liian varhain joutunut Tuliliemen
holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja
kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois
ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset
käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät
kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan
löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme
nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja
nykyisiä oloja.
Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan
yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin
käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä
kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni
kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa
kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja
juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli
toverukset.
Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli
todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan
turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään
määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja
sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä
voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä
tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli
aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun
näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin
tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä
jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta
tähän leikkiin.
"Jaa -- ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle
hankitaan tyttö".
Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun
näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut
tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa.
Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä
muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut
mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka
olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt
rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain
vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme
vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet
savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi
kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä
sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen,
jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun
jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun,
kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin --
kaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen -- kolmekymmentä
senttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat
kahdelle vain kaksikymmentä senttiä.
En välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta
olin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt
minusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja
filosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka
taskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä
dollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.
Mutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia,
minne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille.
Minä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki
tyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä
minulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän
houkutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta
ne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina
hänen korukappaleisiinsa.
"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein", hän virkkoi lopulta.
"Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla".
Ja hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen,
että Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi
todellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme
ja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella,
päivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä
makeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä
me ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja.
(Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia -- niin paljon kuin
vain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)
Mutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin
alkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen
tuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt
kuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat
kävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat
heihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa,
kauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta
harjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat
kävelevät pojat ja tytöt; ja näiden _täytyy_ ehdottomasti päästä
kävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)
Vaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta
puolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa
vaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis
rohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän
miehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja
ihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja
välttämättömän aloitekyvyn.
Sitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä --
erikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari
sanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas
vaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan
esiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain,
poika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina
valinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen
vaivaisen sisaren.
Kokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua,
minä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä,
joille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi
iltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön.
Mielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan
ei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun
seikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään
asiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta
kaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä
yhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin
että "moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä".
Kauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan
suloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää
hänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa
ulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan
kokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä,
joka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle
maalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt
osittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja
vierelläni istui Louis huomioita tehden -- minä uskon, että hän teki
vain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.
Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena
puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme
ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin
kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat
silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten
simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli
lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein
ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen
tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma
siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.
Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan
kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei
herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua
sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni
Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun
katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy
kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin
viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt
henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan
Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka
Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä
siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen
nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon
entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.
Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä
pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen
jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli --
Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen
pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai
sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä
Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita,
joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli
lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi
antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi
päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.
Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan
pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden.
Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein
suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä!
Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä,
joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En
tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen
Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten
parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja
pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa
hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan -- mutta minä
en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku
naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja
elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni
ainakin, syvällisen perinpohjainen.
Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme
oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain
päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa
kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä
juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en
loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani
koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä
mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä
ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi
odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän
minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä
hän mahtoi silloin ajatella minusta?
Ah, hän oli minua viisaampi -- tiedän sen nyt -- tuo pieni viaton
tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken
ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut
hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan,
kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani
kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä
olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en
ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun,
mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona,
jolloin ne koskettivat minun huuliani.
Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko
kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla
hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä
juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko
edes siirtyä lähemmäksi?
Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja
rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en
ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran
eräänä toisena iltana erotessamme -- se oli valtaava hetki ja minä
tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää
enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai
yhtä monta kertaa -- kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja
viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään -- emme
edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia.
Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua.
Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin
uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin
kallis.