Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman,
ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan
koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen,
jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ
Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut
ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin
etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja
siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.
Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille
saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta
illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli
elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin
Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni
oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät
odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne
rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan
haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa,
jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja
pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan,
ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin
ja olosuhteiden kahlehtimana -- luonnollisesti meidän piti nyt saada
ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.
Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä,
ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja
tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja
siten pahaa verta tovereissa herättämään -- ei käynyt päinsä juoda
toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki
laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen
halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet
ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun
se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli
kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me
joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat
ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme
ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi
tovereiksi.
Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen
ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää
kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla
tai missä tahansa muualla maailmassa.
Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin
näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat.
Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua
perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa
tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä
pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä
välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni
tunnusteltaviksi.
Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten
seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän
pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin
usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja
kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä
kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä
tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien.
Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor
tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät
minut putipuhtaaksi.
Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni
olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan
viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se
minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen
kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että
seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt
esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta
olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä
ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti
nauttien.
Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman
satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja
tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki
seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka,
ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme
ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.
Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan
on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon
nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli
tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan
lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San
Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja
Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän
tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä.
"Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta
saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut
kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja
minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin
taas lähden purjehtimaan."
Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi,
varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen
teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran
kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit
Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven
pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään
epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.
Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta,
virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa
kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun
saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen
hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka
tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän
rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin
ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on
Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja
niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä
kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."
"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen
vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta
kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin
Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä
lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap
Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."
Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia
Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan
ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi
kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta
toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi
tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he
mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.
Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli
kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi.
Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi
merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin.
Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä
tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit,
alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.
Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole
koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta.
Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle,
muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä
tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari,
kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.
Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit
olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä
valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle,
kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan.
Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän
ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita,
uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.
Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle,
kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia
korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän
kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri
tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista.
(Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi
pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi
toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen
valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti
nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me
emme olleet heistä tietääksemmekään.
Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä -- pursimies, matruusit,
kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi
mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon
luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki
jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja
meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme
seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen
tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme
sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki
yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten
perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset.
Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme
kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?
Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana
vuonna, kun _Mary Thomas_ upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin
puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja,
me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli
kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen
oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa
ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa
oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja
sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.
Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen
vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit
unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta
nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat
loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten
ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli
oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä
meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan
eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan
päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä
eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan
kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka
lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet
ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota
eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.
Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo
saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa
otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut -- hänet oli ammuttu
kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen
osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut.
Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet.
Toinen Smith, _Annien_ revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan
Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata
kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset
kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec,
kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina
ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi
miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin
purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun
keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie
edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi _Annien_ Smithin
surmaan oli syynä Tuliliemi.