_Sophie Sutherlandilla_ ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä,
ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana
purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä
reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän,
joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset
hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne
täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät
satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin
pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.
Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja
täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan.
Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä
pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn
tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä.
Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen
ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä
juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia
tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan
elämänsä varrelta.
Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava
Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet
karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli
aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun
syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman.
Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän
oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden,
ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan
tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin
hän jaksaisi hengittää -- ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin
pitkälti.
Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten
viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse
maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan
paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista
merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana
oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita
omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin
omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi
kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain
nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin
kiihkeästi päästä maihin.
Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme
pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko
loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun,
joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä,
paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti
nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme
kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä
ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta
taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut
kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja
pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme
oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.
Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan
ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme
rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme
useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä
joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti -- ja
kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven
suunnattomaksi harmiksi.
Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin
lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä
juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä,
lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle.
Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä
kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään
juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin
kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan
juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan,
mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena;
minulla oli rautainen terveys; ja -- no niin, nuoruus irvistää aina
ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.
Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta
oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu -- luultavasti se
oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin
tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä
myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty
hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan
nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin.
Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan
kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen
päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti
laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.
Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka
olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme.
Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa,
lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli
ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui
minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät,
karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin
korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui
vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista
ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan
ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät
olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen
muinaiseen rotuun.
Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta
ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt
mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet
Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin
raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina,
saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui
ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden
avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa
hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.
Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo
ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli
monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai
erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä
iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies
kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille
ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet
erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi,
että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo
meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä
pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.
Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan
kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel
ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme
taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen
oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka
itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja
mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli
taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli
kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen
arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi
muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset
juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen -- ja
merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä -- teki heidät
hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli
paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein
murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin
paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen
hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa
kuin Tuliliemi?
Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme
erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme
vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän
tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me
tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri,
sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä.
Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin
soittamaan ja _samisenien_ ja _taikojen_ ensimäiset sävelet
kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me
tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä
ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme
hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet,
hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni,
samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin
puhki -- mistä vain pääsi turvaan.
Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan
vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita;
varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel
ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli
kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä
edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä
vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt
kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä
laivoihin.
Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen
levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti
maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta
lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi
oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita
tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi
toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen
viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt
kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja,
virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan
maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä
ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas
pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen.
Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet.
Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen,
minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin
parissa Japanin paperitalojen keskellä.
Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel
ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni
käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin
matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin
yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain
japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden
ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies,
joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli
varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja
noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme
pikkuruisista porsliinikulhoista _sakea_, väritöntä, mietoa, haaleata
viinaa.
Muistan myöskin karkulaisoppilaat -- kahdeksantoista, kahdenkymmenen
vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä
porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa
ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä,
hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria -- nuorukaisia
kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten
maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet
miedosta _sakesta_, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli
luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti
heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän
laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:
Vain pienen kultasormuksen
voin sulle muistoks' antaa;
se äitis' tähden säilytä,
kun kierrät maailman rantaa.
He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat
murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin
heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä
ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia
elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka
hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja
seuraavien pimeyden välimailla. Me -- koululaivalaiset ja minä --
hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme
reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa
itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta
pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä
on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.
Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja
näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on
satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa
kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani
varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet
karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni.
Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on
kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.
Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni
Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi
jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan
varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme
koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.
Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin
saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja
nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin
olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan
riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu
siitä, mitä todellakin _tekee_. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia.
Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet
tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken
maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että
tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen,
ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin
vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet
kulkivat -- miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät,
reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet
kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.
Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä
lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka
tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä
kattamattoman kaivon lähettyvillä. He _tahtovat_ leikkiä juuri
sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että
määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon.
Ainoa keino estää heitä -- senkin me tiedämme -- on laittaa kansi
kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään
varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään
miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun
tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden
ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.
Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen
vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä
kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes
vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille
niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja
Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien
joukossa.