Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin
vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan
paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa
-- suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni
mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä
kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä
putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta
ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää
arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä
päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää
ryyppäisi whiskyä.
Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että
sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi
pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja
siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat
toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin,
en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa
tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.
Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin.
Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä
päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä
suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä
oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot,
joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita
ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja
mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja
katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan
tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden
toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon
tuostakin sain kuulla saman selityksen: _En olisi tehnyt sellaista,
ellen olisi ollut juovuksissa_. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen
velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja -- tekoja, jotka
pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.
Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden
tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä
syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin,
joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat
pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja
kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös
vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten
esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia,
sai sormensa murskatuksi -- siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen
päänsä.
Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa
huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti,
eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni.
Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa,
siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat
San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita,
laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran
hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen
ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja
minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera
ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.
Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli
saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän
toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan
löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä
mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain
onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin
varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin
ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin
tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui
päästä Hänestä erilleni.
Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja
saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi
minut _Sophie Sutherlandiin_, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli
määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli
ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja
maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy
tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa
miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista
vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden
oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.