Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin
satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa
maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa
hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän
purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.
Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen,
viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa
ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join
ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys,
että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja
tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani
alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi
maleksimassa niiden lähettyvillä.
Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla,
joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään
minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia
kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia
jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani
varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska
nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut
koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni
tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut
milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt
sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja
elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista.
Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli
verraten joutava ja halpa juttu.
Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut
enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi
lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla.
Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun
tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten
joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen
laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä
ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin
sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä
"Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien
välimaillakin.
Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi
sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti.
Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain
muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä
siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua
sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä.
Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä
tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet
tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä
voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho.
Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne
virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)
Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut
viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa
mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun
tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin
jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet
uudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari.
Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin
Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän
saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani
herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni
pusertaakseen hengen minusta.
Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja
me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut
kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten
politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana
kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan
pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai,
jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne
asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen
ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin
hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.
He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin,
jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin,
joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta
jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun
nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään
leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä
ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän
herroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta
huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin
alkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla
suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties
kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu
pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden
herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.
Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa,
minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi,
kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat
todellisuudessa ovat.
No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa
rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme
odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin
politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose,
jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset
liivit.
"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin
haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."
"Missä?" me tiedustelimme.
"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää
minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti.
"Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin
pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät
ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."
(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut
olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen,
oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen
järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla
ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä
paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)
"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että
väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet
varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse
muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru
valloilleen, pojat!"
Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me
pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme
soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen
lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin
käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut
ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä
iltana.
Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu
ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen
paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei
ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta
kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla
varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella
pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat
olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan
me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme
sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja
varasimme itsellemme pulloja.
Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe
Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa
whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se
väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin
milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja
joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista.
Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin
juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin
kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää
pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata,
ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.
Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join --
kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit
neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi
saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.
Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen
Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa
pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo
whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle
eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen
tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta
jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot
haukkoivat ilmaa.
Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat
minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen
häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien
varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa.
Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa.
Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse
ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta
kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista.
He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta
oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin
sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua
noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin
ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain
tekevän kolttosia sen huviksi.
Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi.
Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten
kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman
voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti
junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille
istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa,
että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen
arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä
haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen
ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta
tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.
Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti,
kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin
ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa
akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni.
Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että
minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä
kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja
murskasin ruudun.
Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli
täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä
viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki
antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski
minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani
vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä
muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui
heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin
sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten
syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.
Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin
iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo
ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt
tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.
Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin
tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka
ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa.
En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin
itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta
kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta
ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain,
kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen
minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin
päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin
hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.
Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta.
Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes
seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli
ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti,
nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin
hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen
-- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin
mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman
lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin
uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin
tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen
tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin
tarmoni takaa.
Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä
satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu
avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja
kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat
antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni
ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen
äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän
täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt...
silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai
miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla.
Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt
taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella
tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi
juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.
Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä
vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon,
kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua
pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin
menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut
osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut
minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.