NELJÄSTOISTA LUKU

Saavuttuani vaellusretkeltä takaisin Oaklandiin minä palasin

satamaan ja liityin jälleen Nelsoniin, joka nyt oleili kaiken aikaa

maissa ja eleli entistä hurjemmin. Minäkin kulutin aikaani maissa

hänen parissaan, tehden vain silloin ja tällöin muutaman päivän

purjehdusmatkoja lahdelle auttaakseni miehistöä kaipaavia kuunareita.

Seurauksena oli se, etten saanut enää uusia voimia kuten ennen,

viettäessäni pitempiä jaksoja raittiissa ja raikkaassa ulkoilmassa

ahertaen. Join jok'ikinen päivä, ja tilaisuuden sattuessa join

ylenmäärin. Sillä minussa vallitsi yhä vielä se väärinkäsitys,

että Tuliliemen toveruus vaati juomaan itsensä eläimelliseksi ja

tiedottomaksi. Tämän ajanjakson kuluessa minä kastuin kauttaaltani

alkoholiin Minä suoraan sanoen elin kapakoissa, aina minut tapasi

maleksimassa niiden lähettyvillä.

Tuliliemi oli nyt saamaisillaan minut valtaansa salakavalammalla,

joskin yhtä vaarallisella tavalla kuin hiukan varemmin, lähettäessään

minut pakovedessä seikkailemaan. Minulla oli vielä edessäni muutamia

kuukausia, ennenkuin täytin seitsemäntoista vuotta; ajatus hankkia

jotain pysyväistä tointa herätti minussa ylenkatsetta; tunsin olevani

varsin reima olento reimain miesten parissa; ja minä ryyppäsin, koska

nämä miehet ryyppäsivät ja oli pysyttävä heidän tasallaan. En ollut

koskaan kokenut oikeata poikuutta, ja nyt liian varhaisen miehuuteni

tultua minä olin peräti kova ja surullisen viisas. Vaikka en ollut

milloinkaan saanut osakseni tytön rakkautta, olin jo ryöminyt

sellaisissa syövereissä, että uskoin varmasti tuntevani rakkauden ja

elämän perinpohjaisesti. Eikä tämä tuntemus suinkaan ollut kaunista.

Olematta pessimisti minä olin varsin selvillä siitä, että elämä oli

verraten joutava ja halpa juttu.

Kuten näette, alkoi Tuliliemi tylsistyttää minua. Henkeni ei ollut

enää niin terävä ja herkkä kuin ennen. Uteliaisuuteni rupesi

lauhtumaan. Viis' siitä, mitä maailman toisella laidalla mahtoi olla.

Epäilemättä miehiä ja naisia, jotensakin samallaisia kuin minun

tuntemani; naimista ja naittamista ja kaikenkaltaisia ihmislasten

joutavia hommia; ja tietenkin ryypintää. Mutta maailman toinen

laita oli liian pitkällä, jotta sinne olisi kannattanut lähteä

ryypyn tähden. Minun tarvitsi vain astua seuraavaan kulmaan, niin

sain kyllikseni Joe Vigyltä. Johnny Heinhold hoiteli yhä vielä

"Viimeistä voitelua". Ja kapakoita oli joka kulmassa ja kulmauksien

välimaillakin.

Tuntemattomasta elämästä kuuluvat kuiskaukset kävivät heikommiksi

sielun ja ruumiin tylsistyessä. Entinen rauhattomuus nukahti.

Yhtä hyvin minä saatoin mädätä ja kuolla Oaklandissa kuin jossain

muuallakin. Ja siellä minä olisinkin mädännyt ja kuollut -- eikä

siihen olisi kulunut pitkääkään aikaa Tuliliemen ohjatessa minua

sellaista vauhtia, jos asia olisi riippunut yksinomaan hänestä.

Aloin jo oppia tuntemaan, mitä ruokahalun puute merkitsi, miltä

tuntui nousta aamuisin tutisevana, vatsassa outo kouristus, sormet

tunnottomiksi kangistuneina, koko ruumiin huutaessa whiskyryyppyä

voidakseen jälleen päästä kuntoon. (Oh! Tuliliemi on oikea velho.

Kun aivot ja ruumis ovat alkoholin polttamat ja tyrmistämät, ne

virkistyvät juuri siitä myrkystä, joka on aiheuttanut tämän vaurion.)

Tuliliemeltä eivät kepposet koskaan lopu. Hän oli koettanut

viekoitella minut itsemurhaan. Näihin aikoihin hän yritti parhaansa

mukaan surmata minut verraten joutuisalla tavalla. Mutta kun

tulos ei tyydyttänyt, hän turvautui toiseen juoneen. Hän olikin

jo voittamaisillaan minut, ja tällöin minä opin tuntemaan hänet

uudelta puolelta -- minusta tuli viisaampi, taitavampi juomari.

Havaitsin, että mainiolla terveydelläni oli rajansa, kun sitä vastoin

Tuliliemellä ei ollut mitään rajoja. Parissa lyhyessä tunnissa hän

saattoi päästä voimakkaan pääni, leveiden hartiaini ja laajan rintani

herraksi, kaataa minut selälleni ja tarttua rautakourin kurkkuuni

pusertaakseen hengen minusta.

Istuin Nelsonin kera Overland Housessa. Oli varhainen ilta, ja

me oleilimme siellä yksinomaan siitä syystä, että rahaa ei ollut

kummallakaan penniäkään ja oli vaaliaika. Vaaliaikana paikallisten

politikoitsijain, jotka pyrkivät johonkin virkaan, on tapana

kierrellä kapakasta toiseen ääniä värväämässä. Mies sattuu istumaan

pöydän ääressä kurkku kuivana, aprikoiden keneltä saisi ryypyn tai,

jos toisessa kapakassa on parempi luotto, kannattaisiko kävellä sinne

asti tiedustelemaan; äkkiä heilahtaa kapakan ovi sepposen selälleen

ja sisään astuu parvi siistipukuisia miehiä, tavallisesti itsekin

hilpeällä tuulella ja henkien hyvinvointia ja toverillisuutta.

He hymyilevät joka taholle ja tervehtivät jokaista -- sinuakin,

jolla ei ole taskussa olutlasinkaan hintaa, arkaa maankiertäjääkin,

joka pälyilee loukossa eikä varmaankaan saa itse äänestää, mutta

jolle mahdollisesti voi hankkia äänioikeuden. Ja tiedättekö, kun

nämä politikoitsijat levähyttävät ovet auki ja astuvat sisään

leveähartiaisina, laajarintaisina ja pulleavatsaisina -- mitkä

ominaisuudet luonnollisesti tekevät heidät optimisteiksi ja elämän

herroiksi -- silloin sinä kohotat heti nokkaasi. Ilta lupaa kaikesta

huolimatta muodostua hilpeäksi, ja sinä tiedät pääseväsi ainakin

alkuryypyille. Ja -- kukapa sen tietää? -- taivas saattaa olla

suopea, ryyppyjä voi valua lisää ja yön tullen on riemu kenties

kohonnut ylimmilleen. Ja ennenkuin aavistatkaan, sinut on sijoitettu

pöydän ääreen, missä kaadat ryyppyjä kurkkuusi ja saat kuulla noiden

herrojen nimet ja mihin virkoihin he pyrkivät.

Tähän aikaan, jolloin politikoitsijat kiertelivät kapakoissa,

minä sain katkeria kokemuksia ja moni harhaluuloistani häipyi,

kun opin huomaamaan, kuinka yleviä politiikka ja politikoitsijat

todellisuudessa ovat.

No niin, tuona iltana Nelson ja minä istuimme Overland Housessa

rahattomina, janoisina, mutta juomarien lailla uskoen saavamme

odottamattoman ryypyn. Odottelimme jotain tapahtuvan, varsinkin

politikoitsijoita saapuviksi. Ja silloin astui sisään Joe Goose,

jolla oli sammumaton jano, hurja katse, kiero nenä ja kukalliset

liivit.

"Tulkaa mukaan, pojat -- ilmaiset ryypyt -- niin paljon kuin

haluttaa. Rupesin pelkäämään, että jäisitte ilman."

"Missä?" me tiedustelimme.

"Tulkaa mukaan. Kerron sitten matkalla. Meidän ei auta menettää

minuutinkaan vertaa." Ja rientäessämme kaupunkiin Joe Goose selitti.

"Siellä on Hancockin palokunta. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin

pukea ylle punainen paita ja kypärä ja kantaa soihtua. Ne lähtevät

ylimääräisellä junalla Haywardsiin paraatia pitämään."

(Luullakseni paikan nimi oli Haywards. Se olisi kuitenkin saattanut

olla yhtä hyvin San Leandro tai Niles. En myöskään muista tarkalleen,

oliko Hancockin palokunta republikaaninen vaiko demokraattinen

järjestö. Mutta oli miten tahansa, sitä johtavilla politikoitsijoilla

ei ollut kylliksi soihdunkantajia, ja jokainen, ken halusi liittyä

paraatiin, sai tilaisuuden juoda itsensä humalaan.)

"Koko kaupunki avataan sepposen selälleen", Joe Goose jatkoi. "Että

väkijuomiako? No niitä vuota virtanaan. Politikoitsijat ovat ostaneet

varastot kaikista kapakoista. Eikä se maksa penniäkään. Ei tarvitse

muuta kuin marssia sisään ja tilata ryyppy. Ny päästetään piru

valloilleen, pojat!"

Kokouskadulla, Kahdeksannella kadulla lähellä Broadwaytä, me

pukeuduimme palokuntalaisten paitaan ja kypärään, saimme käteemme

soihdun ja kun kasaannuimme junaan muristen siitä, ettei ennen

lähtöä annettu edes yhtä ryyppyä. Politikoitsijat olivat ennenkin

käsitelleet meidän kaltaista joukkoa. Eikä Haywardsissakaan herunut

ryyppyä. Ansaitse ensin humalasi paraatissa, sellainen oli käsky sinä

iltana.

Me pidimme paraatin. Sitten avattiin kapakkain ovet. Oli hankittu

ylimääräisiä juomanlaskijoita, ja janoisia tungeskeli kuuden miehen

paksulti jokaisen tahmeaksi kastuneen kapakkapöydän ääressä. Nyt ei

ollut aikaa kuivata pöytiä, pestä laseja tai yleensä tehdä muuta

kuin täyttää laseja. Oaklandin sataman väestö saattaa toisinaan olla

varsin janoissaan. Mutta meistä tuntui liian tukalalta tungeskella

pöytäin ääressä, sellainen menettelytapa oli ylen vitkallinen. Juomat

olivat meidän. Politikoitsijat olivat ostaneet ne meille. Olimmehan

me pitäneet paraatin ja ansainneet ne, vai kuinka? Ja niin me teimme

sivuhyökkäyksen pöydän ympäritse, työnsimme syrjään kapakoitsijan ja

varasimme itsellemme pulloja.

Ulkopuolella iskimme kaulat poikki pulloistamme ja joimme. Joe

Goose ja Nelson olivat oppineet käsittelemään varovaisesti silkkaa

whiskyä, mutta niin ei ollut minun laitani. Minussa vallitsi vielä se

väärinkäsitys, että miehen oli juotava kaikki minkä sai -- varsinkin

milloin se ei maksanut mitään. Me jaoimme pulloistamme toisillekin ja

joimme melkoisen määrän itse, mutta minä ryyppäsin eniten kaikista.

Itse juomasta minä en pitänyt. Join sitä samalla tapaa, kuin olin

juonut olutta viidenvuotiaana ja viiniä seitsenvuotiaana. Hillitsin

kuvotuksen ja nielin whiskyä kuin lääkettä. Ja kun halusimme lisää

pulloja, me lähdimme toisiin kapakkoihin, missä juonti oli vapaata,

ja varasimme itsellemme tarpeellisen määrän.

Minulla ei ole vähintäkään aavistusta siitä, kuinka paljon join --

kaksi tuoppia vaiko viisi. Tiedän vain sen, että aloitin juomingit

neljännestuopin määrillä käyttämättä laisinkaan vettä, jolla olisi

saattanut huuhdella suusta maun ja lieventää whiskyn vaikutusta.

Politikoitsijat olivat liian viisaita jättääkseen kaupungin täyteen

Oaklandin satamasta haalittuja juoppoja. Kun koitti aika matkustaa

pois junalla, työnnettiin meidät ulos kapakoista. Minä tunsin jo

whiskyn kamalaa vaikutusta. Nelson ja minä tyrkättiin kadulle

eräästä kapakasta ja jouduimme varsin sekasotkuisen paraatikulkueen

tuiki viimeiseen riviin. Minä ponnistelin eteenpäin urheasti, mutta

jalkani hoippuivat allani, päätäni huimasi, sydän jyskytti ja keuhkot

haukkoivat ilmaa.

Avuttomuus valtasi minut niin nopeasti, että sekavat aivoni sanoivat

minun kaatuvan ja jäävän pois junasta, jos pysyttelin kulkueen

häntäpäässä. Erosin rivistä ja juoksin polkua pitkin, joka johti tien

varrella tuuheiden puiden alitse. Nelson ajoi minua nauraen takaa.

Mieleeni muistuu selvästi eräitä seikkoja, kuten painajaisunessa.

Muistan erikoisesti nuo puut ja epätoivoisen juoksuni niiden alitse

ja kuinka toiset humalaiset purskahtivat nauramaan joka kerta

kuin kaaduin. He luulivat minun vain teeskentelevän humalaista.

He eivät uneksineetkaan, että Tuliliemi kuristi minua kurkusta

oikein kuollakseni. Mutta minä se tiesin. Ja muistan, kuinka tunsin

sekavasti katkeruutta sen tähden, että taistelin kuolinkamppailua

noiden toisten tietämättä siitä mitään. Tuntui siltä, kuin olisin

ollut uppoamaisillani katselijajoukon nähden kun se luuli minun vain

tekevän kolttosia sen huviksi.

Juostessani siinä puiden alitse minä kaaduin ja kävin tajuttomaksi.

Yhtä välähtävää poikkeusta lukuun ottamatta minun täytyi sitten

kuulustella toisilta, mitä sen jälkeen tapahtui. Suunnattoman

voimakas Nelson nosti minut maasta, raahasi mukaansa ja toimitti

junaan toisten matkaan. Kun hän oli saanut minut penkille

istumaan, minä kamppailin ja haukoin niin hirvittävästi ilmaa,

että tylsistyneisyydestään huolimatta hän tajusi minun joutuneen

arveluttavaan tilaan. Ja minä tiedän nyt, että olisin juuri sillä

haavaa saattanut varsin helposti heittää henkeni. Usein tulen

ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sen lähempänä kuolemaa. Mutta

tässä minä voin turvautua vain Nelsonin kuvaukseen käytöksestäni.

Minä olin korventumaisillani, palamaisillani elävältä sisäisesti,

kamalan polton ja hengenahdistuksen raatelemana, ja tarvitsin

ilmaa. Minä tarvitsin ennen kaikkea ilmaa. Turhaan koetin kohottaa

akkunaa, sillä siinä vaunussa olivat kaikki akkunat ruuvatut kiinni.

Nelson oli nähnyt väkijuomista hullaantuneita miehiä ja luuli, että

minä halusin heittäytyä ulos. Hän koetti hillitä minua, mutta minä

kamppailin edelleen. Sieppasin soihdun erään miehen kädestä ja

murskasin ruudun.

Oaklandin satamassa oli nelsonilaisia ja antinelsonilaisia; vaunu oli

täynnä kummankin puolueen jäseniä ja nämä taas olivat enemmän täynnä

viinaa, kuin oli hyvä. Akkunan murskaaminen oli taistelun merkki

antinelsonilaisille. Muuan heistä kurotti kätensä minua kohti, iski

minut permannolle ja aloitti tappelun, josta minulla on tiedossani

vain se, minkä toiset myöhemmin kertoivat, sekä seuraavana päivänä

muistomerkkinä paisunut poski. Mies, joka oli lyönyt minua, kaatui

heti minun päälleni, Nelson seurasi häntä, ja vaunussa kerrottiin

sitten olleen jäljellä ani harvoja eheitä akkunoita, kun täten

syntynyt yleinen tappelu oli päättynyt.

Mahdollisesti minulle oli kaikkein parasta se, että minut näin

iskettiin tajuttomaksi. Ankara kamppailuni oli vain kiihdyttänyt jo

ennestäänkin vaarallisessa määrässä kiihtynyttä sydäntäni ja lisännyt

tukehtuvien keuhkojeni hapen tarvetta.

Tappelun päätyttyä minä toivuin hiukan, mutta en päässyt täysin

tajuihini. En ollut tajuissani sen enempää kuin hukkuva ihminen, joka

ponnisteleikse edelleen, vaikka onkin jo menettänyt tietoisuutensa.

En muista laisinkaan käytöstäni, mutta huusin "Ilmaa! Ilmaa!" niin

itsepintaisesti, että Nelsonillekin selvisi minun tarkoittavan muuta

kuin itsemurhaa. Silloin hän irroitti lasinsirpaleet akkunan reunasta

ja antoi minun pistää pääni ja hartiani ulos. Hän käsitti osittain,

kuinka arveluttava tilani oli, ja piteli minua vyötäisistä estääkseen

minua ryömimästä kauemmaksi ulos. Ja koko loppumatkan minä pidin

päätä ja hartioita ulkopuolella kamppaillen kuin mielipuoli, milloin

hän vain yrittikin vetää minua takaisin vaunuun.

Juuri tähän tilanteeseen kuuluu tuo välähdys todellista tietoisuutta.

Siitä pitäen, kuin kaaduin puiden alle, aina siihen asti kunnes

seuraavana iltana heräsin, muistan vain sen, että pääni oli

ulkosalla, kasvot päin tuulta, jonka junan vauhti synnytti,

nokihiukkasten suomiessa ja pistellessä minua, sillä välin kuin

hengitin tarmoni takaa. Koko tahtoni oli keskittynyt hengittämiseen

-- hengitin ilmaa niin syvin vedoin kuin suinkin taisin, pumppusin

mahdollisimman suuren määrän ilmaa keuhkoihini mahdollisimman

lyhyessä ajassa. Vain se voi pelastaa minut kuolemasta, minä olin

uimari ja sukeltaja ja tiesin sen. Niinä hetkinä, jotka pysyin

tajuissani, tunsin mitä sietämättömintä yhtämittaisen tukahtumisen

tuskaa, mutta pidin kasvoni vasten tuulta ja nokea ja hengitin

tarmoni takaa.

Muuta ei ole muistissani. Seuraavana iltana heräsin eräässä

satamapuolen majapaikassa. Olin yksinäni. Lääkäriä ei oltu kutsuttu

avukseni. Olisin varsin hyvin voinut kuolla siellä, sillä Nelson ja

kaikki muutkin luulivat minun vain "nukkuvan pois humalani" ja olivat

antaneet minun maata horrostilassa seitsemäntoista tuntia. Moni

ihminen, kuten lääkärit kyllä tietävät, on kuollut whiskytuopillisen

äkillisestä vaikutuksesta. Usein saa lukea pata juopon heittävän

täten henkensä vedonlyönnin tähden. Mutta minä en sitä tietänyt...

silloin. Ja niin sain oppia senkin, en suikaan minkään hyveen tai

miehuullisuuden, vaan pelkästään suopean onnen ja terveyteni avulla.

Jälleen terveyteni oli vienyt voiton Tuliliemestä. Olin välttänyt

taasen surmanpaulan, ryöminyt uuden rämeen poikki ja vaarallisella

tavalla saavuttanut tietämyksen, joka teki minulle mahdolliseksi

juoda viisaasti monet vuodet eteenpäin.

Hyvä jumala! Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, ja minä olen yhä

vielä elossa. Ja minä olen nähnyt paljon, toimittanut paljon,

kokenut paljon siitä kuluneina kahtena vuosikymmenenä. Ja minua

pöyristyttää ajatellessani, kuinka ahtaalla silloin olin, kuinka olin

menettämäisilläni tämän viidenneksen vuosisataa, jonka olen saanut

osalleni. Eikä suinkaan ollut Tuliliemen oma vika, ettei hän saanut

minua voitetuksi tuona Hancockin palokunnan paraati-iltana.

Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia · 第 18 / 44 题