Sitten lähdin Beniciasta, missä Tuliliemi oli ollut tuhoamaisillaan
minut, ja siirryin laajemmille aloille totellen kuiskausta, joka
kehotti etsimään kauempaa elämästä. Missä hyvänsä liikuskelin, aina
matka kulki alkoholin kastamia teitä pitkin. Miehet kerääntyivät yhä
kapakkoihin. Ne ovat köyhälistön seurataloja, ainoita seurataloja,
joihin minulla oli pääsy. Kapakoissa voin saada tuttavia. Saatoin
käydä niihin ja puhutella ketä tahansa. Vieraissa kaupungeissa,
joihin matkallani jouduin, kapakka oli ainoa paikka, mihin minun
kannatti mennä. Heti sinne päästyäni en ollut yhdessäkään kaupungissa
muukalainen.
Sallittakoon minun tässä kertoa kertomus, joka on niin verekseltä
ajalta kuin viime vuodelta. Valjastin neljä hevosta kevyiden
rattaiden eteen, otin Charmianin mukaan ja ajelin puolineljättä
kuukautta Kalifornian ja Oregonin villeimmissä vuoristoseuduissa.
Joka aamu suoritin säännöllisesti päivätyöni sepittämällä
kaunokirjallisia tuotteita. Sen tehtyäni ajoin keskipäivän ja
iltapäivän seuraavaan pysähdyspaikkaan. Mutta pysähdyspaikat
sijaitsivat varsin epäsäännöllisten välimatkain päässä ja tiet olivat
peräti moninaisessa kunnossa, joten oli aina pakko suunnitella
ennakolta seuraavan päivän ajomatka ja työ. Minun täytyi tietää,
milloin oli lähdettävä liikkeelle, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan
niin varhain, että ennätin suorittaa päivätyöni. Milloin edessä
sattui olemaan pitkä ajomatka, minä nousin työskentelemään kello
viideltä aamuisin. Kevyempinä ajopäivinä saatoin viivytellä kello
yhdeksään asti, ennenkuin tartuin kynään.
Mutta miten kävi päinsä suunnitella? Niin pian kuin olin saapunut
kaupunkiin ja toimittanut hevoset yöteloille, poikkesin tallista
hotelliin kulkiessani johonkin kapakkaan. Ennen kaikkea muuta ryyppy
-- no, minä halusin saada ryypyn, mutta ei pidä myöskään unohtaa,
että haluten saada selkoa asioista minä olin juuri tällä tapaa
oppinut haluamaan ryyppyä. No niin, kaikkein ensinnä ryyppy. Sitten
kapakoitsijalle: "Ottakaapa itsekin lasi." Ja sitten juodessamme alan
tiedustella teistä ja matkan varren pysähdyspaikoista.
"Malttakaas", virkkaa kapakoitsija, "meillä on Tarwater Dividen
poikki johtava tie. Se on tavallisesti ollut hyvässä kunnossa. Minä
matkasin sitä neljättä vuotta sitten. Mutta tänä kevännä se joutui
tukkoon... Odottakaas nyt, minä kysäisen Jerryltä --" Ja kapakoitsija
käännähtää ja puhuttelee miehiä, jotka istuvat pöydän ääressä tai
hiukan kauempana nojaavat myymäläpöytään, Jerryä, Tomia, Billiä tai
muita sellaisia "Sanohan, Jerry, missä kunnossa on Tarwaterin tie
nykyään? Sinähän kävit viime viikolla Wilkinsin luona."
Ja sillä välin kuin Bill tai Jerry tai Tom ryhtyy panemaan aivojansa
käyntiin ja hellittämään kieltään siteistä, minä ehdotan, että hän
ottaisi meidän kerallamme lasillisen. Sitten aletaan keskustella
tämän tai tuon tien sopivaisuudesta, parhaista pysähdyspaikoista,
rikkaimmista taimenpuroista ynnä muusta sellaisesta. Yhä useampi
miehistä yhtyy pakinaan ja ryyppyjä tarjotaan lisää.
Pari, kolme kapakkaa lisää, niin joudun varsin hilpeälle tuulelle
ja opin tuntemaan melkein joka miehen kaupungissa, kaikki kaupungin
asiat ja melkoisen osan ympäristöäkin. Tunnen asianajajat,
sanomalehdentoimittajat, liikemiehet, paikalliset politikoitsijat,
siellä vierailevat maanviljelijät, metsästäjät ja kaivosmiehet, niin
että kun illalla käyskentelen Charmianin kanssa pääkadulla, hänellä
on syytä kummeksua, kuinka runsaasti minulla on tuttavia tuiki
vieraassa kaupungissa.
Tämä olkoon todistukseksi palveluksesta, jonka Tuliliemi tekee,
palveluksesta, jonka kautta hän kartuttaa valtaansa ihmisten
keskuudessa. Ja samaten on kaikkina näinä vuosina ollut laita
kautta kaiken maailman, minne hyvänsä lienenkin joutunut. Olkoon
kysymyksessä ranskalainen kabaretti Quartier Latinissa, kahvila
jossain mitättömässä italialaisessa kaupungissa, merikaupungin
jätkäkrouvi tai jokin klubi whisky-sooda-laseineen; aina minä tapaan
ihmisiä, joudun kosketukseen ja opin tuntemaan juuri sellaisissa
paikoissa, missä Tuliliemi välittää tuttavuuksia. Ja hyvinä
vastaisina aikoina, jolloin Tuliliemi on karkoitettu maailmasta
muiden raakalaisten kera, on kapakan sijaan luotava jokin toinen
laitos, saatava toinen kokouspaikka, missä vieraat ihmiset joutuvat
tekemisiin toistensa kanssa ja oppivat tuntemaan toisiaan.
Mutta palaan kertomukseeni. Kun käänsin selkäni Benicialle, johti
tieni jälleen kapakkain kautta. En ollut luonut mitään siveellisiä
teorioita juomistavastaan, ja väkijuomat maistuivat minusta
yhtä pahalle kuin ennenkin. Mutta minä olin ruvennut tuntemaan
kunnioittavaa epäluuloa Tulilientä kohtaan. En voinut unohtaa
kepposta, jonka hän oli tehnyt minulle -- _minulle_, joka en
halunnut kuolla. Ja niin join edelleen ja pidin tarkoin silmällä
Tulilientä, ja päätin vastaisuudessa voimakkaasti torjua kaikki
itsemurha-kiusaukset.
Vieraissa kaupungeissa tein heti tuttavuuksia kapakoissa. Kun
vaeltelin maankiertäjänä eikä minulla ollut varaa kustantaa itselleni
vuodetta yöksi, silloin kapakka oli ainoa paikka, joka otti minut
vastaan ja tarjosi minulle tuolin takkavalkean ääressä. Saatoin mennä
kapakkaan ja peseytyä, harjata vaatteeni ja sukia tukkani. Ja kapakat
olivat aina niin vietävän mukavia laitoksia. Niitä tapasi kaikkialla
läntisessä kotimaassani.
Sillä lailla en olisi voinut astua vieraiden asumuksiin. Niiden
ovet eivät olleet minulle avoimina, niiden liesien ääressä ei
ollut minulle varattu paikkaa. Kirkkoja ja pappeja en ollut
koskaan tuntenut. Ja se, minkä niistä tiesin, ei vetänyt minua
niiden puoleen. Sitäpaitsi ei niiden yllä ollut mitään loistoa,
ei romanttista väritystä, ne eivät luvanneet mitään seikkailuja.
Ne olivat sitä lajia ilmiöitä, joiden yhteydessä ei koskaan
tapahtunut mitään. Ne pysyivät aina samalla paikalla, järjestyksen
ja järjestelmän ilmauksina, ahtaina, rajoitettuina, rajoittavina.
Ne olivat vailla suuruutta, mielikuvitusta, toverillisuutta.
Minä puolestani tahdoin oppia tuntemaan kelpo tovereita,
teeskentelemättömiä ja avomielisiä, rohkeita ja tarpeen tullen
hurjiakin -- avomielisiä ja avokätisiä, ei arkasydämisiä.
Ja tässä minun täytyy tehdä toinen syytös Tulilientä vastaan. Hän
saa valtaansa juuri nämä ihmiset -- veikot, joissa on tulta ja
tarmoa, suuruutta ja lämpöä ja parhaat ihmisten heikkouksista. Ja
hän sammuttaa tulen ja jäykistää joustavuuden, ja milloin hän ei
surmaa heitä viipymättä tai saata mielipuoleksi, hän raaistaa heidät,
vääntää kieroon ja tuhoaa heidän luonteensa alkuperäisen hyvyyden ja
hienouden.
Oh! -- minä puhun myöhemmän tuntemukseni perustalla -- taivas
varjelkoon minua useimmista noita tavallisia miespuolisia
ihmisolentoja, jotka eivät ole kelpo tovereita -- noista
kylmäsydämisistä ja kylmäpäisistä, jotka eivät ryyppää, tupakoi,
sadattele eivätkä tee juuri muutakaan, mikä on reipasta; jotka ovat
kostonhaluisia ja purevia, koska eivät ole milloinkaan tunteneet
heikoissa syissään elämän sykkivän ja kuohuvan yli äyräiden,
saattaen heidät uhkarohkeiksi ja häikäilemättömiksi. Näitä ei tapaa
kapakoissa, nämä eivät keräänny toivotonta asiaa puolustamaan, eivät
harhaile seikkailujen poluilla, eivät rakasta Jumalan omien hurjien
rakastavain tavoin. Heillä on kyllin puuhaa pitääkseen jalkansa
lämpiminä, säilyttääkseen mielenrauhansa ja luodakseen itselleen
tympäisevän menestyksen henkisellä keskinkertaisuudellaan.
Ja juuri sen vuoksi minä syytän Tulilientä. Hän viekoittelee ja
tuhoaa juuri nuo kelpo toverit, jotka ovat jonkinarvoisia, joiden
heikkoutena on ylenmääräinen voima, liiallinen rohkeus, liian palava
sydän. Luonnollisesti hän tuhoaa velttiöt; mutta näistä en välitä,
ne ovat huonointa rotua. Minua huolettaa se, että Tuliliemi tuhoaa
niin paljon sellaista, mikä on rotumme parhainta. Ja syynä siihen,
miksi nämä parhaimmat sortuvat, on se seikka, että Tuliliemi seisoo
jokaisen maantien ja kujan varrella, helposti tavattavana, lain
suojelemana, vahtivuoroaan hoitavain poliisien tervehtimänä; hän
puhuttelee heitä, johtaa heidät kädestä pitäen paikkoihin, minne
kelpo toverit ja urheat veikot kokoontuvat juomaan. Jos Tuliliemi
saataisiin pois maailmasta, voisi näitä reima miehiä vielä syntyä ja
he toimittaisivat jotakin, sen sijaan että nyt joutuvat tuhon omiksi.
Minä tapasin aina toveruutta juomaveikkojen seurassa. Saatoin
esimerkiksi astella rautatietä myöten vesisäiliön luo odotellakseni
ohitse kulkevaa rahtijunaa, ja siellä satuin kohtaamaan ryhmän
"pulituuripoikia", maankiertäjiä, jotka ryyppäävät kaikkea, missä
on alkoholia. Heti tervehdykset vaihdettuamme minut otetaan
toveripiiriin. Minulle ojennetaan alkoholia, joka on ovelasti
sekoitettu veteen, ja pian olen parhaana miesnä remujuhlassa.
Mielessä syntyy jos jonkinlaisia päähänpistoja, ja Tuliliemi kuiskii
korvaani, että elämä on suurta, että me olemme kaikki urheita,
oivia veikkoja -- vapaita henkiä, jotka voivat huolettomina kuin
jumalat lojua nurmikolla ja antaa palttua koko maailmalle ja sen
sovinnaisuuksille ja ikäville menoille.