En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka
vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka
pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen
suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai
hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä
sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan.
Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein,
eikä _Peuralla_ reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen
seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut
koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme
laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.
Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta
samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen
hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen
välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata
elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua
heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin
Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen
oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt
juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen.
Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin
juomingeissa kuin työssäkin.
Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen
väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin
juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta,
joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen
ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta,
joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti,
auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja
käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä
vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä
kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn,
minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään
toinen.
Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa
minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa
ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä.
Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä
haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon
sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi
sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen
sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten
täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole
luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei
minulla ollut laisinkaan.
Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli
kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä.
Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla.
Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä,
ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa
olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista
ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista
koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi
kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä
dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.
Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut,
että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten
parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut
oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut.
Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi
vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä
kohtaan.
Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on
hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia
päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä
ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan
kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole
purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on
sellainen.
Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta
seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset
tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme
seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista:
ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi;
toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se
seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme
kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.
Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja
maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja,
kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan:
kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin.
Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo
liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille
satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa
ystävyydessä.
Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka
sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä
kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja
ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa
pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden
kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka
lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen.
Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja
usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni.
Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan
ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt
edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa
hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin
ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.
Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin
varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän
siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle.
Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä
tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä
lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus
oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin
aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut
mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen
halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää,
jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet
mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä
ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana.
(Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä
kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on
otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa
minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)
Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan
Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti
minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden
hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla
satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan.
Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode
oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut
ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se
ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta.
Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani
kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän
kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle
pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni.
Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun
nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta,
lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä.
Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen
rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla
kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä
nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä
päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut
kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli
aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut
mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi
minua kuolemaa kohti.
Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken
elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se
eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä
oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja
saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet
juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat
minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän
kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä
ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla
häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää
juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään
muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle,
joka saa kuuntelemisestaan maksun.)
Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi
sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani.
Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin
oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja
kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan
muistutti minua välittömästä tilanteestani.
Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy
ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten
merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen,
joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin,
kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan
saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua
ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut
laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin
pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.
Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran
poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni
turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti
oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen
hengittämään vapaasti.
Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus.
Viritin jälleen kuolinlauluni -- myrkyn huumaaman nuorukaisen
tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula ... vielä", kuiskasi
Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on
rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua
pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En
halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema?
Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen
tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja
valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset
niille kaikille, jokaiselle erikseen.
Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa.
Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin
kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa
kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni
utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin
arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua
takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.
Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä
kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään
halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla
sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan
Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka
edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että
herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja
tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka
kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi
pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin
kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän
syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta
huolimatta hukkuisin veteen.
Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut
arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen
ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja
juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka
ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli,
suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo
nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan
lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja
pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta
terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.
Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen,
jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö.
Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi
numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä
harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa.
Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun
jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin
myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani,
joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui
moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat
juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat,
jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen
ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat
kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.