Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään
kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä
ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun
elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin.
Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia;
vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä
saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut
_Raketin_ satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin,
missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen
toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui
minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta
toimitukselta.
Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon
toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen
sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle.
Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa
vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin
lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun,
joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta
ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita
kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä
alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain
siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille
pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää
pulloissa.
Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä.
Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi,
mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies
miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja
häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt
henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani
oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi
maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin,
ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita
saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin _Rakettiin_, sulkeuduin
kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia
lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat
ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista
rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet
tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä
makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin
yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri
juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe
Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki
satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia
itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme
myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme
silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän
ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.
Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa
tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista.
Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi
ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta
ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut
muutoksia. Nelson oli joutunut _Anniella_ tappeluun Bill Kellyn
kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan
riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta
hän oli sitten purjehtinut _Peuralla_ käsivarsi siteessä ja
apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut
niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat
maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia
juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin _Peura_
sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan
luona. Sen rinnalla oli _Raketti_ poltetuin purjein Scottyn ja
minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat
rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea
ylöspäin "tutkimusretkelle".
Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli
varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi
etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin
ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat
syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia
ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella
tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena
tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme
kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.
Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani.
Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt
purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla.
Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu
vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa
esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin
ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut
lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle
omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta
minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä
kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.
Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja
myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei
ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko,
köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti
vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa
löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut
ylt'yleensä luotien lävistämänä.)
Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin
tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin
_Peuralla_. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.
Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen
lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi
erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin
kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he
purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten
ja lohipursi keskellään.
Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui
veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti.
Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät
jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan
noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta.
Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen,
he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos
onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän
he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he
juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin
onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he
juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään
hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty
kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja
hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta
juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.
Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska
olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen
dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta
kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi,
purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja
kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät
lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja
meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen
liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli
yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita
noutamaan.
Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä,
harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet
heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui
tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä
ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi
entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään
lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian
oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset
lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi
tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.
Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko
eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki
haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat
uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma
oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen
juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin,
tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen,
silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja
jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin
riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät
toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.
Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan
tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt _Peuralle_
purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin
puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin
juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt
opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta
sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja
yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan
hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä
yksikätisen miehen kimppuun, (jos _Peura_ on vielä jäljellä, voi sen
peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)
Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi
kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan,
että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin.
Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti
joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat
julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan
Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen
molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan
mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken
puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella
päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken
aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin
tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi
kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille
huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa
toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen
väsyivät.
Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä,
mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista
käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka
mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista,
kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka
pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta,
hurjaa ja vapaata -- ainoata sen kaltaista elämää, josta minä
voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä
enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie
johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin,
missä taisteltaisiin -- ei vanhoista paidoista ja varastetuista
lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.
Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli
ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin
jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla
numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja
poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa,
osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja _Peura_
joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan.
Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.
Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja _Peuralta_. Syöstessäni ulos
kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan
päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi
painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin
kuunari ja _Peura_. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli
murskannut kaksi _Peuran_ kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut
sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa.
Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme _Peuran_ vedestä vapaaksi ja
korjasimme vamman.
Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme
tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta
lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei
koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli
haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje
palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?"
Nelson kysäisi. -- "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä
sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman
pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme
aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana
päivänä osterisärkille.