Ja niin voitin miehuuteni kannukset. Asemani satamassa ja
osterirosvojen parissa muodostui viipymättä oivalliseksi. Minua
pidettiin kelpo toverina ja lisäksi rohkeana veikkona. Ja siitä
päivästä pitäen, jolloin istuin aprikoiden Oaklandin sataman
pollarilla, en ole milloinkaan välittänyt paljoa rahasta. Sen
koommin ei kukaan ole enää pitänyt minua saiturina, päin vastoin --
huolettomuuteni rahaan nähden tuottaa eräille, jotka minut tuntevat,
melkoista huolta ja vaivaa.
Niin täydellisesti hylkäsin varemman säästäväisyyteni, että lähetin
kotiin sanan pyytäen äitiä jakamaan kaikki kokoelmani naapuriston
pojille. En edes viitsinyt ottaa selkoa siitä, kuka poika sai minkin
kokoelman. Olin nyt mies ja pudistin yltäni kaiken, mikä sitoi minut
poikuuteeni.
Maineeni kasvoi. Kun satamassa kerrottiin, miten Ranskan Ranssi
oli koettanut ajaa minut upoksiin kuunarillaan ja kuinka minä olin
seisonut _Raketin_ kannella ladattu kaksipiippuinen kädessäni,
pitäen perää jaloillani ja pysytellen purtta kurssissaan, ja siten
pakottanut hänet kääntämään peräsintä ja siirtymään tieltä, silloin
satama arveli, että nuoruudesta huolimatta minussa oli koko joukko
miestä. Ja minä osoitin yhä edelleen, mitä minussa oli. Toisinaan
ohjasin _Raketin_ satamaan lastina suurempi määrä ostereita kuin
yhdessäkään toisessa kahden miehen purressa. Kerran pyydystettiin
varkain kaukana alisella lahdella ja minun purteni oli ainoa,
joka päivän vaietessa oli ennättänyt takaisin ankkuripaikalle
Asparagus-saaren luo. Eräänä torstai-yönä me laskimme kilpaa
markkinapaikalle ja minä ohjasin _Raketin_ ensimäisenä perille ja
kuorin kerman perjantaiaamun torikaupoissa. Ja kerran laskin yliseltä
lahdelta kotiin vain halkaisijan avulla, kun Scotty oli polttanut
minulta ison purjeen.
Mutta uudessa maailmassani ei otettu lukuun ainoastaan vesillä
suorittamiani urostekoja. Maineeni täydensi ja minulle tuotti
kunnianimen "Osterisärkkäin prinssi" se seikka, että olin maallakin
oiva veikko tarjoillen ryyppyjä miehen lailla. Vielä en voinut
uneksiakaan, että Oaklandin satama, joka ensinnä oli herättänyt
minussa hämmästystä, vuorostaan hämmästyisi ja suuttuisi minun
pirullisuuksistani.
Mutta elämään on aina liittynyt ryyppääminen. Kapakat ovat köyhän
miehen seurustelupaikkoja. Me sovimme siitä, että kohtaisimme
toisemme kapakassa. Me juhlimme menestystämme tai itkimme murheitamme
kapakassa. Me teimme tuttavuuksia kapakassa.
Saattaisinko milloinkaan unohtaa iltapäivää, jolloin tapasin Vanhan
Kissan, Nelsonin isän? Se tapahtui "Viimeisessä voitelussa". Johnny
Heinhold esitti meidät toisillemme. Siinäkin oli jo itsessään
kylläksi, että Vanha Kissa oli Nelsonin isä. Mutta asiassa oli
toinenkin puoli. Hän omisti ja ohjasi _Annie Mine_ kuunaria, ja
jonakin päivänä minä kenties saatoin päästä laivamiehenä hänen
matkaansa. Ja vieläkin enemmän: hän olennoi seikkailun. Hän oli
sinisilmäinen, vaaleatukkainen, luiseva viikinki, kookas ja
jäntevälihaksinen vanhuudestaan huolimatta. Ja hän oli kyntänyt meriä
kaiken maailman aluksilla ja vanhoina hurjina purjehdusaikoina.
Olin kuullut hänestä monta merkillistä tarinaa ja ihailin häntä
matkan päästä. Kapakka oli tarpeen, jotta me olisimme yhtyneet. Eikä
tuttavuutemme sittenkään olisi taitanut kehittyä kädenpuristusta ja
muutamaa sanaa pitemmälle -- hän oli näet harvasanainen ukko -- ellei
olisi käynyt turvautuminen ryyppäämiseen.
"Otetaanpa lasi", minä ehdotin joutuisasti odotettuani sen hetkisen,
jonka olin oppinut kuuluvan juomaseurassa hyvään tapaan. Sillä
välin kuin me joimme olutta, jonka minä olin maksanut, hänen täytyi
tietenkin kuunnella ja puhutella minua. Ja hyvänä isäntänä Johnny
teki sopivia huomautuksia, joiden avulla saatoimme keksiä yhteisiä
keskusteluaiheita. Ja koska kapteeni Nelson oli juonut minun
oluttani, hänen täytyi tietenkin vuorostaan tilata lisää. Tämä
pakotti jatkamaan keskustelua, ja Johnny erkani siitä palvellakseen
toisia vieraita.
Kuta enemmän olutta kapteeni Nelson ja minä joimme, sitä parempia
tuttavia meistä tuli. Hän tapasi minussa tarkkaavaisen kuulijan, joka
kirjoista oli oppinut tuntemaan melkoisen määrän sitä merielämää,
mitä hän itse vietti. Niin hän joutui vähitellen takaisin hurjaan
nuoruuteensa ja jutteli minulle monta mielenkiintoista tarinaa, sillä
välin kuin me ryypiskelimme olutta kaiken iltapäivää, tarjoten aina
vuoron perään. Ja ainoastaan Tuliliemi voi varata minulle tuon pitkän
iltapäivän tämän vanhan merikarhun parissa vietettäväksi.
Johnny Heinhold varoitti minua salaa pöytänsä takaa, että aloin
tulla hiprakkaan, joten minun oli paras tilata pikku laseja. Mutta
niin kauan kuin kapteeni Nelson tyhjensi isoja laseja, ei ylpeyteni
sallinut minun rajoittua vähempään määrään. Enkä minä taipunut,
ennenkuin laivuri oli itsekin tilannut ensimäisen pikku lasinsa. Kun
sitten lopulta ennätimme pitkälliseen hellään jäähyväiskohtaukseen,
olin täydessä humalassa. Mutta tyydytystä tuotti se, että Vanha
Kissa oli yhtä paljon juovuksissa kuin minä itse. Nuorukaisen
vaatimattomuus salli minun tuskin uskoa, että tuo karaistunut vanha
merisissi oli vielä pahemmassakin tilassa.
Ja myöhemmin sain kuulla Lukilta ja Patilta ja Johnny Heinholdilta ja
monelta muulta, että Vanha Kissa oli mieltynyt minuun ja kehuskeli
minua kaikin puolin kelpo pojaksi. Tämä oli sitäkin merkillisempää,
koska hän oli tunnettu hurjapäiseksi, riidanhaluiseksi ukko
perhanaksi, jota ei kukaan miellyttänyt. (Hänen liikanimensä Kissa
aiheutui siitä, että hän raivopäisenä tappelijana raapi vastustajansa
kasvot pahanpäiväisiksi.) Ja siitä hyvästä, että olin voittanut hänen
ystävyytensä, saatoin kiittää pelkästään Tulilientä Olen kertonut
tämän tapauksen yksinomaan esimerkkinä niistä lukuisista kepposista
ja palveluksista, joiden avulla Tuliliemi voittaa itselleen
kannattajia.