Minä kehityin tosin asteittain kovaksi ryyppymieheksi osterirosvojen
joukossa, mutta varsinainen perinpohjainen juopotteleminen tuli
sittenkin äkillisesti eikä sitä aiheuttanut alkoholin himo, vaan
jonkinlainen älyllinen vakaumus.
Kuta enemmän näin elämää, sitä syvemmin siihen ihastuin. En voi
koskaan unohtaa, miten suuremmoista oli ensi kertaa eräänä yönä
ottaa osaa yhteiseen rosvoretkeen. Me keräännyimme _Annien_ kannelle
-- joukko raakoja miehiä, rotevia ja pelottomia ja kuihtuneita
satamajätkiä, muutamat entisiä vankeja, kaikki lain vihollisia ja
kypsiä vankila-aineksia, yllään merisaappaat ja meriasu, puhellen
karkealla, matalalla äänellä, ja ylinnä muita "Iso" George revolverit
vyössään osoittaakseen, että hänen mielestään tässä oli tosi
kysymyksessä.
Ajatellessani nyt menneitä, ymmärrän koko asian halpamaiseksi ja
mielettömäksi. Mutta minä en ajatellut menneitä noina päivinä,
jolloin liikuin Tuliliemen seurassa ja aloin tottua häneen. Elämä
oli reipasta ja hurjaa, ja minä elin seikkailuissa, joista olin niin
monasti lukenut.
Nelson -- häntä sanottiin Nuoreksi Kissaksi, erotukseksi Vanhasta
Kissasta, hänen isästään -- purjehti _Peuralla_ erään "Näkin"
toverina. Näkki oli uskalikko, mutta Nelson häikäilemätön mielipuoli.
Hän oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja ruumiiltaan jättiläinen.
Kun hänet oli paria vuotta myöhemmin ammuttu Beniciassa, julisti
ruumiintarkastaja hänet hartevimmaksi mieheksi, minkä hän oli koskaan
nähnyt paareilla.
Nelson ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hänen isänsä oli
"kasvattanut" hänet San Franciscon lahden vesillä ja merielämä
oli imeytynyt hänen vereensä. Hän oli mahdottoman väkevä ja
väkivaltaisuudestaan surullisen kuuluisa kautta koko satama-alueen.
Toisinaan hänet valtasi raivovimma ja silloin hän teki hirveitä
mielettömyyksiä. Minä tutustuin häneen ensi kertaa _Raketilla_
kulkiessani ja näin hänen silloin luovivan _Peuralla_ viuhuvassa
myrskyssä ja harovan ostereita, kun me muut pysyimme paikallamme
kahden ankkurin varassa ja siitä huolimatta pelkäsimme ajautuvamme
maihin.
Tämä Nelson se vasta oli miestä! Ja kun hän "Viimeisen voitelun"
ohitse kulkiessani puhutteli minua, tunsin itseni perin ylpeäksi.
Mutta koettakaapa kuvitella, mitä tunsin, kun hän äkkiä kutsui minut
kerallaan ryypyille. Seisoin pöydän ääressä ja tyhjensin hänen
seurassaan lasin olutta, juttelin miehevästi ostereista ja veneistä
ja koetin arvailla, kuka oli salakavalasti lennättänyt panoksen
karkeita hauleja _Annien_ isonpurjeen lävitse.
Me pakisimme ja viivyskelimme pöydän ääressä. Minusta tämä viivyttely
tuntui omituiselta. Olimmehan jo juoneet oluemme. Mutta kävikö
minun ensinnä poistuminen, kun Isoa Nelsonia huvitti nojautua
kapakkapöytään? Jonkun minuutin kuluttua hän pyysi suureksi
kummastuksekseni minua juomaan toisen lasin, minkä teinkin. Ja yhä
vielä me puhelimme, eikä hän näyttänyt vieläkään aikovan poistua
kapakasta.
Suonette anteeksi, että tässä ryhdyn selittämään, miten
viattomuudessani mietin asiaa. Ensinnäkin olin varsin ylpeä
saadessani olla Nelsonin seurassa, sillä tämä oli suurin sankari
osterirosvojen ja rantasissien joukossa. Vatsani ja limakalvojeni
onnettomuudeksi Nelsonissa vallitsi omituinen luonteenominaisuus,
joka saattoi hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi voidessaan tarjota
minulle olutta. Minä puolestani en tuntenut mitään siveellistä
vastenmielisyyttä olutta kohtaan, eikä minulla ollut laisinkaan syytä
erota hänen kunniakkaasta seurastaan yksinomaan sen vuoksi, ettei
tämä juoma maistunut minulle. Hänen päähänsä oli juolahtanut juoda
olutta ja tarjota sitä minullekin. No niin, vastenmielisyys oli
ohimenevää laatua, minä saatoin kyllä kestää sen.
Ja niin me yhä juttelimme kapakkapöydän ääressä ja joimme edelleen
olutta, jonka Nelson tilasi ja maksoi. Muistellessani nyt tätä
kohtausta minä luulen, että Nelsonissa oli herännyt uteliaisuus.
Häntä halutti ottaa selkoa siitä, mikä minä olin miehiäni. Hän tahtoi
nähdä, kuinka monta kertaa minä sallin hänen tarjota, ennenkuin
vuorostani tarjoisin hänelle.
Juotuani puoli tusinaa lasillista arvelin saaneeni kylläksi tällä
kertaa, sillä en ollut unohtanut päätöstäni pysyä kohtuuden rajoissa.
Mainitsin sen vuoksi, että aioin lähteä _Raketille_, joka silloin
sijaitsi kaupungin satamassa sadan kyynärän päässä.
Heitin hyvästi Nelsonille ja lähdin alas satamaan. Mutta Tuliliemi
seurasi mukana kuuden lasin voimaisena. Aivoissani humisi ja
miehuuden tunne herätti minussa suurta ylpeyttä. Minä, aito
osterirosvo parhainta laatua, minä lähdin omalle alukselleni
naukkailtuani "Viimeisessä voitelussa" Nelsonin, kaikkein suurimman
osterirosvon kanssa. Voimakkaana väikkyi mielessäni kuva meistä
molemmista, kun huolettomina nojausimme pöytää vastaan ja ryypimme
olutta. Ja omituinen oli minusta tuo luonteen oikku, joka saattoi
ihmiset tuntemaan itsensä onnellisiksi voidessaan tuhlata olueen
rahoja minun kaltaiseni toverin tähden, joka ei sitä itse halunnut.
Näitä pohtiessani muistin, että useita kertoja oli toisia miehiä
parittain astunut "Viimeiseen voiteluun", missä ensin toinen, sitten
toinen oli tarjonnut ryypyn. Muistin _Idlerin_ juomingeista, miten
Scotty ja harpuuninheittäjä ja minä itse olimme raapineet kokoon
hopeat ja kuparit ostaaksemme whiskyä. Ja sitten muistui mieleen
vanha poikain välinen laki: jos toveri jonakin päivänä antoi toiselle
"kanuunankuulan" tai palasen nekkua, silloin hän odotti jonakin
toisena päivänä saavansa vuorostaan takaisin "kanuunankuulan" tai
palasen nekkua.
Siitä syystä oli Nelsonkin viivyskellyt kapakassa. Maksettuaan lasin
hän odotti minunkin puolestani maksavan sellaisen. _Olin antanut
hänen maksaa kuusi lasillista enkä ollut kertaakaan tarjonnut itse_.
Ja hän oli itse suuri Nelson! Saatoin tuntea, kuinka punastuin
häpeästä. Istuuduin laiturin pollarille ja kätkin kasvoni käsiin.
Ja häpeä poltti kuumana niskaani, otsaani ja poskiani. Monesti olen
punehtunut elämässäni, mutta en milloinkaan niin ankarasti kuin sillä
kertaa.
Ja istuessani siinä pollarilla häpeän valtaamana mietiskelin melko
lailla ja arvioin uudelleen arvoja. Olin syntynyt köyhissä oloissa.
Köyhissä oloissa olin elänyt tähän asti. Toisinaan olin saanut nähdä
nälkää. Minulla ei ollut milloinkaan ollut leluja eikä kisakaluja
kuten toisilla lapsilla. Elämäni ensimäisiä muistoja väritti köyhyys.
Tämä köyhyyden väri oli muuttunut yhtämittaiseksi. Olin jo ennättänyt
kahdeksan vuoden ikään, kun sain ensimäisen pienen alusnuttuni, joka
ostettiin myymälästä. Ja sekin oli vain pikkuruinen alusnuttu. Kun
se oli käynyt likaiseksi, minun täytyi jälleen tyytyä kauheisiin
kotitekoisiin, kunnes se oli saatu pestyksi. Olin ylpeillyt siitä
niin kovin, etten millään muotoa tahtonut käyttää mitään muuta
vaatetta sen päällä. Ensimäistä kertaa kapinoin äitiä vastaan --
yllyin kapinanhengessäni aivan raiviokiihkon valtaan, kunnes hän
viimein taipui antamaan minun käyttää puotinuttua niin, että koko
maailma voi nähdä sen.
Ruokaa voi täysin pitää arvossa vain se, joka on kärsinyt nälkää;
ainoastaan merimiehet ja erämaan kulkijat tuntevat juomaveden
merkityksen. Ja vain lapsi, jolla on lapsen mielikuvitus, kykenee
tajuamaan sellaisten seikkojen arvon, joista se on saanut kauan
kieltäytyä. Varhain opin huomaamaan, että voin saada ainoastaan
sellaista, minkä itse pystyin hankkimaan. Köyhä lapsuuteni
kehitti minussa saituutta. Ensimäiseksi olin kyennyt hankkimaan
itselleni savukekuvia, savukeilmoituksia ja savukealbumeita. Itse
en saanut käyttää ansaitsemiani rahoja, jonka vuoksi ostelin
niitä "ylimääräisillä" sanomalehdillä. Toisilta pojilta hankin
kaksoiskappaleita, ja koska kiertelin kaikkialla kaupungissa, minulla
oli runsaammin tilaisuuksia kaupitella ja ostella.
Kauaa ei kestänyt, ennenkuin minulla oli täydellisenä jokainen
sarja, minkä savuketehtailijat julkaisivat -- esimerkiksi
Kuuluisia kilpa-ajohevosia, Pariisilaisia kaunottaria, Eri maiden
naisia, Kaikkien kansojen liput, Tunnettuja näyttelijöitä,
Mestarinyrkkeilijöitä y.m.s. Ja jokainen sarja minulla oli kolmessa
eri muodossa: savukekotelon korttina, ilmoitustauluna ja albumissa.
Sitten aloin kerätä kaksois-sarjoja, kaksoisalbumeita. Vaihdoin niitä
toisiin esineisiin, joita pojat pitivät arvossa ja tavallisesti
ostivat vanhemmiltaan saamillaan rahoilla. Luonnollisesti heillä ei
ollut yhtä kehittynyttä käsitystä arvoista kuin minulla, joka en
saanut milloinkaan rahaa ostaakseni jotain. Vaihdoin postimerkkeihin,
kivennäisiin, harvinaisiin esineisiin, linnunmuniin, marmoripalloihin
(minulla oli agaattikokoelma, jonka veroista en ole koskaan nähnyt
ainoankaan pojan omistavan -- ja alun siihen, ainakin kolmen
dollarin arvoisen kourallisen palloja, olin saanut kahdenkymmenen
sentin vakuudeksi eräältä juoksupojalta, joka lähetettiin
kasvatuslaitokseen, ennenkuin hän ennätti lunastaa ne takaisin).
Vaihdoin mitä hyvänsä mihin hyvänsä ja annoin esineiden vaihtua
kymmeneen kertaan, kunnes olin saanut jotain erikoisen arvokasta.
Tulin kuuluksi vaihtokaupoistani. Minua mainittiin saituriksi.
Yksinpä lumppukauppiaankin saatoin kyyneliä vuodattamaan, kun jouduin
hänen kanssaan kauppaa hieromaan. Toiset pojat pyysivät minua
myymään heidän kokoelmiansa, pulloja, räsyjä, rautaromua, jyvä- ja
juuttisäkkejä ja viiden galloonan öljykannuja, ja näistä toimista
minä sain aina välityspalkkion.
Ja nyt tämä yritteliäs, pennintarkka poika, joka oli tottunut
raatamaan koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta, istui
pollarilla mietiskellen, että olutta valutettiin viidestä sentistä
lasillinen saamatta mitään korvausta. Oleksin nyt miesten parissa,
joita ihailin. Ylpeilin heidän seurastaan. Oliko suurinkaan
säästäväisyys koskaan tuottanut minulle sellaisia ilonpuuskia, joita
olin niin usein saanut tuntea osterirosvojen parissa? Ja mikä oli
arvokkaampaa -- rahat vaiko moiset ilonpuuskat? Näitä miehiä ei
hirvittänyt laisinkaan panna sentti tai montakin senttiä pyörimään.
He käsittelivät rahaa suuremmoisen huolettomasti, saattoivat kutsua
kahdeksan miestä ryyppäämään whiskyä, joka maksoi kymmenen senttiä
lasillinen -- kuten Ranskan Ranssi oli tehnyt. Niin, olihan Nelson
juuri vastikään tuhlannut kuusikymmentä senttiä olueen minua
kestitessään.
Kummalle puolen nyt kallistuisin? Tajusin selvästi, että edessäni
oli vakava kysymys. Minun oli valittava rahain ja miesten, saituuden
ja seikkailujen välillä. Joko minun täytyi hyljätä vanha käsitykseni
rahan arvosta ja ruveta pitämään sitä tavarana, jota oli tuhlaten
siroiteltava ympärilleen, tai sitten oli luovuttava noiden miesten
toveruudesta, joissa vallitsi omituinen taipumus mieltyä väkijuomiin.
Suuntasin kulkuni satamasta "Viimeiseen voiteluun", jonka edustalla
Nelson yhä vielä viivyskeli. "Käydäänpäs tyhjentämässä lasi olutta",
minä ehdotin. Jälleen seisoimme pöydän ääressä juoden ja jutellen,
mutta tällä kertaa maksoin minä -- kymmenen senttiä! Kokonaisen
tunnin aherrus koneen ääressä juomaan, jota en halunnut ja joka
maistui tympeälle. Mutta se ei tuntunut vaikealta. Asia oli selvinnyt
minulle. Rahat eivät merkinneet enää mitään. Toveruus merkitsi nyt
kaikkea. "Otetaanpa vielä lasi", minä virkoin. Ja me tilasimme
uudelleen ja taas minä maksoin. Tottuneena ryyppymiehenä Nelson
lausui kapakoitsijalle: "Laitappa minulle pikkunen, Johnny." Johnny
nyökkäsi ja täytti hänelle lasin, joka sisälsi vain kolmanneksen
siitä, minkä äsken olimme tyhjentäneet. Mutta hinta oli sama -- viisi
senttiä.
Tähän mennessä minä aloin jo tulla hieman hiprakkaan, joten moinen
tuhlaavaisuus ei surettanut suuriakaan. Maksoinhan sitä paitsi
täten oppirahoja. Tässä ryyppäämisessä oli jotain muutakin kuin
pelkästään juomain runsaus. Asiata ajatellessani iskin aivan naulan
kantaan. Jouduttiin sellaiselle asteelle, jolloin olut ei merkinnyt
rahtuistakaan, vaan annettiin arvoa yksin tunnelmalle, minkä
yhteinen ryyppiminen synnytti. Niin, oli vielä toinenkin seikka
otettava huomioon! Minäkin saatoin tilata pikku laseja ja vähentää
kahdella kolmanneksella sen innoittavan taakan, jonka toveruus vaati
kannettavakseni.
"Minun täytyi lähteä laivaan rahaa noutamaan", huomautin sivumennen,
toivoen että Nelson havaitsisi minun siten muka selittävän, miksi
olin antanut hänen tarjota kuusi kertaa perättäin.
"Vai niin, mutta ei se olisi ollut tarpeen", hän vastasi. "Kyllä
Johnny antaisi luottoa sinun kaltaisellesi -- eikö totta, Johnny?"
"Kyllä vaan", Johnny myönteli hymyillen.
"Kuinka paljo siellä onkaan minun tilissäni?" Nelson tiedusteli.
Johnny otti esille kirjan, jota hän säilytti pöydän takana, löysi
Nelsonin sivun ja laski yhteen sarjan eriä, jotka nousivat useaan
dollariin. Yht'äkkiä minut valtasi halu saada osalleni sivu tuossa
kirjassa. Se melkein tuntui miehevyyden lopulliselta tunnusmerkiltä.
Kun oli vielä juotu pari lasia, joista minä tahdoin suorittaa maksun,
Nelson päätti poistua. Me erkanimme kuin parhaat toverit ainakin, ja
minä astelin satamaan päin _Rakettiin_, Lukki sytytteli parhaillaan
tulta illallista valmistaakseen.
"Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa?" hän kysäisi virnistäen luukusta.
"Olinhan vaan vähän jutustamassa Nelsonin kanssa", vastasin koettaen
salata ylpeyttäni.
Sitten juolahti päähäni tuuma. Tässähän oli muuan samaa maata.
Kun kerran olin päässyt selville asiasta, saattoi olla parasta
toteuttaa se perin pohjin. "Tuleppa mukaan", virkoin, "niin käydään
tyhjentämässä lasi Johnnyn kapakassa".
Matkalla tapasimme Näkin, joka oli menossa satamaan. Näkki oli
Nelsonin työtoveri ja oiva, reima, komea, kolmikymmen-vuotias
viiksiniekka -- täydellinen vastakohta liikanimelleen. "Tulkaapas
mukaan ryypylle", minä ehdotin. Hän tuli. Ennätimme "Viimeiseen
voiteluun", josta juuri astui ulos Pat, Kuningattaren veli.
"Minne matka?" minä tervehdin häntä. "Me käymme ottamassa lasin.
Lähtekää mukaan." -- "Minä siellä juuri join", hän vastusteli. -- "No
entä sitten -- otetaan yksi lisää", minä vastasin. Ja Pat suostui
liittymään meidän seuraamme, ja minä voitin hänen suosionsa parilla
lasillisella olutta. Sinä iltapäivänä minä opin paljon Tuliliemen
tavoista. Hänessä piili jotain muutakin kuin se paha maku, minkä sai
suuhunsa häntä nieleskellessään. Nyrpeä, äreä olento, joka uhkasi
muuttua viholliseksi, oli kymmenen sentin polkuhinnasta käynyt
hyväksi ystäväksi, vieläpä herttaiseksikin; hänen katseensa tulivat
ystävällisiksi, ja meidän äänemme sulivat toisiinsa, kun jauhoimme
satama- ja osterisärkkä-juttuja.
"Minulle pikku lasi, Johnny", virkoin, kun toiset olivat tilanneet
suurimmat lasit. Minä virkoin sen tottuneen juomarin lailla,
huolettomasti, ohimennen, ikäänkuin se ajatus olisi juuri pälkähtänyt
päähäni. Kun nyt ajattelen asiaa, olen varma siitä, että ainoastaan
Johnny Heinhold arvasi minut uusikoksi kapakkavieraiden joukossa.
"Mistä kummasta hän on nyt jo tullut hiprakkaan?" kuulin Lukin
salavihkaa kysäisevän Johnnyltä.
"Hän on ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa", Johnny
vastasi.
En ollut kuulevinani sitä, mutta kylläpä tunsin itseni ylpeäksi.
Tässähän yksin kapakoitsijakin julisti minut täys'mieheksi. _"Hän on
ryyppinyt täällä koko iltapäivän Nelsonin kanssa."_ Mitä taikasanoja!
Olutlasilla oli kapakoitsija lyönyt minut ritariksi!
Muistin, että Ranskan Ranssi oli tarjonnut ryypyn Johnnyllekin sinä
päivänä, jolloin olin ostanut _Raketin_. Lasit olivat täynnä, ja me
olimme valmiit tyhjentämään ne. "Ottakaapa itsekin, Johnny", minä
virkoin kasvoillani sellainen ilme, kuin olisi aikomukseni kaiken
aikaa ollut sanoa se, vaikka se olikin jäänyt näin myöhäiseksi, kun
olin joutunut mielenkiintoiseen keskusteluun Näkin ja Patin kanssa.
Johnny loi minuun nopeasti terävän katseen, varmaankin havaiten,
miten joutuin minä edistyin opinkäynnissäni, ja kaatoi itselleen
sitten whiskyä yksityispullostaan. Tämä kirvelsi hetkisen
säästäväisyystunnettani. Hän oli ottanut kymmenen sentin juoman, kun
me muut tyhjensimme viiden sentin laseja! Mutta kipua kesti vain
hetkisen. Minä tuomitsin koko tunteen epäjaloksi, muistin päätökseni
enkä paljastanut heikkouttani.
"Taitaa olla parasta merkitä tämä minun tiliini", sanoin hänelle,
kun lasit olivat tyhjennetyt. Ja tyytyväisyydekseni sain nähdä, että
minun nimelleni varattiin tyhjä sivu ja siihen merkittiin meidän
juomistamme kolmekymmentä senttiä. Ikäänkuin kultahohtoisen usvan
läpi minun silmiini kuulsi tulevaisuus, jolloin tämä sivu olisi
täynnä numerosarjoja, joista toiset olisivat ristiviivalla merkityt,
toiset vielä avointa tiliä osoittamassa.
Minä tarjosin toistamiseen koko joukolle, ja sitten Johnny minun
kummastuksekseni korvasi tuon kymmenen sentin juoman. Hän tarjosi
meille ryypyn omasta puolestaan, ja minä laskin, että hän oli
aritmeettisesti tasoittanut meidän tilimme varsin sopivasti.
"Lähdetäänpä St. Louis Houseen", ehdotti Lukki ulos saavuttuamme.
Pat, joka oli lapioinut hiiliä kaiken päivää, oli mennyt kotiin, ja
Näkki oli poistunut _Peuralle_ illallista valmistamaan.
Ja niin Lukki ja minä lähdimme St. Louis Houseen -- minulle
se oli ensimäinen käynti -- sangen suureen huoneistoon, jonne
oli kokoontunut ainakin viisikymmentä henkilöä, enimmäkseen
satamatyöläisiä. Ja siellä tapasin Juoppo-Kennedyn toistamiseen sekä
Bill Kellyn; _Annien_ Smith, tuo revolveriniekka, puikahti myös
sisään, ja samaten hiukkaista myöhemmin Nelson. Tapasin siellä useita
muitakin, Vigyn veljekset, jotka omistivat tämän paikan, ja ylinnä
muita Joe Goosen, jolla oli häijyt silmät, vinoon vääntynyt nenä ja
kukalliset liivit, joka soitteli suupelillä kuin enkeli ja saattoi
hurjistella niin, että yksinpä Oaklandin satamapuolenkin täytyi häntä
ihailla.
Maksaessani juomista -- joita kyllä toisetkin puolestaan
tarjoilivat -- välähti mielessäni ohimennen ajatus, ettei _Raketin_
tuloista riittänyt sinä viikkona paljoakaan Jennie mummon lainan
lyhennykseksi. "Mutta viis' siitä", minä mietin, tai oikeammin
Tuliliemi mietti minun puolestani. "Sinä olet mies ja sinä saat
tutustua miehiin. Jennie mummo ei tarvitse rahojaan tuossa tuokiossa.
Hän ei näe nälkää. Sen sinä tiedät varsin hyvin. Hänellä on enemmän
rahaa pankissa. Anna hänen odottaa ja maksa hänelle takaisin
vähitellen."
Ja siten sain oppia taas uuden piirteen Tuliliemen luonteesta. Hän
haittaa moraalia. Vääryyden, joka selvällä päällä ollessa tuntuu
mahdottomalta, tekee peräti helposti juovuspäissään. Toisin ei itse
asiassa saatakaan tehdä, sillä Tuliliemen keksimä este asettuu
muuriksi ihmisen välittömän halun ja aikojen kuluessa opitun
siveellisyyden välille.
Karkoitin mielestäni Jennie mummon velan ja jatkoin seurustelua, joka
maksoi minulle jonkun verran tuota vaivaista rahaa ja varsin ikävän
humalan. En tiedä, kuka minut sinä iltana kuljetti kotiin ja toimitti
vuoteeseen, mutta luullakseni sen teki Lukki.