Sopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa
laatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny
Heinholdin "Viimeinen voitelu" nimisessä tarjoilussa. Minä
suoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi
kaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi,
ja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat,
panee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta
kummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä
joimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui
ryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän
takana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka
nautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi
Lukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita;
mutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi
rannikkolaivuria.
Kahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli
varhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä
tässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? "Whiskyä",
minä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut
sen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen
kurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.
Ja oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi
-- kahdeksankymmentä senttiä. _Kahdeksankymmentä senttiä!_
Säästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä
senttiä -- kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka
oli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa
jättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että
Ranskan Ranssi oli suuri tuhlari.
Minulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean
purteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin,
minun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
miksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he
lienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta,
joka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut
ainoatakaan ryyppyä.
Ranskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt
harminsa, alkoi nyt, saatuaan _Raketin_ hinnan taskuunsa, käyttäytyä
merkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen,
näin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän
opin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny
Heinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: "Hänellä on
jotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne."
Nyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen
miehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti
ymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut
seikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut
uneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen
enempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti
ja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa
loukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo
naurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen
omalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin?
Ja yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen
Patin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta
umpimielisyydestä.
Whisky-Bob vei minut syrjään. "Pidä silmäsi auki", hän mutisi.
"Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden
hänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi
häntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo
aikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan
lähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus
lähtövalmiina. Ymmärrätkös?"
Oh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä
tästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin
pöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän
uneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin
seurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä
kaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.
Sivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. "Hän on
mielettömän mustasukkainen sinun tähtesi", kuului vastaukseksi.
"Niinkö arvelet?" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska
siihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.
Mutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys
paisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias
seikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen
minulle -- ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut
Osterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut
sellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina
kaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika
porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin
ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.
Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin
osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja
elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä
siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana
ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu
näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti
olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin
tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon
ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään
muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin
tuntipalkasta.
Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka,
että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo
saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät
tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin
ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota
moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli
maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän
minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt
sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut _Raketin_
ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä,
saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun
toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin
ryyppäämästä liiaksi.