Olin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät
pitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut
koskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen
työhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa
suoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen
aamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen
ja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää
enempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni
minun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa
lukemiseen.
Mutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi
uurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan.
Kerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten.
Ja sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan
lopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen
ennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta
ennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen
seitsemän vihellykseen.
Tällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten.
Ja mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen
poikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä.
Malttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli
elämän tarkoitus -- oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei
Oaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin
monta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta
ainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka
nyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria
täyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä
lahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä,
suolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun
pulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn
maailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta
aherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi
päästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä
Tuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan,
silloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin
eläimelliseen tilaani koneen ääreen.
Halusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat.
Ja seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes
ja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta
osterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin
satamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista
ostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran
rangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen
ja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten
työpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani.
Osterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta
kuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni
takana kuiski seikkailuelämä.
Ja niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka
mustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut
paremman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen
hyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän "valkoiselle lapselleen" vähän
rahaa? _Että lainaisiko?_ Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin
minulle.
Sitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka
kuuleman mukaan halusi myydä purtensa _Raketin_. Tapasin hänet
ankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa,
seurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle
hieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli
sunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän
valmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta
nyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä.
Näitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka
oli heitä kaitsemassa, "Whisky-Bob", kuusitoista-vuotias osterirosvo,
ja "Lukki" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä.
Mamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen
Osterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän
juomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen
aikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi
rupeamasta hänen vaimokseen.
Ranskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä
tyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui
italialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky
ja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen
Kuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään.
Minullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei
minun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä
paitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori
osterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko
minä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin
miehen lailla.
Ranskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut
antamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi
enemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi,
ja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä
itseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä
paitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.
Ruvettiin laulamaan. Lukki lauloi "Bostonin rosvosta" ja "Mustasta
Lulusta". Kuningatar esitti laulun "Jos oisin pieni lintunen".
Ja hänen sisarensa Tess lauloi "Oi, kohtele mun tytärtäni aivan
lempeästi". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää
lasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen
kajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä,
saatoin myöskin heittää viinin mereen.
Aprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta
inhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa.
Minun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan
minun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä
viinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin
välttämättömän määrän.
Ja Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin
tulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan
isäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja
kutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi
siitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista
uneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan
katolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan
Ranssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison
pullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin
selvä.
Minä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä
bohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä
päivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä
ilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia
liikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina
osterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua
arkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja,
pitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen
kautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen
seuraan.
Iltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi
keskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita
purje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi.
Punapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen _Rakettia_
keula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan
ulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä
tuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:
"Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain,
miks' sua odotella niin kauan sain? --
Ma vankilassa makasin
ja odottelin takasin
mun sydänkäpyäni vain."
Niin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun,
romanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä
huolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja
minä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen
säilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa
merisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat
sallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin
töitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla
me hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka
oli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja
pyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden
auttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden
tullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin
usean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin
nukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen
kaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.
Ja Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun
Ranskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan
vieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti
suunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi
ja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta,
kun tämä irvistäen huomautti minulle: "Turkanen. Kylläpä sinulta
kaikki sujuu sukkelasti." Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut
juolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi
saattanut olla mustasukkainen minulle?