Mutta nopeasti läheni se aika, jolloin saavuttaisin todellisen
kokemukseni Tuliliemeen nähden. Kun olin neljäntoista-vuotias ja
pääni oli täpösen täynnä kaiken maailman matkaseikkailuja kaukaisilta
meriltä ja vieraista maista, purjehdin pienellä senterboordiveneellä
San Franciscon lahdella ja Oaklandin vuonolla. Mieleni teki päästä
merille. Halusin joutua pois yksitoikkoisuudesta. Olin voimakas,
kukoistava nuorukainen, vertani poltti seikkailunhalu ja romanttinen
kaipuu ja mielessä väikkyi haaveita hurjasta elämästä hurjien miesten
maailmassa. Vähänpä minä aavistin, että niin hyvin loimet kuin
kuteetkin tässä maailmassa olivat alkoholiin kastetut.
Kun eräänä päivänä parhaillani nostin purjeita, tapasin Scottyn. Tämä
oli tavallista kehittyneempi seitsentoista-vuotias nuorukainen, ja
hän kertoi minulle karanneensa Australiassa eräästä englantilaisesta
laivasta, missä oli palvellut jungmannina. Hän oli työskennellyt
toisessa laivassa San Franciscoon päästäkseen ja tuumaili nyt
pyrkiä johonkin valaanpyyntialukseen. Virran toisella puolen,
pyyntialusten lähistöllä, sijaitsi _Idler_. Sen katsastusmies oli
harpuuninheittäjä, joka aikoi tehdä seuraavan matkansa valaanpyytäjä
_Bonanzan_ mukana. Kuljettaisinko hänet, Scottyn, veneessäni sinne,
jotta hän saisi puhutella harpuuninheittäjää?
Kuljettaisinko? Kuinka monta huhua ja juttua Olinkaan kuullut
_Idlerista_, joka oli saapunut Sandwichsaarilta, minne se oli salaa
kuljettanut opiumia. Ja harpuuninheittäjä, joka oli katsastusmies:
kuinka monesti olinkaan nähnyt hänet ja kadehtinut hänen vapauttaan.
Hänen ei tarvinnut koskaan erota merestä. Hän nukkui jok'ikinen yö
laivalla, kun taas minun oli kiltisti lähteminen maihin ja nukkuminen
kotosalla. Harpuuninheittäjä oli vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen
(ja vain hänen omista sanoistaan tiesin hänet harpuuninheittäjäksi).
Mutta minulle hän oli ollut aivan liian ylhäinen henkilö,
jotta olisin rohjennut häntä puhutella, kun risteilin jahdin
ympärillä kaihoisan välimatkan päässä. Kuljettaisinko Scottyn,
karanneen jungmannin, veneessäni harpuuninheittäjän luo
salakuljettaja-laivalle? Niin että kuljettaisinko!
Meidän huudellessamme harpuuninheittäjä kohosi kannelle ja kehotti
meitä nousemaan alukseen. Tahdoin osoittautua aito merimieheksi ja
ohjailin venettäni, jotta se ei hankaisi jahdin valkoista maalausta,
annoin sen liukua peräpuoleen pitkästä köydestä, jonka kiinnitin
kahdella huolimattomalla puolisolmulla. Me lähdimme kannen alle.
Nyt näin ensimäisen kerran laivan sisustan. Seinillä riippuvat
vaatteet haisivat homeelta. Mutta mitäpä siitä? Siinähän oli
aito merivarusteet, korderoilla vuorattuja nahkaliivejä, sinisiä
nuttuja luotsikankaasta, sadelakkeja, merisaappaita ja öljytakkeja.
Kaikkialla näkyi, kuinka tarkoin tila oli käytetty -- kapeita
makuukojuja, kääntöpöytiä ja kaappeja oli kerrassaan uskomattomissa
paikoissa. Tuossa oli tarkistuskompassi, lyhtyjä tasapainorenkaineen,
siniselkäisiä merikortteja huolimattomasti kokoon käärittyinä
ja loukkoon heitettyinä, merkkilippuja aakkosjärjestyksessä ja
merimiehenharppi laudoitukseen pistettynä pitelemässä kiinni
almanakkaa. Vihdoinkin tunsin eläväni. Täällä istuin nyt ensi
kertaa oikeassa laivassa, tovereina harpuuninheittäjä ja karannut
englantilainen merimies, joka sanoi olevansa Scotty nimeltään.
Osoittaakseen olevansa miehiä yhdeksäntoista-vuotias
harpuuninheittäjä ja seitsentoista-vuotias jungmanni kaikkein ensinnä
menettelivät miesten tavoin. Harpuuninheittäjän mielestä lasi väkevää
maistuisi hyvältä, ja Scotty poimi taskuistaan muutamia pikkurahoja.
Sitten harpuuninheittäjä lähti pullo mukanaan erääseen salakapakkaan,
sillä niillä tienoin ei ollut laillisia kapakoita. Me joimme tuota
halpaa rapakaljaa juomalaseista. Enkö muka olisi yhtä reipas kuin
harpuuninheittäjä ja merimies? Nämä olivat miehiä, sen ilmaisi heidän
tapansa juoda. Juominen oli miehuuden merkki. Ja niin minäkin join
heidän kerallaan, lasin toisensa perästä, topakasti ja haikailematta,
vaikka tuo viheliäinen moska ei vetänyt laisinkaan vertoja nekulle
tai "kanuunankuulalle". Oikein minua pöyristytti niellessäni, mutta
luonnollisesti koetin salata sitä.
Pullo täytettiin useita kertoja iltapäivän kuluessa. Kaiken
kaikkiaan minulla oli kaksikymmentä senttiä, mutta minä löin ne
pöytään miehen lailla, vaikka salaisesti napisinkin ajatellessani,
kuinka paljon makeisia olisin voinut niillä saada. Whisky nousi
meille kaikille päähän, ja harpuuninheittäjä ja Scotty lavertelivat
suulaasti Kap Hornin myrskyistä, La Platan edustan pamperotuulista,
märsypurjetuulesta, Tyvenen valtameren rajusäistä ja napajäiden
keskellä murskautuneista valaanpyyntilaivoista.
"Jäävedessä ei voi uida", selitti harpuuninheittäjä minulle. "Siinä
käpristyy vallan kokoon ja painuu pohjaan minuutin kuluttua. Jos
valas iskee veneen murskaksi, täytyy koettaa päästä vatsalleen
airon poikitse, niin että saattaa pysyä pinnalla, vaikka ruumista
kouristaakin."
"Tietysti", minä vastasin kiitollisena nyökäten ja niin varmalla
äänellä, ettei käynyt epäileminenkään, etten minäkin kerran
vuorostani joutuisi pyytämään valaita ja uiskentelemaan airon
varassa jäämerellä. Painoin hänen ilmoituksensa lujasti muistiini ja
rekisteröin sen aivoihin, missä se on tallella vielä tänäkin päivänä.
Mutta alussa minulla ei ollut paljoakaan sanottavaa. Herranen aika,
olinhan vasta neljäntoista-vuotias enkä ollut kertaakaan elämässäni
käynyt ulkona valtamerellä. Saatoin vain kuunnella noita molempia
merikarhuja ja osoittaa miehevyyttäni pysyttelemällä juonnissa heidän
tasallaan.
Whisky pääsi minussa voitolle. Scottyn ja harpuuninheittäjän puhelu
tulvehti laivan kajuutan ja minun aivojeni kautta kuin raikkaan
tuulen voimakkaat henkäykset, ja mielikuvituksessani elin jo
vastaisia vuosia, jolloin tuhansissa seikkailuissa heittelehtisin
hurjassa, hullussa, ihanassa maailmassa.
Me päästimme kaikki siteet irralleen. Vierauden tunne toisiamme
kohtaan katosi. Tuntui siltä, kuin olisimme tunteneet toisemme jo
vuosikausia, ja me vannoimme, että aina vastaisuudessakin pysyisimme
yhdessä. Harpuuninheittäjä kertoi onnettomuuksista ja asioista,
joiden ei pitänyt joutua toisten korviin. Scotty surkutteli
itkien Edinburghiin jäänyttä vanhaa, köyhää äitiään -- tämä oli
aatelisnainen, hän väitti -- joka nyt eli peräti niukoissa oloissa
sen vuoksi, että oli luovuttanut melkein kaiken omaisuutensa eräälle
laivanvarustajalle, jotta hän -- poika -- saisi jonkinlaisena
vapaaehtoisena oppia merimiehen ammattia ja pääsisi päälliköksi
ja hienoksi mieheksi kokematta tavallista kovaa koulua. Nyt äiti
oli aivan epätoivoissaan siitä, että hän oli karannut Australiassa
ja pestautunut tavalliseksi jungmanniksi keulapuolelle. Ja Scotty
saattoi todistaa sanansa. Hän otti taskustaan äidin viime kirjeen
ja kasteli sitä kyynelillään lukiessaan sen meille ääneen.
Harpuuninheittäjä ja minä itkimme hänen kerallaan ja vannoimme, että
kaikki kolme lähtisimme valaslaiva _Bonanzaan_, ansaitsisimme rahaa
kuin roskaa ja suuntaisimme sitten matkamme Edinburghiin laskeaksemme
yhteisen omaisuutemme tuon kiltin rouvan helmaan.
Ja sikäli kuin Tuliliemi kiihotti aivojani, pehmitti arkuuteni,
sulatti pois ujouteni ja alkoi puhua minun kauttani, kanssani ja
minun laillani, kuten kasvatti-kaksoisveljeni ja toinen minä,
korotin minäkin ääntäni osoittautuakseni mieheksi, joka myöskin
oli ollut mukana yhdessä ja toisessa. Kerskailin laveasti, kuinka
olin avoimessa veneessäni purjehtinut San Franciscon lahden poikki
möyryävässä lounaistuulessa, niin että yksinpä kuunarienkin miehistö
oli epäillyt, tokko onnistuisin yrityksessäni. Edelleen puhuin -- tai
sen teki Tuliliemi, sillä se oli samantekevää -- että tosin Scotty
saattoi olla oiva merimies ulapalla, mutta jos oli purjehdittava
pienessä veneessä, niin kyllä minä vain hänestä voiton vein.
Ja parasta oli se, että kerskailuni todellakin piti paikkansa. Jos
olisin ollut tajuissani, en kuitenkaan olisi missään tapauksessa
uskaltanut sanoa Scottylle totuutta. Mutta Tuliliemen tapana on aina
irroittaa kielen siteet ja lörpötellä salaisia ajatuksia.
Scotty tai Tuliliemi tai molemmat suuttuivat tietysti minun
huomautuksistani. Mutta siitä en välittänyt saatoin kyllä löylyttää
moisen karanneen seitsentoista-vuotiaan jungmannin. Scotty ja minä
haukuimme ja räpyttelimme kiukusta kuin kaksi kukonpoikaa, kunnes
harpuuninheittäjä täytti vielä lasin voidaksemme sopia asian. Sen
teimmekin, ja toisiamme kaulaten vannoimme ikuista ystävyyttä, aivan
samoin kuin Musta-Matti ja Tom Morrisey keittiössä San Mateossa. Ja
kun sen muistin, tajusin viimeinkin varttuneeni mieheksi, vaivaisista
neljästätoista ikävuodestani huolimatta, yhtä suureksi ja oivaksi
mieheksi kuin nuo kaksi kömpelöä jättiläistä, jotka olivat riidelleet
ja sopineet tuona muistorikkaana sunnuntaina kauan sitten.
Nyt olimme ennättäneet lauluasteelle ja minä yhdyin
harpuuninheittäjään ja Scottyyn kaikenlaisten meripoikalaulujen
loppukertoa kiljuttaessa. Juuri täällä _Idlerin_ kajuutassa
minä kuuntelin ensi kertaa lukuisia loilotuksia, joita sittemmin
kuulin merimiesten laulelevan kaikkialla. Oh, se oli suuremmoista.
Aloin ymmärtää elämän tarkoitusta. Täällä ei ollut jälkeäkään
arkipäiväisyydestä, tämä ei ollut Oaklandin vuono, ei tarvinnut
juoksennella taloissa sanomalehtiä kuljettaen, ei ajaa
jäävankkureissa tai nostella keiloja. Koko maailma oli minun,
kaikki sen polut avautuivat eteeni, ja Tuliliemi viekoitteli
mielikuvitukseni näkemään silkkana todellisuutena sen seikkailuelämän,
johon alituiseen kaipasin.
Me emme olleet tavallisia ihmisiä. Me olimme kolme puolihumalaista
nuorta jumalaa, uskomattoman viisaita, ihmeellisen nerokkaita ja
rajattomin voimin varustettuja. Oh! -- ja sen sanon nyt, niin monen
vuoden vierittyä -- jos Tuliliemi kykenisi pidättämään ihmisen aina
niin korkealla, en vetäisi enää milloinkaan ainoatakaan raitista
henkäystä. Mutta tämä ei ole sellainen maailma, missä saisi matkustaa
vapaalipulla. Täytyy päin vastoin maksaa raudankovan taksan mukaan --
jokaista voiman hetkeä seuraa tasoittava heikkous, jokaista nousua
vastaava lasku, jokaista kuviteltua jumalankaltaista silmänräpäystä
vastaava aika matelijan lailla mudassa mataen. Joka kerta kuin
koettaa voimiaan ponnistaen pusertaa elämän pitkät päivät ja viikot
mielettömiksi, ihaniksi silmänräpäyksiksi, täytyy maksaa lyhennetyin
elämin, monesti epäinhimillisen nylkykoron hinnalla.
Kiihkeys ja kestävyys ovat yhtä vanhoja kuolinvihollisia kuin tuli
ja vesi. Ne hävittävät toisiaan. Ne eivät saata säilyä yhdessä. Ja
kuinka suuri taikuri Tuliliemi lieneekin, hän on sittenkin yhtä
suuressa määrin orgaanisen kemian orja kuin me kuolevaisetkin. Meidän
on maksettava jokaisesta hermo-marathonista, jonka juoksemme. Yhtä
vähän saattaa Tuliliemi pelastaa meitä suorittamasta, minkä olemme
joutuneet velkaa. Hän voi johdattaa meidät kukkuloille, mutta ei
kykene pidättämään meitä siellä; muutoin meistä tulisi kaikista hänen
palvojansa. Eikä ole ainoatakaan ihmistä, jonka ei olisi pakko maksaa
mielettömästä tanssistaan Tuliliemen huilun mukaan.
Kaikki tämä on viisautta, jonka olen hankkinut myöhemmin. Sillä
neljäntoista-vuotiaalla pojalla, joka istui _Idlerin_ kajuutassa
harpuuninheittäjän ja merimiehen parissa, ei ollut tästä
aavistustakaan. Hän hengitti avartunein sieraimin ummehtunutta ilmaa
ja ryhtyi räyhäten loppukertoon: "Jänkin laiva virrassa liukuu --
Kisko köyttä, hei ja hoi!"
Me humalluimme yhä enemmän ja puhuimme ja huusimme samalla haavaa.
Minulla oli oivallinen terveys ja vatsa, joka olisi kyennyt
sulattamaan rautaromua, niin että juoksin edelleen marathonia täysin
voimin, kun Scotty jo alkoi uupuneena jättäytyä jälelle. Hän rupesi
puhumaan sekavasti, tavoitteli sanoja voimatta löytää niitä; jos hän
toisinaan sattuikin tapaamaan ne, eivät huulet enää pystyneet niitä
muodostamaan. Hän kadotti kadottamistaan myrkytetyn tajuntansa. Hänen
silmänsä sammuivat, ja ulkonäkö muuttui yhtä typeräksi kuin hänen
puheensa sammaltaviksi. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa veltostuivat
samalla kertaa kuin hänen järkensä. (Ihminen saattaa istua suorassa
vain tahdon toiminnan avulla.) Scottyn surisevat aivot eivät
jaksaneet pitää kurissa hänen lihaksiaan. Kaikki yhteys niiden kesken
alkoi katketa. Hän koetti ottaa vielä yhden lasin, mutta pudotti
sen permantoon. Kummastuksekseni hän alkoi katkerasti itkeä, kieri
selälleen erääseen kojuun ja rupesi samassa tuokiossa kuorsaamaan.
Harpuuninheittäjä ja minä jatkoimme juominkeja ja irvistelimme
ylimielisinä Scotty raukalle. Viimeinenkin pullo avattiin ja me
tyhjensimme sen yhdessä, Scottyn säestäessä toimitusta äänekkäin
kuorsauksin. Mutta sitten harpuuninheittäjäkin ryömi kojuunsa ja minä
jäin yksikseni ja voittamattomana taistelukentälle.
Tunsin itseni perin ylpeäksi, ja Tuliliemi otti osaa ylvästelyyni.
Saatoin sietää lasillisen, olin mies. Olin lasi lasilta juonut kaksi
miestä tiedottomaksi. Ja minä seisoin yhä vielä molemmilla jaloillani
ja nousin kannelle saadakseni ilmaa polttaviin keuhkoihini. Näissä
juomingeissa minä havaitsin, kuinka oivallinen vatsa ja kestävä
pää minulla oli, kun oli kysymys ryyppäämisestä. Se tuntemus oli
vastaisina vuosina koituva minulle todelliseksi ylpeyden lähteeksi,
mutta lopulta olin oppiva pitämään sitä suurena onnettomuutena.
Onnellinen on se ihminen, joka ei saata humaltumatta nauttia paria
lasia enempää. Mutta onneton on se raukka, joka kykenee juomaan
monta lasia mitään paljastamatta, jonka _täytyy_ juoda monta lasia
päästäkseen "epäselvälle tuulelle".
Aurinko oli menossa mailleen, kun nousin jälleen _Idlerin_ kannelle.
Alhaalla oli kyllä riittävästi kojuja. Ei minun olisi tarvinnut
lähteä kotiin. Mutta minua halutti näyttää itselleni, kuinka suuressa
määrin olin mies. Laivan perässä kellui veneeni. Loppuosa voimakasta
pakovettä tulvi juuri väylää myöten vasten tuulta, joka ryntäsi
valtamereltä päin neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa. Saatoin
erottaa valkoiset vaahtoharjat, ja virran pyörteet ja vireet olivat
selvästi näkyvissä jokaisen aallon laaksossa.
Nostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella
kädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi
keinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa
hyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin
laulua "Tuule kumoon joka mies". En ollut mikään neljäntoista-vuotias
poikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa
uneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat
alistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.
Pakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen
kaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin
senterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja
seisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein
ennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat
murtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun
sitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa
haavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni,
tajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta
mitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä
tiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin
kuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut
polvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä
kaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen
miehuuttani kaikelle maailmalle.
Mutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean
sairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti
paisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä
pukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.
Vannoin: "Ei enää milloinkaan." Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta
oli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut.
Vastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään
haltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden
tunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin _Idleria_. Saatoin
purjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä.
Scotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main,
mutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan
venesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta
hänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä,
kenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.
Ja kuitenkin -- sellainen taikuri on Tuliliemi -- nuo iltapäiväiset
juomingit _Idlerin_ kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova
elämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta
ajatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan
yksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja
jouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn
itkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista
kohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä
seikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia
ja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin
varmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat
ryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin
perehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia
ja kykyjä.
Niin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni.
Sellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty
aivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin
antautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni
ja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen
kokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei
soveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta
olosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat
ajamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin
etsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla -- etsin häntä
ja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa
inhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä
on Tuliliemi.