Tätä ruumiillista alkoholin inhoa en ole koskaan saanut kokonaan
karkoitetuksi. Mutta minä olen voittanut sen. Vielä tänäänkin minun
on voitettava se joka kerta, kuin nautin lasillisen. Suulakeni ei
jätä milloinkaan kapinoimatta, ja siitä voi olla varma, että suulaki
tuntee, mikä on ruumiille hyvää. Minun tie taakseni ei ihmisten
ryyppäämiseen ole syynä alkoholin vaikutus ruumiiseen, vaan aivoihin.
Ja jos sen on kuljettava ruumiin kautta, niin sitä pahempi ruumiille.
Mutta siitä huolimatta, että minussa vallitsi ruumiillinen
vastenmielisyys alkoholia kohtaan, olivat kapakat kuitenkin
lapsuuteni elämän valokohtia. Kun istuin raskaasti sälytetyllä
perunakuormalla usvaan verhoutuneena, jalkojen kivistäessä liikunnon
puutteesta, hevosten kahlatessa verkalleen eteenpäin syvähiekkaisella
tiellä hietakumpujen lomitse, saattoi muuan valoisa näky aina
taipaleen tuntumaan lyhemmältä. Tämä valoisa näky oli Colman kapakka,
minne isä, tai kuka kulloinkin sattui olemaan ajajana, aina poikkesi
tyhjentämään lasinsa. Seurasin mukana lämmitelläkseni uunin ääressä
ja saadakseni korppusen. Sain ainoastaan yhden, mutta sekin riitti
kemuiksi. Kapakoista oli joka tapauksessa ainakin jotain hyötyä.
Kun sitten taas istuttiin ponnistelevain hevosten vetäminä, nautin
korppusestani kokonaisen tunnin. Puraisin siitä mahdollisimman pieniä
palasia, en pudottanut koskaan muruakaan ja jauhoin joka palasta,
kunnes se oli muuttunut ohueksi tahmaksi. Sitä en milloinkaan
nielaissut ehdoin tahdoin. Maistelin vain maistelemistani, kääntelin
kielelläni, levitin toiseen poskipieleen, siirsin sitten toiseen,
kunnes se lopulta livahti kielen kärjeltä ja luiskahti pikkuruisina
pisaroina kurkkuuni.
Minä pidin kapakoista. Erityisesti pidin San Franciscon kapakoista.
Niissä oli joukoittain herkkuja, joita sai ottaa mitään maksamatta:
omituisia leipiä ja korppuja, juustoa, makkaraa, sardiineja --
sellaista, mitä en saanut koskaan nähdä kotona yksinkertaisella
pöydällämme. Ja muistan, että kerran pöydän takana seisova mies
sekoitti minulle makean juoman mehusta ja soodavedestä. Isä ei
maksanut siitä mitään. Mies tarjosi sen minulle ilmaiseksi, ja
hänestä tuli minulle kiltin ja ystävällisen ihmisen ihannekuva.
Useita vuosia uneksin hänestä valveilla ollen. Silloin olin
vain seitsenvuotias, mutta saatan vielä tänäänkin nähdä hänet
häipymättömän selvänä, vaikka en tavannutkaan häntä muulloin kuin
tuon ainoan kerran. Kapakka sijaitsi San Franciscon eteläpäässä,
Market Streetin länsipuolella. Sisään astuttaessa joutui pöytä
vasemmalle kädelle. Oikealla puolen, seinustalla, oli toinen pöytä,
jolle vapaamurkina oli katettu. Huone oli pitkä ja kapea, ja toisessa
päässä sijaitsi pieniä pyöröpöytiä ja tuoleja oluttynnyreiden
takana, jotka olivat valmiina avattaviksi. Isäntä oli sinisilmäinen
ja hänellä oli kaunis pehmeä tukka, joka työntyi esiin mustan
silkkikalotin alta. Yllään hänellä oli ruskea nuttu, ja muistan
tarkalleen, miltä kohtaa keskeltä pulloriviä hän otti punamehua
sisältävän pullon. Hän ja isä keskustelivat kauan, ja minä maistelin
verkalleen lasistani ja jumaloitsin häntä. Monen vuoden kuluessa
palvoin hänen muistoaan.
Turmiollisista kokemuksistani huolimatta olin jälleen tavannut
Tuliliemen, joka täällä vallitsi kaikkialla ja koetti houkutella
ja maanitella minua. Tässä oli kapakka, joka vaikutti syvästi
lapsen mieleen. Tässä lapsi, joka parhaillaan muodosteli ensimäistä
arvosteluaan maailmasta ja tällöin havaitsi kapakan miellyttäväksi
paikaksi. Myymälät, yleiset rakennukset tai ainoakaan ihmisten asuma
talo eivät avanneet konsanaan oveaan minulle ja sallineet minun
lämmitellä tulen ääressä tai nauttia jumalten ruokaa, jota oli
ladottuna kapeille hyllyille pitkin seiniä. Niiden ovet olivat aina
suljetut minulle; mutta kapakan ovet avautuivat aina. Ja kaikkialla
oli kapakoita, niin hyvin suurten valtateiden kuin kyläkatujenkin
varsilla, kapeissa kujissa ja ahtaissa solissa, aina ystävällisesti
valaistuina ja tervehtivinä, talvella lämpiminä, kesäisin viileinä.
Niin, kapakka oli peräti hieno paikka, vieläpä sitäkin enemmän.
Päästyäni kymmenen vuoden ikään olivat vanhempani muuttaneet maalta
kaupunkiin, ja nyt aloin viettää kaduilla sanomalehtipojan elämää.
Yhtenä syynä tähän oli se, että tarvitsimme rahaa. Toisena syynä
oli, että minä olin liikunnon tarpeessa. Olin nimittäin keksinyt
vapaat kansankirjastot ja olin lukemaisillani itseni kuoliaaksi.
Maalla ei ollut kirjoja käytettävinä. Jollakin ihmeellisellä tavalla
oli minun onnistunut saada lainaksi neljä kirjaa, neljä ihmeellistä
kirjaa, ja ne olin lukenut ahmimalla. Ensimäinen oli "Garfieldin
elämä", toinen Paul de Chaillun "Matkustuksia Afrikassa", kolmas
muuan Ouidan romaaneista, josta puuttui neljäkymmentä viimeistä
sivua, ja neljäs Irvingin "Alhambra". Viimeksi mainitun olin saanut
lainaksi eräältä opettajattarelta. En ollut mikään tungettelevainen
lapsi. Päin vastoin kuin Oliver Twist,[2] en olisi saattanut pyytää
enempää. Jättäessäni takaisin "Alhambran" toivoin, että opettajatar
ehkä lainaisi minulle vielä yhden kirjan. Ja koska hän ei tehnyt
sitä -- luultavasti en hänen mielestään antanut arvoa hänen
ystävällisyydellensä -- itkin koko kolmen mailin kotimatkan. Odotin
ja halasin, että hän lainaisi minulle uuden kirjan. Kymmeniä kertoja
koetin rohkaista itseäni pyytääkseni häneltä, mutta niin pitkälle en
koskaan päässyt.
Mutta sitten jouduttiin Oaklandin kaupunkiin, ja kansankirjaston
hyllyillä keksin koko suuren maailman, joka sijaitsi kaukana
taivaanrannan takana. Täällä oli tuhansittain kirjoja, yhtä hyviä
kuin minun neljä ihmeellistä kirjaani, useita paljoa parempiakin.
Kirjastot eivät olleet niihin aikoihin lapsille tarkoitettuja, ja
minulle sattui monta merkillistä kokemusta. Muistan, että minussa
herätti syvää mielenkiintoa muuan luettelon nimistä: "Peregrine
Picklen seikkailut." Täytin lainauskaavakkeen ja kirjastonhoitaja
luovutti minulle karsimattoman laitoksen Smolletin koottuja teoksia
yhtenä suunnattomana niteenä. Luin kaikkea, mutta eniten historiaa,
seikkailukertomuksia ja matkakuvauksia kaikista maanosista.
Luin aamut, iltapäivät ja illat. Luin vuoteessa, ruokapöydässä,
koulumatkalla, yksinpä vapaahetkinäkin, toisten poikain leikkiessä.
Siitä aloin joutua aivan pyörälle. Jokaiselle vastasin: "Mene
tiehesi. Sinä hermostutat minua."
Ja kun sitten olin täyttänyt kymmenen vuotta, juoksentelin kaduilla
sanomalehtipoikana. Nyt minulla ei ollut aikaa lukea. Opin sen sijaan
tappelemaan, esiintymään tungettelevasti ja röyhkeästi. Minulla oli
mitä vilkkain mielikuvitus ja sammumaton uteliaisuus kaikkea kohtaan,
mitä ympärilläni tapahtui. Eikä uteliaisuuteni ollut vähin juuri
kapakkoihin nähden. Käväisin monessa kapakassa. Muistan, että siihen
aikaan Broadwayn itäpuolella kuudennen ja seitsemännen kadun välillä
oli kokonainen kortteli, joka käsitti yksinomaan kapakoita.
Täällä oli elämä niin erilaista kuin varemmin kokemani. Juteltiin
äänekkäästi, naurettiin raikuvasti, ja kapakan ilmapiiri ikäänkuin
huokui suuruutta. Täällä oli tarjona jotain enemmän kuin tavallisessa
arkielämässä, missä ei tapahtunut niin mitään. Täällä elämä oli aina
todellista elämää; toisinaan kamalaakin, kun syntyi tappelu, vuoti
verta ja rotevat poliisit ryntäsivät sisään. Nämä olivat suuremmoisia
hetkiä minulle jonka pää oli täynnä kaikenkaltaisia seikkailuja ja
urostekoja maalta ja mereltä. Ei ollut ensinkään suuremmoista juosta
katua ylös, toista alas ja viskellä sanomalehtiä sisään ovista. Mutta
kapakoissa olivat yksinpä juopporentutkin, jotka humalaisina lojuivat
pöytien ääressä tai sahajauhoissa permannolla, omiaan herättämään
minussa ihailua.
Eikä kapakoita muuten voinut pitää minään vääryytenä. Kaupungin
isät myönsivät niille oikeudet. Ne eivät olleet laisinkaan hirveitä
paikkoja, kuten kuulin sellaisten poikien väittävän, joilla ei ollut
minun laillani tilaisuutta oppia tuntemaan niitä. No, hirveitä
ne kenties olivat, jos tarkoitettiin, että ne olivat hirveän
ihmeellisiä, ja juuri sellainen herättää pojassa mieltymystä. Samalla
lailla ovat merirosvot ja haaksirikot hirveitä, ja eikö jok'ikinen
terve ja voimakas poika antaisi sielunsa autuutta saadakseen olla
mukana jossain sellaisessa?
Kapakoissa tapasin myöskin sanomalehtimiehiä, asianajajia,
tuomareita, jotka tunsin sekä ulkonäöltä että nimeltä. Nämä painoivat
kapakkoihin yhteiskunnan hyväksymyksen leiman. He vain lujittivat
minussa ihastuksen tunnetta kapakoita kohtaan. Varmaan hekin
löysivät siellä tuota erikoista, käsittämätöntä, jota minä tunsin
ja etsiskelin. Mitä se oli, sitä en tietänyt, mutta sitä täytyi
kuitenkin olla, koska siellä parveili ihmisiä kuin surisevia kärpäsiä
hunajaruukun äärellä. Minulla ei ollut mitään huolia, maailma näytti
kauttaaltaan valoisalta, niin että oli mahdoton ymmärtää näiden
ihmisten etsivän sieltä unohdusta raadannasta ja murheista.
Tietysti en juonut koskaan mitään. Kymmenennestä viidenteentoista
ikävuoteeni asti minä tuskin maistoinkaan alkoholia, mutta olin
alituiseen ryyppäävien ja kapakoiden yhteydessä. Muuta syytä ei
minulla ollut juomista vastaan kuin se, että en pitänyt alkoholista.
Ajan mittaan jouduin jäävaunuihin juoksupojaksi, nostelin pystyyn
keiloja keilaradalla, joka kuului erääseen kapakkaan, ja auttelin
sunnuntaisin pienissä ulkoravintoloissa.
Josie Harperilla oli tuollainen pikku ravintola Telegraph Avenuen ja
Yhdeksännenneljättä kadun kullassa. Sinne vein kokonaisen vuoden ajan
iltalehteä, kunnes sain toisen alueen Oaklandin sataman puolella. Kun
ensimäisen kuukauden kuluttua kävin noutamassa tilausmaksun Josie
Harperilta, kaatoi tämä minulle lasillisen viiniä. Minua hävetti
kieltäytyä, joten tyhjensin sen. Mutta sitten pidin aina varani
ja kävin noutamassa rahat tarjoilijalta, kun Harper ei ollut itse
kotosalla.
Ensimäisenä päivänä, kun työskentelin keilaradalla, huusi isäntä
meidät pojat koolle "nosteltuamme" useita tunteja. Meidän piti
totuttuun tapaan saada lasimme. Toiset halusivat olutta, minä taas
pyysin inkivääräjuomaa. Pojat tirskuivat ja näin, että kapakoitsija
loi minuun merkillisen, paheksuvan katseen. Mutta hän avasi joka
tapauksessa pullon inkivääräjuomaa. Päästyämme sitten takaisin
keilaradalle sain tietää syyn. Olin suututtanut isäntää. Pullo
inkivääräjuomaa maksoi melkoista enemmän kuin lasillinen tavallista
tynnyriolutta, niin että jos minua halutti pitää paikkani,
oli parasta ottaa olutta. Sitä paitsi oluessa oli ravintoa.
Työskentelisin paljoa paremmin, jos joisin sitä. Inkivääräjuomassa
ei ollut laisinkaan ravintoa. Sitten join olutta, milloin ei käynyt
hiipiminen pakoon, enkä saattanut käsittää, mitä hyvää siitä voi
löytää.
Paljon pidin sen sijaan makeisista. Viidellä sentillä voin saada
viisi "kanuunankuulaa", suuria makeita paloja, jotka kestivät hirveän
kauan. Saatoin pureskella ja imeä yhtä ainoata kuulaa kokonaisen
tunnin ajan. Sitten oli olemassa muuan meksikolainen, joka myi isoja
ruskeita nekkuja viidestä sentistä kappaleen. Kesti neljänneksen
päivää, ennenkuin sellaisen sai kunnolleen syödyksi, ja monesti
käytin aamiaiseksi vain nekkua. Ja siinä tunsin olevan ravintoa, vaan
en suinkaan oluessa.