NELJÄS LUKU

Seuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä

kertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan.

Vanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat

muuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle,

ikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen

aikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini

usein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista

sukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia

kuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin

yksi ainoa amerikkalainen perhe.

Eräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en

saata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa

oli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut

siellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken

aikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului

useita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia

ja rähiseviä enoja.

Äkkiä alkoivat tytöt kirkua: "tappelu". Rynnättiin katsomaan. Miehet

ryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia

ja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen

oli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä

kuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä

ja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät

sormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin

sanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt

saisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi;

joka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä

siinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan

kiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän

liikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He

olivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat

saivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön

lujittamaan uutta ystävyyttä.

Pian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten

karkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut

heidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan

porilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi

kauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän

tuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla

ihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat

puolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.

Keittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä

levottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti

kävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että

kemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla

saapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että

mentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin

päähän -- siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti

liikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten,

hiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla --

niin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun

lemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan

pikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä

itse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat

parinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan

käsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät.

Mutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein

ylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista

tietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin

mies.

Tuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän

tuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä

juomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia

varten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa

käsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista

soittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan

nuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan,

venytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti

minusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän

ääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin

vain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa.

Sikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata

itselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien

heistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli

laskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä

tämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat

ja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka

hullusti kävikin.

Kun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti

tarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle

riitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut

tutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta

onnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan

minun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain

viinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän

ääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi

lasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu -- kauhu, joka minun

täytyy selittää.

Äidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä,

että kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät,

olivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti

oli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita

romaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan

erikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin

kuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan,

että jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla

varma siitä, että "saa puukon selkäänsä". Hän käytti mielellään

sanontatapaa: "saa puukon selkäänsä".

Vaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään,

miten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt

haluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut

vielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan.

Uskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen

luonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus

vieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala

italialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle

oli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua

puukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy

sitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä

oli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne

olivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat

tai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia

laseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja

säkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi,

tuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin

taitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä

ja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin

sydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui.

Ne muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan

äärelleni.

Mitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin

katsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut

sellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni,

ja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei

hän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän.

Mutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä,

huonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin

pahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain

kaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin

päätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi

nieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä

myrkkyä se oli lapsen limakalvolle.

Kun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä

kummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän

poikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni

samalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin.

Hänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta.

Hän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan

italialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen

tekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani,

hillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.

Dominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi

kertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön

katoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni

kerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin

kieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He

olivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli

punainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa.

Ja Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.

Jos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä,

jos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle,

en olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt

tanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua

kohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta

minulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon

tunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita

työnnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen

polttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto

selkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava

mistä hinnasta tahansa.

Kun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin,

miksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle.

Olin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin

kohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni.

Olin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö,

johon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna

pelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti,

ettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko

tuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan

kummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin

automaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet

milloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.

Lopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin

juovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat

parhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni

vieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat

hyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli

minustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä

ei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian

alkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli

eteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien

reunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein,

ikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti

päistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta.

Hoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan.

Kun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä

tyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.

Nyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa.

Päätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin

käsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat.

Juomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos

olisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut.

Joka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään

noista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän

kinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen

itseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä.

Mutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani,

tahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain

työläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan,

ja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät

silmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän

matkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne

saavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen.

Tytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja

tukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn,

erään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua

henkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja

kuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat

saadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta

myöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä

nukuksissa koko yön.

Kun jälleen heräsin, oli jo pimeätä. Minut oli kannettu neljä

mailia ja sitten pantu vuoteeseen. Olin sairas lapsi, ja sydämeni

ja kaikkien kudoksieni kauheista ponnistuksista huolimatta vaivuin

tuon tuostakin houretilaan. Kaikki kamala ja hirvittävä, mikä oli

painanut lapsen mieltä, tulvi nyt kuuluville. Kammottavimmatkin näyt

olivat minulle nyt totta. Näin murhattavan ja pakenin murhamiehiä.

Huusin, raivosin ja huidoin käsivarsillani. Kärsin suunnattomasti.

Kun hetkiseksi jouduin hieman tajuihini, kuulin äidin sanovan: "Mutta

ajatelkaas lapsi paran aivoja! Poika menettää vielä järkensä." Ja

vaipuessani jälleen houretilaan vein tämän ajatuksen kerallani ja

luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen, missä vartijat minua pieksivät

ja ympärilläni parveili kirkuvia mielipuolia.

Lapsenmieleeni oli tehnyt erittäin syvän vaikutuksen vanhempien

ihmisten puhe San Franciscon kiinalaiskaupungin lukemattomista

paheiden pesistä. Houretilassani vaelsin syvällä maan alla

tuhansien kiinalaisluolien halki ja suljettujen rautaovien takana

minua kiusattiin tuhansin surmin. Ja kun kohtasin isäni eräässä

maanalaisessa salakammiossa, missä hän istui pöydän ääressä pelaten

rumien kiinalaisten kanssa kultakasoista, silloin raivoni purkautui

hurjina sadatuksina. Nousin istumaan vuoteessani, taistelin käsiä

vastaan, jotka koettivat raahata minua pois, ja manasin isäni aina

alimpaan helvettiin. Kaikki se lika, jota lapsi saadessaan vapaasti

juoksennella kuulee miesten puheessaan käyttävän, oli tarttunut

minuun, ja vaikka en ennen ollut rohjennut lausua tavuakaan

sellaisista kiropuheista, niin nyt ne tulvimalla tulvivat kieleltäni

sadatellessani isää, jonka näin istuvan maan alla pelaamassa

pitkätukkaisten ja pitkäkynsisten kiinalaisten kanssa.

Oli oikein ihmeellistä, etteivät sekä aivoni että sydämeni

pakahtuneet sinä yönä. Seitsenvuotisen lapsen valtimot ja

hermokeskukset eivät juuri ole omiaan kestämään niitä hirveitä

puuskia, jotka minua puistattivat. Ei kukaan voinut nukkua

hetkistäkään pikku tuvassamme tuona yönä, jolloin Tuliliemi oli

saanut minut valtoihinsa. Larry, joka makasi sillan alla, ei

houraillut minun laillani. Olen varma siitä, että hän nukkui kuin

tukki unia näkemättä, että hän heräsi seuraavana aamuna ehkä hiukan

raskaana päästään ja ryytyneenä; ja jos hän elää vielä nykyään,

hän ei varmaankaan muista tuota yötä, niin merkityksetön oli koko

tapahtuma hänelle. Mutta minun aivoni olivat ikiajoiksi saaneet

polttomerkin tästä kokemuksesta. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden

kuluttua kirjoitan siitä, on jokainen näky yhtä selväpiirteinen,

jokainen tuska yhtä elävä ja kauhistava kuin tuona yönä.

Olin kipeä useita päiviä, ja äidin oli aivan tarpeetonta kehottaa

minua vasta karttamaan Tulilientä. Äiti oli aivan säikähtynyt

suunniltaan. Hän käsitti asian siten, että olin menetellyt väärin,

hyvin väärin, että olin unohtanut kaiken, mitä hän oli opettanut.

Kuinka minä, joka en koskaan saanut vastata, jolla ei ollut sanoja

ilmaista ajatuksiani, kuinka minä olisin voinut kertoa äidille,

että juuri hänen opetuksensa olivat suoranainen syy kurjuuteeni?

Ellen olisi kuullut hänen puhuvan niin usein mustista silmistä ja

italialaisten luonteesta, en olisi milloinkaan edes kastanut huuliani

tuolla happamalla, karvaalla viinillä. Mutta vasta sitten, kuin olin

jo varttunut mieheksi, kerroin hänelle tuon häpeällisen tapahtuman

todellisen merkityksen.

Toipuessani mietiskelin paljon voimatta selvittää erilaisia kohtia;

toiset taas tuntuivat minusta varsin selviltä. Tunsin tehneeni

syntiä, mutta kuitenkin olin omasta mielestäni kärsinyt vääryyttä.

Syy ei ollut minun, ja kuitenkin olin menetellyt väärin. Mutta

lujasti olin päättänyt karttaa ainiaan väkijuomia. Ei yksikään

vesikauhuinen koira ole voinut konsanaan kammota vettä sen enempää

kuin minä alkoholia.

Mutta niin kauhea kuin kokemukseni olikin, ei se mitenkään voinut

ajan mittaan estää minua tutustumasta hyvin läheisesti Tuliliemeen.

Yksinpä silloinkin pakottivat kaikki voimat ympärilläni minua hänen

puoleensa. Ottamatta lukuun äitiä tuntuivat kaikki katselevan

tapahtumaa varsin lievässä valossa. Se oli pilaa, oli tapahtunut

jotain hullunkurista, ei sitä oikeastaan kannattanut hävetä. Yksinpä

pojista ja tytöistäkin se oli hauskaa, ja he kertoivat nauraen,

kuinka Larry oli hypännyt rinnalleni ja sitten nukkunut sillan

alle, kuinka se ja se oli viettänyt yönsä taivasalla hiekkakumpujen

keskellä ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan.

Sikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se

oli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua

arkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.

Irlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni

ja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin

tehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset

olivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa

ei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme

opettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille

silloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja

joutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea.

Vastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista

laatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.

Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia · 第 8 / 44 题