Seuraavan kerran ottelin Tuliliemen kanssa seitsenvuotiaana. Sillä
kertaa oli syynä mielikuvitukseni, joka pelotti minut ansaan.
Vanhempani, jotka yhä edelleen elivät maanviljelijöinä, olivat
muuttaneet erääseen taloon San Mateon piirikunnan yksinäiselle,
ikävälle rannikolle San Franciscon eteläpuolelle. Tämä oli siihen
aikaan villiä, varsin raivaamatonta seutua, ja minä kuulin äitini
usein ylpeänä lausuvan, että me olimme vanhaa amerikkalaista
sukujuurta emmekä maahan muuttaneita irlantilaisia tai italialaisia
kuten naapurimme. Koko tienoollamme ei asunut meitä paitsi muuta kuin
yksi ainoa amerikkalainen perhe.
Eräänä sunnuntai-aamuna oleilin Morriseyn talossa, vaikka nyt en
saata muistaa, miten ja miksi sinne olin saapunut. Joukko nuorisoa
oli kokoontunut sinne läheisistä taloista. Vanhempi väki oli ollut
siellä jo varhaisesta, muutamat edellisestä illasta alkain, ja kaiken
aikaa oli juotu. Morriseyn perhe oli sangen suuri ja siihen kuului
useita rotevakasvuisia poikia sekä raskaskäyntisiä, karkeakouraisia
ja rähiseviä enoja.
Äkkiä alkoivat tytöt kirkua: "tappelu". Rynnättiin katsomaan. Miehet
ryöpsähtivät ulos keittiöstä. Kaksi jättiläistä, kasvot punertavia
ja hiukset harmahtavia, sulki toisensa lujasti syliinsä. Toinen
oli Musta-Matti, jonka kerrottiin aikoinaan lyöneen kaksi miestä
kuoliaaksi. Naiset vaikertelivat hiljalleen, tekivät ristinmerkkejä
ja rukoilivat vuorotellen, kätkivät kasvonsa käsiin ja tirkistelivät
sormien lomitse. Mutta minäpäs en tehnytkään siten. Empimättä voin
sanoa olleeni katselijoista hartain. Ajatelkaas, jos minä nyt
saisin tehdä sellaisen ihmeen, että ihminen lyötiin kuoliaaksi;
joka tapauksessa saisin nähdä oikean tappelun. Mutta pahasti minä
siinä petyin. Musta-Matti ja Tom Morrisey vain pitelivät toisiaan
kiinteästi ja nostelivat kömpelökenkäisiä jalkojaan, niin että heidän
liikehtimisensä näytti ikäänkuin hullunkuriselta norsuntanssilta. He
olivat liian juopuneita voidakseen tapella. Lopulta rauhanhierojat
saivat heidät käsiinsä ja kuljettivat heidät takaisin keittiöön
lujittamaan uutta ystävyyttä.
Pian puhuivat kaikki toistensa suuhun, hoilottaen ja rähisten kuten
karkeat luonnonihmiset yleensä tekevät, milloin viina on saattanut
heidän kielensä siteet heltiämään. Ja minä, seitsenvuotias pojan
porilas, seisoskelin keittiön ovella sydän kurkussa, ruumiini vapisi
kauttaaltaan jännityksestä, ja minä sain oppia vieläkin enemmän
tuntemaan, kuinka kummallisia ihmiset ovat. Enkä minä voinut olla
ihmettelemättä Mustaa-Mattia ja Tom Morrisey'ä, jotka lojuivat
puolittain pöydällä toisiaan hellästi kaulaten ja itkien.
Keittiössä vain jatkettiin juominkeja, ja tytöt alkoivat jo käydä
levottomiksi pihamaalla. He tunsivat vanhastaan, miten tavallisesti
kävi moisissa tilaisuuksissa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että
kemut päättyisivät kauhealla tavalla. He eivät halunneet olla
saapuvilla sellaisessa tapahtumassa, ja joku ehdottikin, että
mentäisiin eräälle suurelle italialaiselle maatalolle neljän mailin
päähän -- siellä voitaisiin pistää vähän tanssiksi. Lähdettiin heti
liikkeelle ja vaellettiin parittain, poika ja tyttö vieretysten,
hiekkaista tietä myöten. Kukin kulki mielitiettynsä rinnalla --
niin, kyllä seitsenvuotias poika oli selvillä kaikista seudun
lemmenasioista. Muutoin oli minulla itsellänikin hempukka, muuan
pikkuinen irlantilaistyttö, jotensakin samanikäinen kuin minä
itse. Me olimme ainoat lapset koko kulkueessa. Vanhimmat olivat
parinkymmenen ikäisiä. Me kaksi vaelsimme käsikkäin, toisinaan
käsivarsi toverin vyötäisille kiedottuna, kuten vanhemmatkin tekivät.
Mutta kyllä se oli aika hankalaa. Ja minä tunsin itseni oikein
ylpeäksi tuona sunnuntai-aamuna, kun kuljin pitkää, yksitoikkoista
tietä hiekkakumpujen lomitse. Minullakin oli tyttöni, minäkin olin
mies.
Tuon italialaistalon omistivat eräät naimattomat miehet. Meidän
tuloamme tervehdittiin ihastuksella. Kaikille kaadettiin punaviiniä
juomalaseihin ja pitkä ruokasali tyhjennettiin osittain tanssia
varten. Ja nuoret miehet joivat ja tanssivat tyttöjen kanssa
käsiharmonikan sävelten mukaan. Minusta tämä oli taivaallista
soittoa. En ollut koskaan ennen kuullut mitään niin ihanaa. Toisinaan
nuori italialainen soittoniekka kapsahti pystyyn ja yltyi tanssimaan,
venytellen käsiharmonikkaa tyttönsä selän takana. Kaikki näytti
minusta niin ihmeelliseltä. Itse en tanssinut, vaan istuin pöydän
ääressä ja tuijotin suu ammollaan ympärilläni hyörivää elämää. Olin
vain pieni poikanen, ja täällä minulla oli niin paljo opittavaa.
Sikäli kuin aika kului, alkoivat italialaispojat omin luvin varata
itselleen viiniä, ja mieliala kohosi yhä korkeammalle. Näin muutamien
heistä hoipertelevan ja kaatuvan kesken tanssiaan, ja eräskin oli
laskeutunut nukkumaan salin nurkkaan. Muutamien tyttöjen mielestä
tämä oli ikävää ja heitä halutti poistua, mutta toiset vain melusivat
ja tirskuivat eivätkä näyttäneet laisinkaan välittävän siitä, kuinka
hullusti kävikin.
Kun italialaiset isäntämme olivat ensin aivan ylimalkaisesti
tarjonneet minulle viiniä, olin vain kiittänyt ja evännyt. Minulle
riitti kyllä oluesta saamani kokemus, minua ei ensinkään haluttanut
tutustua uudelleen siihen tai yleensä mihinkään sen kaltaiseen. Mutta
onnettomuudeksi sattui muuan nuori italialainen, Peter, huomaamaan
minun istuskelevan yksikseni. Hän täytti juomalasin puolittain
viinillä ja työnsi sen minua kohti. Hän istui vastapäätä pöydän
ääressä. Minä pudistin päätäni. Hän rypisti kulmakarvojaan ja työnsi
lasin aivan eteeni. Silloin minut valtasi kauhu -- kauhu, joka minun
täytyy selittää.
Äidillä oli omat omituiset mielipiteensä. Hän oli aivan varma siitä,
että kaikki tummat henkilöt, varsinkin jos heillä oli mustat silmät,
olivat salakavalia ja ilkeitä. Lienee tarpeetonta sanoa, että äiti
oli vaaleanverinen. Hänen vakaumuksensa kohdistui ennen muita
romaanilaiseen rotuun, joka hänen varman luulonsa mukaan oli aivan
erikoisessa määrässä kostonhaluista ja murhanhimoista. Tämän olin
kuullut toistettavan satoja kertoja, olin kuullut hänen sanovan,
että jos loukkaa italialaista kuinka lievästi tahansa, voi olla
varma siitä, että "saa puukon selkäänsä". Hän käytti mielellään
sanontatapaa: "saa puukon selkäänsä".
Vaikka olinkin varemmin sinä aamuna ollut kovin utelias näkemään,
miten Musta-Matti löisi Tom Morriseyn kuoliaaksi, ei minua nyt
haluttanut ollenkaan saada itse puukkoa selkääni. Silloin en ollut
vielä oppinut erottamaan tosiasioita ja teorioita toisistaan.
Uskoin sokeasti, että äiti oli selittänyt sattuvasti italialaisen
luonteen. Sitä paitsi minulla oli jonkinlainen heikko aavistus
vieraanvaraisuuden pyhyydestä. Siinä istui nyt salakavala
italialainen tarjoten todistetta vieraanvaraisuudestaan. Minulle
oli opetettu, että jos häntä loukkaisin, hän pistäisi minua
puukolla, aivan samoin kuin hevonen potkaisee taaksepäin, kun käy
sitä lähelle ja tekee sille pahaa. Ja sitten tuolla Peterillä
oli vielä mustat silmät, joista olin kuullut äidin puhuvan. Ne
olivat aivan toisellaiset kuin minun tuntemani, siniset, harmaat
tai vaaleanruskeat silmät. Kenties Peter oli tyhjentänyt muutamia
laseja. Joka tapauksessa hänen silmänsä olivat sysimustat ja
säkenöivät ilkeyttä. Ne muodostuivat minulle salaperäisyydeksi,
tuntemattomuudeksi, ja kuinka minä, seitsenvuotias poikanen, olisin
taitanut lukea niistä ja ymmärtää, että niissä piili vain leikkiä
ja kujeilua. Näin sen sijaan äkkikuoleman, ja pelasta sykkivin
sydämin minä vastasin kieltävästi. Hänen silmiensä ilme vaihtui.
Ne muuttuivat vakaviksi ja käskeviksi, kun hän työnsi lasin aivan
äärelleni.
Mitä saatoin tehdä? Monet monituiset kerrat elämässäni olen sittemmin
katsellut kuolemaa silmiin, mutta milloinkaan en ole tuntenut
sellaista kuolemankammoa kuin tällä haavaa. Nostin lasin huulilleni,
ja heti näyttivät Peterin silmät minusta lempeämmiltä. Tajusin, ettei
hän tappaisi minua juuri siinä tuokiossa, ja se tuntui lieventävän.
Mutta viinipä ei tuntunutkaan lievältä. Se oli nuorta, halpaa viiniä,
huonoimmista rypäleistä valmistettua, ja se maistui oluttakin
pahemmalta. Lääkettä voi nauttia vain yhdellä tapaa, se pitää vain
kaataa suuhunsa. Juuri tällä lailla minä join viinini. Kallistin
päätä taaksepäin ja kaadoin sen kurkkuuni. Sitten minun täytyi
nieleskellä pari kertaa voidakseni pitää sisässäni myrkyn. Sillä
myrkkyä se oli lapsen limakalvolle.
Kun nyt perästä päin sitä ajattelen, voin ymmärtää, että Peter tästä
kummastui. Hän täytti vielä lasin puoliksi ja työnsi sen pöydän
poikki. Ja aivan kauhun jähmettämänä minä kaadoin senkin suuhuni
samalla tapaa kuin edellisen. Tämä oli jo liikaa Peteristäkin.
Hänen täytyi välttämättä saada toisetkin katsomaan tätä ihmelasta.
Hän huusi todistajaksi Dominickin, erään nuoren viiksiniekan
italialaisen. Tällä kertaa Peter työnsi eteeni täyden lasin. Ihminen
tekee melkein mitä tahansa saadakseen elää. Minä ponnistin voimiani,
hillitsin alkavan kuvotuksen ja join lasin tyhjäksi.
Dominick ei ollut koskaan nähnyt niin reimaa poikaa. Vielä kaksi
kertaa he täyttivät lasin reunojaan myöten ja näkivät sen sisällön
katoavan kurkkuuni. Nyt aloin herättää yleistä huomiota. Ympärilleni
kerääntyi työmiehiä ja talonpoikia, jotka eivät osanneet englannin
kieltä eivätkä saattaneet tanssia irlantilaistyttöjen kanssa. He
olivat mustapintaista väkeä ja näyttivät hurjilta; yllään heillä oli
punainen paita ja vyö, ja minä tiesin heillä olevan puukon taskussa.
Ja Peter ja Dominick antoivat minun esiintyä heidän nähden.
Jos minulta olisi puuttunut mielikuvitusta, jos olisin ollut tyhmä,
jos olisin jäykän itsepintaisesti koettanut saada tahtoni voitolle,
en olisi milloinkaan joutunut tähän pulmaan. Ja pojat ja tytöt
tanssivat kaiken aikaa, niin ettei ollut ketään pelastamassa minua
kohtalostani. Nyt en tiedä, kuinka paljon join. Koko tapahtumasta
minulla on nyt muistossani vain iänikuisen pitkällinen kammon
tunne keskellä murhamiehiä ja lukematon joukko viinilaseja, joita
työnnettiin minua kohti tahraisen pöydän poikki tyhjentyäkseen
polttavaan kurkkuuni. Kyllä viini oli hirveätä, mutta puukon pisto
selkään oli vieläkin kauheampaa, ja henkeni minun oli pelastettava
mistä hinnasta tahansa.
Kun nyt muistelen tätä juomarin tuntemuksella, ymmärrän hyvin,
miksi en muitta mutkitta kaatunut tajutonna pöydälle tai sen alle.
Olin jähmettynyt kauhusta. Muuta liikettä en kyennyt tekemään kuin
kohottamaan loppumattomana rivinä työntyviä pikareita huulilleni.
Olin jonkinlainen kerta kaikkiaan tasapainoon asetettu säiliö,
johon saattoi kaataa koko tuon viinimäärän. Se virui toimetonna
pelosta toimimattomassa vatsassani. Pelkäsin niin ankarasti,
ettei edes vatsanikaan rohjennut toimia. Siitä johtui, että koko
tuo italialainen roskajoukko saattoi seisoskella suu ammollaan
kummastellen ihmelasta, joka lippoi sisäänsä viiniä kuin mikäkin
automaatti. En kerskaile ensinkään väittäessäni, etteivät he olleet
milloinkaan ennen nähneet moista näytelmää.
Lopulta meidän oli määrä lähteä. Muutamat pojista olivat niin
juovuksissa, että useimmat raittiina pysyneistä tytöistä arvelivat
parhaaksi poistua paikalta. Huomasin seisovani ovella pikku tyttöni
vieressä. Hänen mielestään oli hupaista katsella, kuinka pojat
hyppivät ja karkeloivat tyttöineen, ja hän alkoi matkia heitä. Se oli
minustakin hauskaa, ja niin aloin hoiperrella toisten tavoin. Hänessä
ei ollut viiniä loiskimassa, mutta toisin oli minun laitani, ja pian
alkoi päähäni nousta höyryä. Näin, kuinka eräs nuorukainen hoiperteli
eteenpäin puolikymmentä askelta pysähtyäkseen sitten äkisti tien
reunalle; ja siinä hän tuijotti vakavana alaspäin ja viimein,
ikäänkuin olisi täydestä todesta päättänyt tehdä niin, pyllähti
päistikkaa ojaan. Se näytti minun mielestäni hirveän hullunkuriselta.
Hoipertelin ojan partaalle, mutta vain jäädäkseni siihen seisomaan.
Kun tulin jälleen tajuihini, makasin ojassa ja parvi säikähtyneitä
tyttöjä koetti parhaillaan kiskoa minua tielle.
Nyt en enää välittänyt leikkiä humalaista. Se ei ollut enää hauskaa.
Päätäni alkoi huimata ja suu ammollaan haukoin ilmaa. Kumpaiseenkin
käsipuoleni tarttui tyttö, mutta jalkani olivat lyijynraskaat.
Juomani alkoholi jyskytti aivoja ja sydäntä kuin nuijalla. Jos
olisin ollut heikko lapsi, se olisi aivan varmasti surmannut minut.
Joka tapauksessa tiedän olleeni lähempänä kuolemaa, kuin yksikään
noista säikähtyneistä tytöistä saattoi aavistaa. Voin kuulla heidän
kinastelevan siitä, kenen syy oli. Muutamat itkivät surkutellen
itseään ja minua ja pahoitellen poikien hävytöntä menettelyä.
Mutta minua se ei liikuttanut laisinkaan. Olin tukahtumaisillani,
tahdoin saada ilmaa. Liikehtiminen oli tuskallista. Silloin oli vain
työläämpi hengittää. Mutta silti tytöt raahasivat minut mukanaan,
ja kotiin oli neljä mailia. Neljä mailia! Muistan, että hämärät
silmäni erottivat kapean sillan, joka ulottui tien poikki äärettömän
matkan päässä. Todellisuudessa sinne ei ollut sataakaan jalkaa. Sinne
saavuttuani vaivuin maahan ja jäin makaamaan selälläni, läähättäen.
Tytöt koettivat nostaa minua pystyyn, mutta olin avuton ja
tukehtumaisillani. Heidän avunhuutonsa jouduttivat paikalle Larryn,
erään juopuneen kuusitoistavuotiaan, joka ryhtyi herättämään minua
henkiin hyppimällä rinnalleni. Muistan tämän kuin unessa nähtynä ja
kuulen vieläkin tyttöjen kirkuvan, kun he tempoivat ja kiskoivat
saadakseen hänet pois. Sitten menetin kokonaan tajuntani, mutta
myöhemmin sain tietää, että Larry kieri sillan alle ja makasi siellä
nukuksissa koko yön.
Kun jälleen heräsin, oli jo pimeätä. Minut oli kannettu neljä
mailia ja sitten pantu vuoteeseen. Olin sairas lapsi, ja sydämeni
ja kaikkien kudoksieni kauheista ponnistuksista huolimatta vaivuin
tuon tuostakin houretilaan. Kaikki kamala ja hirvittävä, mikä oli
painanut lapsen mieltä, tulvi nyt kuuluville. Kammottavimmatkin näyt
olivat minulle nyt totta. Näin murhattavan ja pakenin murhamiehiä.
Huusin, raivosin ja huidoin käsivarsillani. Kärsin suunnattomasti.
Kun hetkiseksi jouduin hieman tajuihini, kuulin äidin sanovan: "Mutta
ajatelkaas lapsi paran aivoja! Poika menettää vielä järkensä." Ja
vaipuessani jälleen houretilaan vein tämän ajatuksen kerallani ja
luulin joutuneeni hullujenhuoneeseen, missä vartijat minua pieksivät
ja ympärilläni parveili kirkuvia mielipuolia.
Lapsenmieleeni oli tehnyt erittäin syvän vaikutuksen vanhempien
ihmisten puhe San Franciscon kiinalaiskaupungin lukemattomista
paheiden pesistä. Houretilassani vaelsin syvällä maan alla
tuhansien kiinalaisluolien halki ja suljettujen rautaovien takana
minua kiusattiin tuhansin surmin. Ja kun kohtasin isäni eräässä
maanalaisessa salakammiossa, missä hän istui pöydän ääressä pelaten
rumien kiinalaisten kanssa kultakasoista, silloin raivoni purkautui
hurjina sadatuksina. Nousin istumaan vuoteessani, taistelin käsiä
vastaan, jotka koettivat raahata minua pois, ja manasin isäni aina
alimpaan helvettiin. Kaikki se lika, jota lapsi saadessaan vapaasti
juoksennella kuulee miesten puheessaan käyttävän, oli tarttunut
minuun, ja vaikka en ennen ollut rohjennut lausua tavuakaan
sellaisista kiropuheista, niin nyt ne tulvimalla tulvivat kieleltäni
sadatellessani isää, jonka näin istuvan maan alla pelaamassa
pitkätukkaisten ja pitkäkynsisten kiinalaisten kanssa.
Oli oikein ihmeellistä, etteivät sekä aivoni että sydämeni
pakahtuneet sinä yönä. Seitsenvuotisen lapsen valtimot ja
hermokeskukset eivät juuri ole omiaan kestämään niitä hirveitä
puuskia, jotka minua puistattivat. Ei kukaan voinut nukkua
hetkistäkään pikku tuvassamme tuona yönä, jolloin Tuliliemi oli
saanut minut valtoihinsa. Larry, joka makasi sillan alla, ei
houraillut minun laillani. Olen varma siitä, että hän nukkui kuin
tukki unia näkemättä, että hän heräsi seuraavana aamuna ehkä hiukan
raskaana päästään ja ryytyneenä; ja jos hän elää vielä nykyään,
hän ei varmaankaan muista tuota yötä, niin merkityksetön oli koko
tapahtuma hänelle. Mutta minun aivoni olivat ikiajoiksi saaneet
polttomerkin tästä kokemuksesta. Kun nyt kolmenkymmenen vuoden
kuluttua kirjoitan siitä, on jokainen näky yhtä selväpiirteinen,
jokainen tuska yhtä elävä ja kauhistava kuin tuona yönä.
Olin kipeä useita päiviä, ja äidin oli aivan tarpeetonta kehottaa
minua vasta karttamaan Tulilientä. Äiti oli aivan säikähtynyt
suunniltaan. Hän käsitti asian siten, että olin menetellyt väärin,
hyvin väärin, että olin unohtanut kaiken, mitä hän oli opettanut.
Kuinka minä, joka en koskaan saanut vastata, jolla ei ollut sanoja
ilmaista ajatuksiani, kuinka minä olisin voinut kertoa äidille,
että juuri hänen opetuksensa olivat suoranainen syy kurjuuteeni?
Ellen olisi kuullut hänen puhuvan niin usein mustista silmistä ja
italialaisten luonteesta, en olisi milloinkaan edes kastanut huuliani
tuolla happamalla, karvaalla viinillä. Mutta vasta sitten, kuin olin
jo varttunut mieheksi, kerroin hänelle tuon häpeällisen tapahtuman
todellisen merkityksen.
Toipuessani mietiskelin paljon voimatta selvittää erilaisia kohtia;
toiset taas tuntuivat minusta varsin selviltä. Tunsin tehneeni
syntiä, mutta kuitenkin olin omasta mielestäni kärsinyt vääryyttä.
Syy ei ollut minun, ja kuitenkin olin menetellyt väärin. Mutta
lujasti olin päättänyt karttaa ainiaan väkijuomia. Ei yksikään
vesikauhuinen koira ole voinut konsanaan kammota vettä sen enempää
kuin minä alkoholia.
Mutta niin kauhea kuin kokemukseni olikin, ei se mitenkään voinut
ajan mittaan estää minua tutustumasta hyvin läheisesti Tuliliemeen.
Yksinpä silloinkin pakottivat kaikki voimat ympärilläni minua hänen
puoleensa. Ottamatta lukuun äitiä tuntuivat kaikki katselevan
tapahtumaa varsin lievässä valossa. Se oli pilaa, oli tapahtunut
jotain hullunkurista, ei sitä oikeastaan kannattanut hävetä. Yksinpä
pojista ja tytöistäkin se oli hauskaa, ja he kertoivat nauraen,
kuinka Larry oli hypännyt rinnalleni ja sitten nukkunut sillan
alle, kuinka se ja se oli viettänyt yönsä taivasalla hiekkakumpujen
keskellä ja kuinka oli käynyt pojan, joka oli pyllähtänyt ojaan.
Sikäli kuin saatoin ymmärtää, ei asiaa kannattanut hävetä. Se
oli ollut jotain kerrassaan saamarin sukkelaa, ihanaa vaihtelua
arkielämän yksitoikkoisessa raadannassa.
Irlantilaiset talonpojat nuhtelivat minua ystävällisesti urotyöstäni
ja taputtivat minua selkään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin olisin
tehnyt jotain suuremmoista. Peter, Dominick ja toiset italialaiset
olivat ylpeitä minun ryyppykyvystäni. Kaikki joivat. Koko kunnassa
ei ollut ainoatakaan raittiusmiestä. Yksinpä pienen kyläkoulumme
opettajakin, harmaantunut viisikymmenvuotias mies, antoi meille
silloin tällöin lupaa, kun hän kamppaili Tuliliemen kanssa ja
joutui häviölle. Minulla ei siis ollut mitään siveellistä tukea.
Vastenmielisyyteni alkoholia kohtaan oli kokonaan fysiologista
laatua. En pitänyt tuosta riivatun sotkusta.