Olin viiden vuoden vanha, kun ensi kerran jouduin juovuksiin. Oli
kuuma päivä ja isäni kynti parhaillaan. Minut lähetettiin tuvasta
puolen mailin[1] päästä viemään hänelle olutta. -- Ja varo nyt
kaatamasta mitään maahan, lausuttiin minulle viimeiseksi, kun lähdin
kotoa.
Muistan vielä, että minulla oli kannettavana sangen tilava kanneton
kannu. Tallustellessani tietäni läikkyi olutta reunojen ylitse
jaloilleni. Ja minä aloin mietiskellä. Olut oli kallista ainetta.
Silloin sen täytyi varmasti myöskin olla varsin hyvää. Minkä vuoksi
minun ei muutoin annettu koskaan maistaa sitä kotona. Toiset
aineet, joita isot ihmiset aina kielsivät minulta, olin havainnut
hyvänmakuisiksi. Niin oli varmasti oluenkin laita. "Isot ihmiset"
tiesivät sen kyllä. Joka tapauksessa ruukku oli aivan liian täynnä.
Se vain iski sääreeni ja olutta läikkyi maahan. Miksi antaisin sen
joutua hukkaan? Eihän kukaan saattanut tietää, olinko juonut vaiko
läikyttänyt maahan.
Olin niin pieni, että saadakseni ruukun huulilleni minun täytyi
asettua istumaan ja nostaa se syliini. Ensinnä maistelin vaahtoa.
Siitä tuli pettymys. Se ei maistunut laisinkaan hyvältä. Luultavasti
tuo hyvä ei ollutkaan itse vaahdossa. Silloin muistin, kuinka olin
nähnyt isojen puhaltavan sen syrjään, ennenkuin joivat. Painoin
kasvoni vaahtoon ja imin suuhuni juomaa sen alta. Se ei ollut
ensinkään hyvää, mutta join kuitenkin. Ja isot tiesivät kyllä, miten
sen piti olla. Koska olin niin pieni, ruukku helmassani niin suuri
ja join hengittämättä kasvot korviin asti vaahtoon vajotettuina,
on vaikeata sanoa, kuinka paljon imin itseeni. Nielaisin myöskin
ikäänkuin lääkettä nauttien, jotta suoriutuisin siitä niin pian kuin
mahdollista.
Minua pöyristytti, kun taas lähdin liikkeelle, ja vakuutin itselleni,
että perästä päin se kyllä maistuisi hyvälle. Tuon pitkän puolen
mailin kuluessa otin vielä muutamia siemauksia. Silloin pelästyin
nähdessäni, kuinka paljon ruukku oli vajaa. Mutta muistin, miten
väljähtyneen oluen sai jälleen raikkaaksi. Otin oksan ja hämmensin
sillä jäännöstä, kunnes se kuohui reunoihin saakka.
Eikä isä huomannut mitään. Hän tyhjensi ruukun kokonaan hiestyneen
kyntäjän voimakkaalla janolla, jätti sen takaisin minun huostaani ja
alkoi uudelleen kyntää. Koetin astella hevosten rinnalla. Muistan,
että kompastuin ja kaaduin niiden takakavioita vasten aivan kiiltävän
auranterän eteen, jolloin isä peräytti niin äkisti, että hevoset
melkein polkivat minut jalkoihinsa. Hän kertoi sittemmin minulle,
että aura olisi leikannut minut kahtia, jos olisi päässyt etenemään
vielä parisen tuumaa. Muistan heikosti, että hän nosti minut syliinsä
ja kantoi minut puiden siimekseen vainion liepeelle. Koko maailma
keinui ja pyöri ympärilläni. Olin aivan kuolemansairas ja tunsin
itseni kovin onnettomaksi siitä, että olin tehnyt jotain väärin.
Koko iltapäivän nukuin puun alla, ja kun isä auringon laskiessa
minut viimein herätti, laahusti hänen rinnallaan väsyneenä kotiin
perin vaivainen pikku poika. Olin lopen uuvuksissa, kädet ja jalat
painoivat lyijynraskaina ja vatsassa tuntui värinää, joka ulottui
kaulaan ja aivoihin asti. Olin samallaisessa tilassa kuin henkilö,
joka on saanut taistella myrkkyä vastaan. Itse asiassa olinkin tullut
myrkytetyksi.
Seuraavina viikkoina ja kuukausina kartoin olutta yhtä tarkoin kuin
keittiön liettä, kun olin kerran sattunut polttamaan itseni siinä.
Isot ihmiset olivat oikeassa. Olut ei soveltunut lapsille. Isoille se
ei tehnyt mitään, mutta saattoivathan he myöskin vaikeudetta nauttia
pillereitä tai risiiniöljyä.
Minä voin varsin hyvin elää oluetta, ja olisin varsin hyvin voinut
tulla toimeen ilman sitä aina kuolinpäivääni asti. Mutta olosuhteet
määräsivät toisin. Jokaisessa maailman kolkassa, missä sitten jouduin
elämään, seisoi Tuliliemi viittoillen minulle. Häntä oli mahdoton
karttaa. Mutta meidän täytyi seurustella keskenämme kaksikymmentä
vuotta, ennenkuin minussa kehittyi salaisesti kasvava mieltymys
tuohon lurjukseen.