Ennenkuin nyt aloitan, minun täytyy pyytää lukijaa seuraamaan minua
myötätuntoisena, ja koska myötätunto on vain ymmärtämystä, alun
pitäen koettamaan ymmärtää minua ja kirjoittamaani. Ensinnäkin olen
mies, joka on hankkimalla saanut mieltymyksen väkijuomiin. Minulla
ei ole milloinkaan ollut ruumiillista ennakkotaipumusta alkoholiin.
En ole typerä. En ole sika. Tunnen ryyppäämisen A:sta Ö:hön asti,
ja minä olen juodessani menetellyt harkitsevasti. Minua ei tarvitse
koskaan auttaa vuoteeseen, en myöskään hoipertele milloinkaan ja minä
juon normaalisella, tavallisella lailla, kuten yleiseen tehdään.
Tahdon erikoisesti tehostaa sitä, että kuvaan alkoholin vaikutusta
normaaliseen arki-ihmiseen. Minulla ei ole sanaakaan lausuttavana
mikroskopisesti merkityksettömästä äärimmäisyysihmisestä,
parantumattomasta, todellisesta juoposta.
Yleiseen puhuen on juoppoja olemassa kaksi eri tyyppiä. Ensinnä mies,
jonka me kaikki tunnemme, mielikuvitukseton olio, joka tavallisesti
tapailee tietään jalat leveästi harallaan, kupsahtaa usein ojaan ja
ylimmilleen haltioituessaan näkee sinisiä hiiriä ja punaisia norsuja.
Hän kuuluu siihen lajiin, joka tarjoaa aiheita pilalehdille.
Toisella juoppotyypillä on mielikuvitusta, näkyvoimaa. Pahimmassakin
"tuulessa" hän käy vakavasti, ei hoipertele eikä koskaan kaadu
kumoon ja tietää aina, missä on ja mitä tekee. Humalassa ei ole
hänen ruumiinsa, vaan hänen aivonsa. Hän voi räiskyä sukkeluutta tai
avata sylinsä koko maailmalle. Tai hän saattaa nähdä yliaistillisia
näkyjä ja unikuvia, jotka ovat kosmillisia ja loogillisia ja
pukeutuvat syllogismeiksi. Juuri tässä tilassa hän riistää kuoren
elämäni terveimmiltä harhaluuloilta ja mietiskelee vakavasti sitä
kohtalon rautakahletta, joka on juotettu hänen sielunsa kaulaan. Nyt
on Tuliliemellä otollinen hetki osoittaa oveluuttaan. Helppoa on
kenen hyvänsä kaatua ojaan. Mutta miehelle on hirvittävä tulikoetus
seisoa jaloillaan suorana, horjumatta ja tietoisesti tuntea, että
koko maailmankaikkeudessa on häntä varten olemassa vain yksi
vapaus, nimittäin kuolinpäivän odotus. Sellaiselle miehelle tämä on
kylmän järjen hetki (josta enemmän tuonnempana), kun hän käsittää
voivansa oppia tuntemaan ilmiöiden lait, mutta ei milloinkaan niiden
tarkoitusta. Tämä on hänen vaarallisin hetkensä. Hänen jalkansa ovat
silloin astumassa tielle, joka johtaa alas hautaan.
Kaikki on hänelle selvinnyt. Kaikki nuo petolliset kuolemattomuuden
toiveet ovat vain sellaisten sielujen kammoa, joita kuoleman pelko
kauhistaa ja joilla on kironaan mielikuvituksen kolminkertaisesti
kirottu lahja. Heissä ei vallitse kuoleman vaistoa: heiltä puuttuu
halu kuolla, kun kuoleman hetki koittaa. Petoksella he houkuttelevat
itsensä uskomaan, että he sittenkin voivat pelissä lyödä pöytään
paremman valtin ja voittaa vastaisuuden, jättäen kaikki muut
luontokappaleet haudan pimeyteen tai krematorion hävittävään hehkuun.
Mutta hän, tämä mies, tietää kylmän järjen hetkellä että he pettävät
itsensä. Sama kohtalo odottaa kaikkia. Auringon alla ei ole mitään
uutta, ei ole uusi edes tuo kaivattu heikkojen sielujen lelu, jota
nimitetään kuolemattomuudeksi. Mutta hän tietää sen, hän sen tietää
seisoessaan suorana molemmilla jaloillaan, suorana ja horjumatta.
Hän on kokoomus ruokaa, viiniä ja säkeniä, auringonhiukkasia ja
maa-aineksia, hauras koneisto, joka on rakennettu käymään jonkun
aikaa, lääketieteen ja jumaluusopin tohtorien paikkailtavaksi,
joutuakseen lopulta heiteläjälle. Luonnollisesti kaikki tämä
on sielun sairautta, elämän sairautta. Siinä ovat sakot, joita
mielikuvitusrikkaan ihmisen täytyy maksaa Tuliliemen ystävyydestä.
Ne sakot, jotka koituvat tyhmän ihmisen suoritettaviksi, ovat
yksinkertaisempia, helpompia. Hän juo itsensä sikamaisen
tiedottomaksi. Hän nukkuu myrkytettyä unta, ja jos hän uneksii, niin
unet ovat usvaisia ja sekavia. Mutta mielikuvitus-ihmiselle Tuliliemi
lähettää kylmän järjen armottomia, aavemaisia syllogismeja. Hän
katselee elämää ja kaikkia sen ilmiöitä pessimistisen saksalaisen
filosofin karsain katsein. Hän näkee kaikkien harhaluulojen
lävitse. Hän arvioi uudelleen kaikki ilmiöt. Jumala on paha, totuus
petosta, elämä pilaa. Hiljaisen mielipuolisuutensa korkeuksista
hän katselee jumalallisen varmana elämää ikäänkuin jotain pahaa.
Hänen logiikkansa kirkkaassa, puhtaassa valossa esiintyvät vaimo,
lapset ja ystävät valheena ja petoksena. Hän näkee suoraan heidän
lävitsensä, eikä hän näe muuta kuin raihnaisuutta, kehnoutta,
likaisuutta ja surkuteltavaisuutta. He eivät voi enää pitää häntä
narrinaan. He ovat kurjia pikku egoisteja kuten kaikki muutkin
oliot, jotka hetkisen karkeloivat päivänkorento-tanssiaan. Heillä
ei ole mitään vapautta. He ovat kohtalon kisapalleja. Niin on hän
itsekin. Hän tajuaa sen. Mutta on olemassa muuan erotus. Hän _tietää_
sen. Ja hän tuntee ainoan mahdollisen vapauden: ajatella eteenpäin
kuolinpäivänsä koittoa. Tämä ei ole hyväksi ihmiselle, joka on luotu
elämään, rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Mutta itsemurha,
nopea tai verkkainen, äkillinen murtuminen tai hiljainen vuosikausia
kestävä kuihtuminen on Tuliliemen vaatima hinta. Eikä yksikään hänen
ystävistään pääse maksamasta juuri sitä hintaa, minkä hän haluaa.