Tämä asia johtui mieleeni eräänä vaalipäivänä. Oli lämmin
kalifornialainen iltapäivä ja minä olin ratsastanut maatalostani alas
Kuulaakson pieneen kylään äänestääkseni muutoksista ja lisäyksistä,
joita oli ehdotettu Kalifornian valtion perustuslakeihin. Helteen
tähden olin tyhjentänyt useita laseja, ennenkuin kävin antamassa
äänestyslippuni, ja perästä päin otin vielä lisää. Sitten olin
ratsastanut takaisin viiniköynnösten peittämäin rinteiden ja
aaltoilevien vainioiden keskitse ja ennätin kotiin kyllin varhain
saadakseni vielä lasillisen ennen illallista.
-- Miten sinä menettelit äänioikeusehdotukseen nähden? kysyi Charmian.
-- Äänestin sen puolesta.
Hän huudahti hämmästyksestä, sillä kiihkeästä kansanvaltaisuudestani
huolimatta olin aina nuoremmalla ijälläni vastustanut kaikkea, mikä
vähänkään tuoksahti naisten äänioikeudelle. Kun sitten vuosien
vieriessä kävin suvaitsevammaksi, olin innostuksetta alistunut
siihen, pitäen sitä välttämättömänä yhteiskunnallisena ilmiönä.
-- Mutta miksi äänestit sen hyväksi? tiedusteli Charmian.
Minä vastasin. Vastasin perusteellisesti. Vastasin harmistuneena.
Mitä enemmän vastasin, sitä suuremmaksi harmini kasvoi. (Ei --
en ollut humalassa. Hevosta, jolla olin ratsastanut, nimitettiin
"Karkuriksi", ja olisinpa halunnut nähdä humalaisen sitä ohjailevan.)
Ja kuitenkin -- kuinka nyt sanoisinkaan -- olin "hilpeällä tuulella",
tunsin itseni "iloiseksi", olin suloisessa hiprakassa.
-- Kun naiset saavat äänioikeuden, niin he äänestävät kieltolain
puolesta, minä selitin. -- Juuri vaimot, sisaret ja äidit -- ja
ainoastaan nämä -- ne vasta iskevät ensimäisen naulan Tuliliemen
ruumisarkkuun...
-- Niin, mutta minä luulin, että Tuliliemi on sinun hyviä ystäviäsi,
keskeytti Charmian.
-- Hän on. Hän oli. Hän ei ole. Hän ei ole koskaan ollut. Meidän
ystävyytemme ei ole milloinkaan niin huono kuin sellaisina hetkinä,
jolloin oleskelen hänen seurassaan ja näyttää siltä, kuin olisin
oikein hänen helmaystävänsä. Hän on oikein valehtelijain ruhtinas.
Hän on vilpittömin totuuden lausuja. Hän on ylevä seuralainen,
jonka keralla saa vaeltaa jumalien pariin. Mutta hän on myöskin
Viikatemiehen liittolainen. Hänen tiensä johtaa alastomaan totuuteen
ja kuolemaan. Hän suo kirkkaita näkyjä ja sekavia unia. Hän on elämän
vihollinen ja julistaa viisautta, joka ulottuu elämän kaikkien
näkyjen tuolle puolen. Hän on aina valmis murhaamaan ja hän surmaa
nuorison.
Ja Charmian katsoi minuun, ja minä ymmärsin hänen kummastelevan,
mistä olin saanut kaiken tämän.
Minä puhuin edelleen. Kuten sanoin -- olin hiukan kiihtyneellä
tuulella. Moninaisia ajatuksia liikkui ai voissani kuin kotonaan.
Jokainen ajatus ryömi pikku kammiossaan valmiiksi pukeutuneena
ovelle, ikäänkuin joukko vankeja, jotka keskiyöllä odottavat, että
vankila murretaan auki. Ja jokainen ajatus oli näky, loistava,
tarkasti rajoitettu. Aivoni olivat ikäänkuin alkoholin kirkkaan,
valkoisen tulen valaisemat. Tuliliemi oli vaeltamassa Totuuden polkua
ja paljasti syvimmät salaisuutensa. Ja minä toimin hänen tulkkinaan.
Mielessä liikkui joukoittain muistoja kuluneesta elämästäni, kaikki
järjestykseen asetettuina kuten sotamiehet suuressa katselemuksessa.
Minun tarvitsi vain itse valita. Olin ajatusten vallitsija,
ilmaisumuotojen mestari, kykenin vähintäkään erehtymättä valitsemaan
tapaukseni ja rakentamaan esitykseni. Sillä Tuliliemen tapana on
aina pettää ja houkutella, antaa älyn mielijohteiden juurtua,
kuiskata avoimeen korvaan kiusallinen käsityksensä totuudesta, kutoa
purpurainen säije arkielämän yksitoikkoiseen loimeen.
Minä hahmoittelin elämäni Charmianin nähtäväksi ja selitin,
minkälainen luonteeni oikeastaan oli. Minulla ei ollut laisinkaan
perinnöllisiä alkoholistin taipumuksia. Olin syntynyt vapaana
elimellisestä alkoholin-halusta. Tässä suhteessa olin täysin
normaalinen. Alkoholi oli maku, jonka olin itse hankkinut, ja sen
hankkiminen oli ollut tuskallista. Alkoholi oli ollut hirveän
vastenmielistä -- kuvottavampaa kuin yksikään lääke. En edes nytkään
pitänyt sen mausta. Join alkoholia vain sen vuoksi, että se teki
pirteäksi. Ja viidennestä aina viidenteenkolmatta ikävuoteeni
asti en ollut suurestikaan siihen kiintynyt. Kahden vuosikymmenen
vastahakoinen oppiaika oli tarvittu, jotta elimistöni liian suurta
vastusta tekemättä sietäisi alkoholia, jotta sisimmässäni rupeisin
haluamaan alkoholia.
Kuvasin ensimäisiä otteluitani alkoholin kanssa, kerroin ensimäisistä
humaltumistapauksista ja niitä seuraavista käänteistä ja tehostin
aina, että lopulta minut oli voittanut vain se seikka, että alkoholia
oli niin helposti saatavissa. Eikä siinä kyllin, että alkoholia oli
aina ollut niin helposti saatavissa, vaan jok'ikinen kehitysvaihe
elämässäni oli vetänyt minua sen puoleen. Katujen sanomalehtipoikana,
merimiehenä, kaivostyömiehenä, vaeltajana etäisissä maissa --
kaikkialla ja aina, kun ihmiset kerääntyivät vaihtamaan ajatuksia,
rähisemään, nauramaan ja antautumaan uhkarohkeisiin yrityksiin tai
hengähtämään ja koettamaan unohtaa uuvuttavien öiden ja päivien
yksitoikkoisen raadannan, aina he kokoontuivat kapakkaan. Kapakka
oli yhtymäpaikka. Ihmiset kerääntyvät sinne nykyään aivan samoin
kuin esihistorian ihmiset kyyristyivät nuotion ääreen maaluolansa
edustalle.
Johdatin Charmianin mieleen Etelämeren saarten lauttasuojat, joihin
häntä ei oltu milloinkaan päästetty ja minne kähärätukkaiset
ihmissyöjät olivat paenneet naistensa luota juhlimaan ja juomaan
itsekseen, nuo pyhitetyt alueet, jotka kuolemanrangaistuksen uhalla
olivat naisilta kiellettyjä. Nuoruudessani olin kapakan avulla
saattanut paeta naisten ahdashenkistä vaikutusta miesten vapaaseen
maailmaan. Kaikki tiet johtivat kapakkaan. Seikkailujen tuhannet
polut yhtyivät kapakan luona ja jatkuivat sitten taas halki kaiken
maailman.
-- Pääasia on se, minä lopetin saarnani, että juuri alkoholin helppo
saanti on saattanut sen minulle maistumaan. Minä en välittänyt siitä
laisinkaan. Tapani oli nauraa sille. Mutta tässä minä nyt istun
lopulta juopon himoa tuntien. Kaksikymmentä vuotta kesti, ennenkuin
se juurtui minuun, ja sitten se on kasvanut kymmenen vuoden kuluessa.
Eikä tämän himon tyydyttäminen ole ensinkään hyvä vaikutukseltaan.
Luonteeltani olen terve ja hilpeä. Mutta sittenkin -- kun olen
vaeltamassa Tuliliemen parissa, kärsin suunnattomasti älyllisen
pessimismin kirouksesta.
-- Mutta, kiiruhdin lisäämään (minä kiiruhdan aina lisäämään),
Tulilientä on myöskin kohdeltava oikeudenmukaisesti. Hän lausuu
totuuden. Ja siinäpä juuri kirous piileekin. Niin sanotut
elämäntotuudet eivät ole totta. Ne ovat elämänvalheita, joista elämä
elää, ja Tuliliemi osoittaa ne valheellisiksi.
-- Eikä se suinkaan tee elämää siedettävämmäksi, virkkoi Charmian.
-- Aivan oikein, minä myönsin. -- Ja se on juuri kaikkein
helvetillisintä. Tuliliemi vie kohti kuolemaa. Sen vuoksi minä
äänestin tänään, kuten kerroin. Selailin entistä elämääni ja näin,
kuinka alkoholin saanti oli totuttanut minut mieltymään siihen.
Näes, yhtä sukupolvea kohti syntyy verraten harvoja alkoholisteja.
Ja alkoholistilla tarkoitan ihmistä, jota niin sanoakseni koko
ruumiillinen kemia vastustamattomasti ajaa alkoholia kohti. Kaikkein
useimmat juopot syntyvät vailla tätä himoa, päin vastoin -- he
tuntevat itse asiassa vastenmielisyyttä alkoholia kohtaan. He eivät
pääse makuun ensimäisestä tai kahdennestakymmenennestä, eivätpä
edes sadannestakaan lasista. Mutta he oppivat, aivan samoin kuin
oppii tupakoimaan; vaikka tupakkaan tottuu paljoa helpommin kuin
alkoholiin. Sen oppii siitä syystä, että ainetta on saatavissa.
Naiset tuntevat sen kyllä. He saavat suorittaa maksun -- vaimot,
sisaret ja äidit. Ja kun he kerran pääsevät äänestämään, niin he
äänestävät kieltolain puolesta. Ja parasta on se, ettei tuleva
sukupolvi joudu laisinkaan kärsimään siitä. Kun alkoholia ei ole enää
saatavissa, kun ei ole enää synnynnäistä taipumusta siihen, silloin
ei myöskään kaipaa sitä. Tämä merkitsee, että kypsyneemmässä ijässä
elämä käy rikkaammaksi niille nuorille pojille, jotka varttuvat
-- niin, myöskin nuorille tytöille, jotka kerran joutuvat elämään
yhdessä heidän kanssaan.
-- Miksi et kirjoittaisi kaikkea tuota tulevien nuorten miesten
ja naisten tähden? kysyi Charmian. -- Miksi et kirjoittaisi sitä
opettaaksesi vaimoja, sisaria ja äitejä äänestämään oikealla tapaa?
-- Alkoholistin muistelmia, virkoin ivaten -- tai oikeastaan sen
sanoi Tuliliemi. Sillä hän istui rinnallani pöydän ääressä, missä
pidin ihmisystävällistä puhettani, ja Tuliliemen tavallisia kepposia
on muuttaa hymy vähimmättäkään varoituksetta ivan irvistykseksi.
-- Ei laisinkaan, lausui Charmian välittämättä Tuliliemen karkeudesta
-- kuten niin moni nainen on oppinut tekemään. -- Sinä et ole koskaan
ollut alkoholisti, vaan aivan tavallinen ryyppymies, joka on oppinut
tuntemaan Tuliliemen seurustelemalla monta vuotta hänen parissaan.
Kirjoita vaan ja anna kirjalle nimi "Alkoholimuistelmia".