oppilaissaan, niin hänellä on syytä siihen henkisen alakuloisuuden
päivinä. Ja niihin lahjoihin, joita opettajan joka päivä tulee rukoilla
Jumalalta, eivät suinkaan terveys ja hilpeä mieli ole viimeiset.
Opettajasäädyn kunnioittamisesta.
Ei mikään järjellinen, tosisivistynyt ihminen voi kieltää täydellistä
kunnioitustaan opettajakutsumusta ja kansakouluopettajan säätyä
kohtaan, eikä epäillä tämän säädyn yhdenvertaisuutta muiden kanssa.
Vaan jos nuorukainen tällä perusteella toivoisi tulevansa
persoonallisten kunnianosotusten esineeksi, niin se olisi enemmän kuin
mieletöntä. Siitä, että koko sääty ja toimi nauttii kunnioitusta, ei
saa päättää, että jokainen yksityinen heti tulee osalliseksi tuosta
kunnioituksesta. Ei sääty eikä kutsumus tee yksilöä kunnioitusta
ansaitsevaksi, vaan se tapa, jolla täyttää kutsumuksensa, ja sentähden
se, joka vasta on alottanut toimensa, ei voi vaatia, että häntä
kohdellaan erityisellä kunnioituksella, sillä silloin pidettäisiin alku
täyttämisen veroisena. Kunnioitus, vielä enemmän kuin rakkaus, on ensin
ansaittava.
Huomatkoot tämän ne nuoret opettajat, jotka ryhtyvät ammattiinsa ylen
suurilla toiveilla ja vaatimuksilla, sitä enemmän, koska usein ovat
kuulleet virkansa olevan vaikean ja tärkeän ja sentähden heti ovat
valmiit pitämään itsiäänkin sangen tärkeinä henkilöinä, joita ei voida
kohdella kyllin kunnioitettavasti. Semmoisille nuorille miehille täytyy
huutaa Franklinin sanat: "Kumartakaa, kumartakaa"; mutta moni on
noudattamatta noita hyvää tarkoittavia sanoja ja antaa ennemmin elämän
kovien kohtausten opettaa itseään. Maailmalla on suuri halu semmoiseen
opettamiseen; mutta se on hyvinkin tyly opettaja, jonka siveelliset
opetukset usein tulevat liian myöhään ja joka ei voi saada tehtyä
tekemättömäksi.
Opettajain ominaisuuksista.
Ranskalainen historioitsija ja sielutieteilijä Guizot sanoo
kansakouluopettajasta: "Hän on mies, jonka tulee tietää enemmän kuin
sen, minkä hän opettaa, opettaakseen sitä taidolla ja älyllä; joka elää
alhaisessa toimintapiirissä, mutta jolla kuitenkin tulee olla ylevä
sielu, säilyttääkseen sitä mielenlaadun ja käytöksen arvoa, jota ilman
hän ei koskaan tule saamaan perheiden kunnioitusta ja luottamusta;
jonka luonteessa on yhdistettynä lempeys ja lujuus, sillä hän on
alhaisemmalla yhteiskunnan asteella kuin moni muu, mutta ei kuitenkaan
saa alentua kenenkään palvelijaksi; jolle omat oikeudet eivät ole
tuntemattomat, mutta jonka kuitenkin tulee enemmän ajatella
velvollisuuksiaan; joka ennen kaikkea ei saa pyrkiä pois säädystään; on
tyytyväinen asemaansa, koska hän siinä vaikuttaa hyvää; joka on
päättänyt elää ja kuolla alempien koulujen palveluksessa, joka on
hänelle Jumalan ja ihmisen palvelus."
Opetettavan valmistamisesta.
Löytyy vieläkin opettajia, jotka ryhtyvät päivätyöhönsä ilman riittävää
valmistusta ja opettavat onnen nojalla, ikäänkuin heidän työnsä olisi
vain koneellista ammattia. Ja kuitenkin täytyy myöntää, ettei mitään
suunnitelmanmukaista, täydellistä, havaannollista menestyvää opetusta
voi löytyä ilman huolellista ja tarkkaa valmistamista. Siihen, että
valmistus usein laiminlyödään, on syynä osaksi haluttomuus ja totisen
rakkauden puute kutsumukseen, osaksi monen opettajan ylen suuri
itseensä luottamus. Viimemainittua täynnä arvelevat he oppineensa
kylliksi seminaarissa tai edellisessä virkatoimessaan, voidakseen astua
lasten eteen valmistuksetta, ja luulevat oikean menettelyn tulevan
itsestään oikeaan aikaan.
Opetuksen valmistamisella on kuitenkin kaksinainen tarkoitus,, sillä
siinä tulee ensinkin kysymykseen, mitä on opetettava, s.o. itse
ainemäärä, toiseksi myös, kuinka on opetettava eli opetustapa.
Opettajan tulee siis ennen joka opetustuntia tehdä itselleen kysymys,
onko se opetusaine, jonka hän aikoo esittää lasten käsitettäväksi ja
tiettäväksi, hänelle itselleen joka suhteessa selvillä sekä vastaako
tämä ainemäärä koulun tarkoitusta ja onko se omansa kehittämään elämää
varten ja siis esittämistä ansaitseva. Ei kukaan voi antaa, mitä
hänellä ei itsellään ole; monet opettajat luulevat itsellään olevan
paljon, jos he vaikka kuinka pintapuolisesti ovat vilkaisseet johonkin
opetusohjeesen, ja he luottavat siihen, ajattelematta, että käveleminen
kainalosauvalla kuitenkin aina on ontumista, eikä koskaan tule
näyttämään vapaalta, omatakeiselta käymiseltä.
Mutta jos valmistaminen jo aineen suhteen on erittäin tärkeä ja sen
kautta saavutettu varmuus ja selvyys ovat välttämättömät opetuksen
menestymiselle, niin se on vielä tärkeämpi opetustapaan katsoen. Tässä
tulee opettajan itselleen antaa tarkat vastaukset seuraaviin
kysymyksiin:
1) Missä suhteessa on se, jota tänään ja juuri tänä tuntina ai'ot
opettaa, edelliseen ja seuraavaan? Täydentävätkö ja perustavatko ne
toisiaan, ja onko nyt opetettavan suhde edelliseen ei ainoastaan
itsellesi, vaan myös oppilaillesi selvä?
2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja
havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi
kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?
3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen
voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on
todellisessa elämässä?
Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi,
kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai
haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat
kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. --
Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat
valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta
ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu
kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä
tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään
ja työtään arvossa.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen
ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten
tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa
ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä
luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat
nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat
ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi
koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin
vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön,
on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."
Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla
kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa
kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän
henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään
yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen
monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla
on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. --
Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua
kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten
tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät
mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat
opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.
Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että
jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii
opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta,
niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.
Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan
siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää
tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?
Mitä kansakouluilta toivotaan?
On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin
löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat
siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta
yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule
kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä
tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain
jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus.
Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja
yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista
maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan
menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä
rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule
kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa
kansansivistys eivät vastaa toiveita.
Koulu ei sitäpaitsi suinkaan ole mikään ajanhengen hedelmä, vaan tuon
sinapinsiemenen tuote, joka on kasvanut mahtavaksi puuksi, jonka
suojassa taivaan linnut, mutta myös kansan köyhät asuvat ja iloitsevat
sen varjosta.
Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.
Joka tarkastaa varsinkin ylhäisempien kansankerrosten perheitä, ei voi
kieltää, että monet vanhemmat pitävät lapsiaan todellisina epäjumaloina
ja niissä jumaloivat itsiään. Juuri sentähden löytyy niin paljon
sydämettömiä, itsekkäitä, tyytymättömiä ihmisiä, joilta, vaikka heillä
on kohtuuttomat mielihalut, kuitenkin puuttuu luonteen voimaa, ja jotka
muilta toivovat saavansa, mitä siveellisen heikkoutensa tähden itse
eivät kykene saavuttamaan. Vanhemmat, olkootpa vaikka ruhtinaita, eivät
voi huonommin pitää huolta lastensa tulevaisuudesta, kuin tuommoisella
epäjumalisella rakkaudella, joka asettaa nuorison veltostuttaville
höyhenpatjoille, valmistaakseen heille ehkä vanhemmalla ijällä
olkivuoteen. Sillä harvoin tulee lasten kohtalo samallaiseksi kuin
vanhempain; päinvastoin tarttuu elämä velttoon ihmiseen kovalla
kouralla, eikä suo hänelle mitään taistelutta ja ponnistuksetta.
Vakava, ankara kasvatus on siunaus koko elinajaksi, sillä se
jäljittelee ihmiskunnan kasvatusjuoksua, jossa Sinain korpi ja
ukkosilma sekä vieraan kansan rautainen sorto kävi ihmisenpojan lempeän
ikeen edellä. Se opettaa meille, että emme saa toivoa ja odottaa
liikoja, antaa voimaa kunnioittamaan kanssaihmisiä ja rohkeutta itse
tekemään työtä. Vakava kasvatus ei tee elämää kukkatarhan, vaan vahvan
vuoren ja alppiasukkaan terveen, voimakkaan mielen luontoiseksi, jota
vastoin veltto, hemmotteleva kasvatus vie tasangolle, missä heikommat,
voimattomat heimokunnat asuvat.
Tositerveellisen ankaruuden tulee liittyä tuohon puhtauteen, joka
kaikessa esiintyy tahrattomana esikuvana, sen täytyy olla yhdistetty
siihen rakkauteen, joka keventää vaikeudet ja joka lempeänä lähteenä
kumpuaa jyrkästä kalliosta, sen täytyy lopuksi liittäytyä tuohon
siveelliseen voimaan, joka ilolla uhraa itsensä rakkaimpansa edestä.
Ainoastaan semmoisesta ankaruudesta puhkeaa uskollisuuden ja hurskauden
lakastumaton kukka, joka, kuten Jerichon ruusu, ei pelkää myrskyä eikä
erämaan hiekkaa. Ei se kuulu ainoastaan kotiin, se kuuluu myös kouluun
ja siihen sitäkin enemmän, koska sitä nykyaikaan ensinmainituissa
löytyy yhä harvemmin.
Isät ja äidit! Oppikaa ennen kaikkea tuntemaan lapsenne ja älkää
pettykö heidän kykynsä ja hyveittensä suhteen! Joka ihmisellä on oma
omituinen leimansa, oma Jumalan antama määränsä ruumiin- ja
sielunvoimia. Kuten hedelmäpuun siemenestä taas syntyy hedelmäpuu, eikä
viiniköynnös, niin myös joka ihminen toimii hänelle annetun kyvyn
mukaan ja muodostuu siksi, johon hänellä on taipumusta. Kaikki emme voi
osata kaikkea.
Ei kenenkään tule ajatella tätä enemmän kuin vanhempain. Semmoisina,
kuin Jumala antoi meille pienokaisemme, tulee meidän rakastaa heitä;
mutta tiedämmehän, että vanhempain rakkaus helposti pettyy. He näkevät
lapsissaan mielellään kaikki hyvät avut yhdistettyinä ja vastaisen
suuruuden alun ja he kaunistavat lemmikkinsä arveluttavimmatkin
virheet. He kutsuvat valhetta viisaudeksi, itsepäisyyttä lujaksi
luonteenvoimaksi, laiskuutta neroksi, hävyttömyyttä lapsellisuudeksi,
meluavaa käytöstä sukkeluudeksi j.n.e.
Semmoisella sokealla rakkaudella, joka vikoja varten käyttää
pienentäviä, mutta hyviä puolia varten suurentavia laseja, on surkeat
seuraukset. Siitä juuri nuo niin usein nurinpäiset elämänuran valinnat
syntyvät, jotka kahlehtivat tosineron ja koittavat varustaa hyvin
jokapäiväisen hengen siivillä; se on, joka vihamielisimmin asettuu
koulua vastaan, väärin käsittää opettajan toimia ja rangaistuksia ja
jättää hänen varoituksensa varteen ottamatta. Tämä pienokaisten hyviä
puolia liiallisesti ihaileva rakkaus myös synnyttää kiittämättömyyttä,
koska se puolustelee laiskuutta, kaunistaa pahaa tapaa ja
uppiniskaisuutta, lukee onnellisen edistymisen lapsen ansioksi, mutta
puutteellisuudet tiedoissa kokonaan koulun viaksi. Tämä väärä rakkaus
selittää, minkätähden juuri köyhän lapsi usein tuottaa kasvattajalle
enemmän iloa, kuin ylhäisten ja rikkaiden.
Ja eikö tuo sokea rakkaus usein pakota lapsia kaikellaiseen, johon
heillä ei ole luontaista kykyä eikä taipumusta! Tytön täytyy piirustaa
ja maalata, pojan soittaa pianoa tai viulua, vaikkei kummallakaan ole
siihen taipumusta; mutta heidän täytyy oppia sitä, koska se kuuluu
hyvään tapaan ja säädynmukaiseen kasvatukseen. Siten tuhlataan rahaa ja
riistetään nuorisolta ne joutohetket, joita verrattoman paremmin voisi
käyttää virkistykseen.
Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna
ruumiilliseen hoitoon.
Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen
kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja
varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka
tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin
lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja
sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada
niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja
liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen
seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja
kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua
tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä
hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen
sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä
vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen
parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka
hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee
lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein
paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan
toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa
opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen
syntiluettelosta. -- Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä
ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi
rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen,
vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy
tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs,
mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään
pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt
riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja
hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin
luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi
puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen
läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä
säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen
tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle
puheelle.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka
leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän
kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun,
johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän
levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" -- Lapsen
kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle
surua.
Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja
joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet,
ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät
siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät
hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja
ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten
välillä.
Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen
kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on
ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa
kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja
huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän,
syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään
oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä
elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa
kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei
ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät
pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän
lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien
seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he
lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.
Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo
äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii
huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka
muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä,
jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin
ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman
tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen
halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?
Kateus ihmisten perisyntinä.
Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka,
vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään
toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme,
kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta
jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin
tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen
itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha,
pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin
perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa
kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei
siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin
totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä
toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan,
muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu
vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi,
johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään
rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on
sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.
Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka
lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja
katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei
ole tullut sama onni.
Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen
nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä
ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.
Äidin kyynelten vaikutus.
Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja
pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan
ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä
kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta.
Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on
välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä,
vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon
lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit
enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa
rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa
tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen,
kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa
on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen
äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta
uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta
puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet
laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.
Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen
irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret,
että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä,
Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili
Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen
sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan
piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on
maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat
loistavalla tavalla.
Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa
syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden
pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä,
joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.
Lasten leikkikaluista.
"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee
pyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa".
-- Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla
vähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma
eläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia
leikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: "Minä tahtoisin
saada sikarilaatikon!" -- Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut
kalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita
ja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.
Lasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden
he siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia,
ja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.