MIETTEITÄ KASVATUKSESTA
Kirj.
L. KELLNER
Suomentanut Hj. Lilius
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1894.
SISÄLLYS:
Alkulause.
Lapsen sydän.
"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.
Opettaja lapsen ihanteena.
Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.
Huono muisti ja sen ehkäiseminen.
Opettajien arvostelu lasten luonnonlahjoista.
Opettajan sivutoimet.
Puhtaus kasvatusvälikappaleena.
Koulunkäynnin eduista.
Päiväkirjoista.
Koulun vaikutus lasten elämään.
Kunnioitus koulua kohtaan.
Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.
Koulun vaikutus.
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Alakuloisuuden hetket.
Opettajasäädyn kunnioittamisesta.
Opettajain omaisuuksista.
Opetettavan valmistamisesta.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Mitä kansakouluilta toivotaan?
Vanhempain korkeat ajatukset lapsistaan.
Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä verrattuna
ruumiilliseen hoitoon.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Kateus ihmisen perisyntinä.
Äidin kyynelten vaikutus.
Lasten leikkikaluista.
Opettajatoimen vaikutus opettajaan.
Varovaisuus koulua moittiessa.
Esimerkin voima.
Äidin vaikutus poikiinsa.
Vanhempain puheet lasten kuullen.
Vastustajista on usein enemmän todellista hyötyä kuin ystävistä.
Kävelyretkien hyödystä.
Kärsivällisyydestä.
Ensimmäisen vaikutuksen voima.
Koulutalon asemasta ja kouluhuoneesta.
Koulubuoneen koristamisesta.
Ruumiin rangaistuksesta.
Täyskasvuiset lasten esimerkkinä.
Koulun ja opettajien vaikutus.
Kodin ja koulun yhteisvaikutuksesta.
Mitä kaikkea lapsi ensi ikävuosinaan oppii.
Luonto lapsen ensimmäisenä opettajana.
Kuuliaisuudesta.
Opettajien halu opettamaan yläluokilla.
Rakkaus opettajatoimeen.
Itserakkaudesta ja ylpeydestä.
Alkulause.
Opettajille ja vanhemmille, varsinkin niille, joilta puuttuu
tilaisuutta laajemman kasvatusta koskevan kirjallisuuden lukemiseen, on
tässä oivallinen pieni kirja. Se tarjoaa sarjan lyhyitä ja tilapäisiä,
mutta ytimekkäitä neuvoja sekä kehotuksia eri kohtiin kasvatuksen
laajalla alalla.
Näille murusille antaa omituisen viehätyksen se seikka, ettei niissä
tunnu rahtuistakaan epätodellista kamariviisautta. Kaikki on niissä
otettu kokemuksesta ja todellisesta elämästä. Lukee ikäänkuin rivien
välistä noissa kyhäelmissä, että kirjoittaja itse on syvästi käsittänyt
ja elävästi tuntenut esittämiensä totuuksien arvon, että ne ovat
itäneet ja kasvaneet hänen mielessään ja johtaneet hänen toimiaan, että
hän on monesti iloinnut nähdessään ne toteutettuina ja surrut niiden
laiminlyömisestä. Ja hän on nähtävästi pannut ajatuksensa tai oikeammin
tunteensa paperille semmoisena hetkenä, jolloin hänen sydämmensä on
ollut niistä täysi. Muutoin ei olisi esitykseen tullut sitä tuoreutta
ja lämpöä, joka saattaa monen vanhan ja kuluneenkin totuuden uudestaan
vaikuttavaksi ja elinvoimaiseksi lukijan mielessä.
Kirjassa ilmestyvä katsantotapa perustuu siihen käsitykseen, että koulu
samoin kuin kotikin on ensi sijassa kasvatuslaitos, että paljas
tietojen antaminen on jotenkin arvoton, ellei sen kautta
_luonteenkehitystä_ edistetä, ellei opettaja joka askeleella
tietoisesti aseta _tätä_ tarkoituksekseen. Siinä jo totuus, joka on
vanha, mutta kuitenkin uusi, joka päivä uudestaan mieleen painettava,
jos mielii sitä jokapäiväisessä työssä toteuttaa. Se ei ole mikään
helppo tehtävä, se vaatii voimallista irroittumista vanhan tottumuksen
ladulta, se kysyy intoa ja tarmoa. Hyvä on silloin olemassa
liittolaisena kirja, jonka jokaiselta sivulta henkii ylevä,
aatteellinen käsitys opettajan ja kasvattajan tehtävästä. Tämmöisen
vaikutuksen on kirja tehnyt ainakin allekirjoittaneeseen, jota on
pyydetty kirjoittamaan siihen jotain esipuheen tapaista. Jos itsestään
saapi päättää muihin, olisi se siis paikallaan muidenkin
ammattitoverien pöydällä.
Helsingissä 17 p. Jouluk. 1893.
Mikael Johnsson.
Lapsen sydän.
Lapsen sydän on kuin muratti, joka vaatii tukea noustakseen korkeuteen
taivaan ilmaa hengittämään ja varttuakseen yhä hilpeämmäksi. Jos se ei
löydä tukea, niin se ryömii maassa ja kuihtuu siinä; mutta jos se saa
apua, joka johtaa sen ylöspäin, niin se iloisesti kiipeää eteenpäin, ja
sen lehdet ja oksat tulevat yhä suuremmiksi ja vihannammaksi kuta
korkeammalle se kohoaa. Nuoruuden ikä tarvitsee tukea ja hakee sitä
vaistomaisesti jokaiselta täyskasvuiselta, erittäin kuitenkin
vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Kuten muratti, joka ei löydä mitään
ylöspäin johtavaa patsasta, etsii tukea niukasta pensastosta ja kovasta
vuoresta ja kuolee niinkuin ne, samaten myös rakkautta janoava ja apua
tarvitseva lapsikin kiintyy heikkoihin, jopa huonoihinkin ihmisiin,
ainoastaan saadakseen turvaa, vaikka ne elämän myrskyissä eivät
tarjoakaan mitään vakavaa tukea. "Rakastatko minua?" kysyi Mozart
lapsena ollessaan alinomaa omaisiltaan, ja kyyneleet tulivat hänen
silmiinsä, jos tuohon kysymykseen vaikka vain pilallakin vastattiin
kieltävästi. Onnellinen se koulu, jonka opettaja on se vanha tammi,
johon lapsensielun muratti voi kiintyä ja josta se löytää ohjaajan
ylöspäin, mistä yksinään siunausta ja rauhaa saadaan. Mutta niinkuin ei
mikään muratti käy kiinni jääpatsaasen, niin ei lapsen sielukaan
turvaudu jääkylmään, rakkautta puuttuvaan sydämeen, ja missä siis
opettajalta puuttuu rakkautta, siinä on kaikki petosta ja teeskentelyä.
Jo monta vuotta sitten on ilmestynyt kirja nimellä: "Rakkaus ja totuus
kaiken kasvatuksen ohjaajat." En löytänyt juuri uutta tuossa kirjassa,
mutta nimi oli kaunis ja riittävä antaakseen meille aavistuksen siitä,
mikä on tärkein kaikesta.
"Koulu"-sanan alkuperäinen merkitys.
Sana "koulu", joka on saanut alkunsa kreikan kielestä, merkitsee
alkuperäisesti: lepo, vapaus ruumiillisesta työstä. Jalo-aatteiset
ateenalaiset olivat säätäneet lain, joka määräsi kuolemanrangaistuksen
sille, joka julkealla, sopimattomalla tavalla häiritsi koulua.
Tämä antaa meille paljon ajattelemisen aihetta. Lapsen tullessa kouluun
alkaa hänelle uusi elämänvaihe, sillä siitä alkaen tunnustetaan
tositeossa hänen olevan henkistä luontoa, tunnustetaan, että sielun
kehittäminen on hänelle ihmisenä välttämätön sekä että kaikki, mitä hän
aikaisemmin alkuperäisesti ja tietämättään omasi, kieli, vanhempainsa
rakkaus, tottelevaisuus -- kaikkea tätä hänet nyt opetetaan miettimään
ja ymmärtämään. Tämä sielun kehittäminen ja hoito edellyttää tuota
lepoa ja pyhärauhaa, johon nimi "koulu" alkuaan viittaa, ja
sielun-ylevyyteen harjaantuminen voi menestyä ainoastaan, jos
ulkomaailman hyöriminen jätetään kouluovien ulkopuolelle. Jos se
kuitenkin tunkeutuu sisään ja pyrkii valtaan, synnyttäen lapsissa
tottelemattomuutta, pilantekoa, hajamielisyyttä tai julkeita riitoja,
ja jos opettajan velttous ja törkeä käytös ensin laskee sen sisään,
silloin ei meidän pidä ihmetellä, jos koulu ei vastaa nimeään eikä
täytä tarkoitustaan.
Mutta miten olisi se opettaja rangaistava, joka itse joka päivä
käytöksellään häpäisee koulua, ja jonka toimet, puheet ja ulkonainen
esiintyminen selvään todistavat, kuinka kaukana hänen sydämensä on
hartaasta pyhärauhasta ja kuinka likeisessä yhteydessä se on
intohimojen ja maailman aineellisten pyrintöjen kanssa?
Opettaja lapsen ihanteena.
Samaten kuin nuoriso yleensä haaveksii ihanteita, niin tahtoo yksin
köyhänkin lapsi sovittaa käsityksensä kaikesta jalosta ja
täydellisestä, jotka hän lyhyen elämänsä aikana on saanut, johonkin
erityiseen henkilöön. Silloin hän erittäinkin valitsee opettajansa
kaiken hyvän edustajaksi ja hän pitää epäilemättömänä, että opettajalla
täytyy olla kaikki mahdolliset hyvät avut. Jos kaikki valehtelevat ja
pettävät, opettajani ei sitä tee; jos vaikka oma isäni on
juoppo, opettaja ainakin on raitis; vaikka vanhempanikin elävät
eripuraisuudessa, opettajani on rauhan mies: niin lapsi ajattelee ja
rohkenee tuskin uskoa, että opettajallakin on maallisia tarpeita sekä
syö ja juo, kuten muutkin. Niin, opettaja on turmeltumattomien lasten
inhimillisen täydellisyyden jalo perikuva, ja kouluhuone seppelöi tätä
kuvaa kunnioitusta vaativalla kehyksellä. "Tätä paikkaa on opettajamme
sormellaan kosketellut", sanoi minulle kerran pieni tyttö ja osotti
sitä sanoessaan kunnioittavasti erästä kohtaa kirjassaan, jonka hän oli
ympäröinnyt hienolla lyijykynäviivalla.
Mutta jos opettajalla on se etu, että hän harvemmin kuin vanhemmat
esiintyy lasten edessä, niin hänen asemansa siinä suhteessa on
epäedullinen, että häntä juuri sentähden huolellisemmin tarkastetaan.
Ajatelkoon jokainen opettaja tätä tarkkaan ja pitäköön sitä mielessään
joka aamu. Hänen tulee vakavasti muistaa, että lapset hänessä näkevät
kaikki täydellisyyden käsitteensä ruumiillisessa muodossa, ja älköön
hän unohtako, että juuri tuo haaveksiva, hurskas nuorison luottamus
häneen helpottaa hänen työtänsä ja tekee hänen esimerkkinsä siunausta
tuottavaksi. Maailma tekee kylliksi ottaakseen nuorisolta tuon
luottamuksen; tahtooko vielä opettajakin puolestaan edistää sitä ja
moitittavalla ja kevytmielisellä tavalla riistää itseltään sen
perustuksen, jonka pääasiallisesti tulee tukea hänen kasvatustointaan?
Jota enemmän opettaja ymmärtää käyttäytyä niin, että hän lasten
silmissä näyttää korkeammalta olennolta, sitä enemmän hänen kiitoksensa
tekee onnelliseksi, sitä syvemmälle hänen moitteensa tuntuu ja sitä
paremmin kasvatustyö onnistuu. Mutta voi niitä opettajia, jotka lasten
edessä antautumalla kiihkoisan mielen tilan valtaan esiintyvät
tavallisina ihmisinä, jotka rangaistuksella ainoastaan tarkoittavat
kostoa, ja joiden siveellisestä arvosta joka mökissä puhutaan
epäilevästi. Eräs lasten ystävä sanoo teoksessaan: "Ei mikään
opettajien ja oppilasten välinen suhde ole onnettomampi kuin jos
oppilaat alkavat epäillä opettajan tietoja." Mutta me lisäämme tähän,
että se suhde on opetukselle ja kasvatukselle vielä monta kertaa
enemmän onneton ja kirouksen alainen, jos lasten sydämissä syntyy
epäilys opettajan siveellisestä arvosta. Jos kerran luottamus siinä
kohden on hävinnyt tai vaan käynyt horjuvaksikin, silloin menettää
yksin Jumalan sana vaikutuksensa, silloin menettää kiitos ja moite
kiihottavan voimansa, ja mitä rakkaus ja kunnioitus aikaisemmin on
saanut aikaan, sen saavuttavat hädin tuskin ruumiilliset
rangaistuskeinot hetkeksi.
Niin, paljon vaaditaan siltä, joka tahtoo olla opettaja sanan
täydellisimmässä, jaloimmassa merkityksessä, ja me myönnämme kernaasti,
että me kaikki jäämme kauvaksi ihanteesta jäljelle. Meidän työmme on
ihmistyötä ja usein tulos hyvin vaillinaisesti vastaa rehellistä
tahtoamme; mutta jos me sentähden korkeimmalta tuomarilta toivommekin
anteeksi saamista, niin me emme koskaan saa unohtaa, että meidän tulee
vastata tahdostamme sekä että meille on sanottu: "Voi sitä, joka
pahentaa yhden näistä pienimmistä." -- Sanat ovat hyvät, mutta teot
ovat paremmat, ja missä vilpitöntä Jumalan johdattamaa tahtoa löytyy,
siinä myös ei puutu tekoja, joita tosin haittaa maallinen
vaillinaisuus, mutta joilla kuitenkin on jumalallisuuden leima, samaten
kuin mekin sydämessämme kannamme Jumalan kuvaa. Ainoastaan aineellinen,
kylmä jokapäiväisihminen voi sitä paitsi pilkata tuota opettajatoimen
ihanteellista käsitystä. Laivuri, joka pyrkii joen toisella puolen
olevaan rantaan, suuntaa laivansa korkeammalle kuin muuton olisi
tarpeellista, koska hän tietää, että virran voima kuljettaa häntä
alaspäin. Nimitettäköön vain ihanteita saippuarakoiksi; minä pidän
niitä mieluummin uimarakkoina, jotka ylläpitävät meitä maailman
myrsky-aalloissa ja varjelevat meitä hukkumasta.
Johdonmukaisuus ja sen vaikutus.
Rakkaus ja johdomukaisuus ovat kaksi asiaa, jotka eivät tavallisesti
sovi yhteen, syystä että toinen näyttää olevan ristiriidassa toisen
kanssa ja viimemainittu on taipuvainen väistymään edellisen tieltä.
Kuinka usein kuulee äidin sanovan: Odota vaan, huomisesta alkaen sinun
joka päivä tulee tehdä sitä tai sitä; mutta tytär tietää jo ennestään,
mitä tämä merkitsee, sekä että tuo "huomenna" ei koskaan tule. Usein
sanoo opettaja: "Tästä lähtien tulee jokaisen joka päivä suorittaa se
tai se työ, tästä lähtien se tai se ei enää tule olemaan sallittu, ja
jos se kuitenkin vielä tapahtuu niin" j. n. e. -- Mutta kaikki jää
entiselleen, ja jos kerran ensimmäinen kiivastus on mennyt ohi, niin
oppilailla ei enää ole mitään peljättävänä. Pojat ja tytöt kirjoittavat
kuten ennenkin oikein aika huonosti, telmivät entiseen tapaan
koulumatkalla ja myöhästyvät koulusta tänään, kuten eilenkin.
Ja kuitenkin johdonmukaisuus on erinomaisen vaikuttava voima, jota
ilman ei mikään kasvatus voi menestyä ja jota ilman sitä kunnioitusta
puuttuu, jota oppilaan tulee tuntea kasvattajan käskyjä kohtaan.
Johdonmukaisuus, ollen lujan luonteen ilmaus, herättää kunnioitusta
nuorissa ja vanhoissa, se kesyttää yksin eläimenkin ja tekee sen
soveliaaksi ihmisen palvelijaksi.
Mutta mitä siis ymmärretään johdonmukaisuudella? Sillä ymmärretään,
että ihminen aina on toimittava samojen johtavien peri-aatteiden
mukaan, niin että ei peruuta, mitä kerran on käskenyt, ei jätä
täyttämättä, mitä on luvannut tai uhannut, eikä myös tyydy siihen, että
käskyt noudatetaan vain puoleksi. -- Mitä se vaatii opettajalta? Hyvää
muistia, jotta hän ei itse huomaamattomuudesta ole epäjohdonmukainen,
mutta etenkin se vaatii tyyneyttä ja kiihkottomuutta. Mitä suuttumus on
käskenyt tai uhannut, sen huomaa jälestäpäin järki mahdottomaksi tai
liian ankaraksi, ja määräys on peruutettava. Se edellyttää myös
säästäväisyyttä käskyissä ja kielloissa. Missä määräyksiä joukottain
annetaan, siinä on lujuus harvinainen. Pian väsyy alituiseen
rankaisemiseen tai unohtaa eri säädökset niiden paljouden tähden.
Lopuksi johdonmukaisuus vaatii opettajalta virkeyttä ja uutteruutta
sekä silmän ja korvan kaikkialla olemista.
Ja mitä se vaikuttaa? Jo edellisessä sanottiin, että se herättää
kunnioitusta. Kysykäämme vain itseltämme, niin käsitämme sen
täydellisesti: Eikö jonkun ihmisen tyyni esiintyminen aina samallaisena
johdata mieleemme luontoa ja sen ikuista järjestystä, ja eikö suuri
yleisö tottele johdonmukaisia vallanpitäjiään melkein yhtä nöyrästi
kuin maailmanjärjestystäkin? Johdonmukaisuudella on totuttava voima ja
vaikuttaa siis, että se, mikä alussa vain vastenmielisesti täytettiin,
muuttuu välttämättömyydeksi. Viimein se kouluelämässä säästää monta
sanaa ja helpottaa kaikkea, mutta erittäinkin kokonaisuuden ohjaamista,
jota ei milloinkaan saa puuttua.
* * * * *
Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä
välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen
kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on
erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä
sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta
ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi,
on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin,
antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi
asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta
tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa
itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden
opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri
sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.
Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä
10--12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei
ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle
oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin,
mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa.
Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot
olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt
rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta
ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä,
ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet
riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin
viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin
keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä
järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin
suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia
kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin
sama miellyttävä näky.
Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille
koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne
ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja
siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun
lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö
näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia,
kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?
Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi
lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen
semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä
niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi,
että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että
hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille.
Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti
erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut
sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli
hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan
tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä
hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut
ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi
hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi?
Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi
kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla
opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; -- hedelmät
eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!
Huono muisti ja sen ehkäseminen.
Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he
usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja
kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti,
jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat
äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian
paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on
meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin
kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on
ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä
vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse
mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo
seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden
taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen
käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä
annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen
muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen
pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.
Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse
aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan
rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen
tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on
kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka
eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin
tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat
muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman
tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy,
siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta
ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta
opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus
vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan
unohda sitä, mitä hän rakastaa.
Opettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.
Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein
ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri
veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat
lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen
tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee
voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran
Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö
sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa
heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta
kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä
maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä
vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne
herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit,
jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki
ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja
autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja,
suurempi arvoinen kuin kruunut?
Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa
halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut
maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja
huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen!
Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei
tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän
kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä
arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden
mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa
kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään
pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä
sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että
olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole
kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein
epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden
aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan
yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi,
joille ei mitään voinut.
Opettajan sivutoimet.
Sen sijaan että kelpo perheenisä päivän työn jälkeen levähtää perheensä
piirissä ja lastensa seurassa ja mielellään jää omaistensa luo, tulee
naimaton nuori mies houkutelluksi pois tyhjästä huoneestaan ja usein
hän pakenee ahdistavaa yksinäisyyttä seuroihin, jotka ovat hänelle
monessa suhteessa vahingollisia. Onnellinen sentähden se nuori
opettaja, jolla on joku sivutoimi, joka virkistyttää ja huvittaa häntä,
saattamatta häntä kuitenkaan varsinaisesta virkaelämästään, ja joka
suojelee häntä turmiollisesta seurustelusta.
Moni on tähän tarkoitukseen, luullakseni täydellä syyllä, ehdottanut
kasvitiedettä. Kirjallisia apuneuvoja siihen voidaan nykyään suuritta
kustannuksitta hankkia, ja se pakottaa sitäpaitsi ystävänsä ulos
kedolle ja metsään, jonka kautta terveys ylläpidetään ja henkinen
raittius säilytetään. Sen ohessa on välttämätöntä laittaa itselleen
kasvikokoelma, joka, suurempia kustannuksia tuottamatta, tarjoaa
askaroimista ja huvia vielä talvellakin. Sitäpaitsi kasvioppi on
yhteydessä koulu-elämän kanssa ja voi usein olla opetukselle hyödyksi.
Olen myös tuntenut opettajia, jotka ovat harjottaneet hyönteis-oppia ja
tässä vaikeammassa luonnonhistorian osassa päässeet jokseenkin
pitkälle. He kaupittelevat myös kuoriais- ja perhos-kokoelmia ja
toukkia sekä ansaitsivat vähäsen tällä kaupalla. Kaikki tunsivat
itsensä siinä työssä onnellisiksi ja jonkinlainen hilpeys ja
tyytyväisyys oli vallannut heidän koko olentonsa. He todistivat
oikeaksi J. Paul'in väitteen, että jokaisella, jolla on henkistä työtä,
täytyy olla joku sivutoimi, joku mielityö, jos hän tahtoo pysyä
iloisena ja terveenä.
* * * * *
Enin tahtoisin kuitenkin sulkea maalaisopettajimme suosioon puutarha-
ja kukkas-viljelyksen. Tämä työskentely on jo itsessään niin likeistä
sukua ja niin kauniissa yhteydessä opettajatoimen kanssa, että
ajattelevat, tunteelliset ihmiset eivät voi olla sitä huomaamatta. Se
johtaa luontoon ja sen virkeään elämään, se antaa ja pitää vireillä
toiveita ja toteumisia siihen määrään, että totinen, vaatimaton luonne
välttämättömästi mieltyy siihen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi.
Sitä paitsi löytyy harvoja maalaisopettajia, joilla ei ole puutarhaa
koulun vieressä. Milloin semmoisen näen ja huomaan sen hoidossa
kauno-aistia ja järjestystä, silloin saan ehdottomasti hyvän ajatuksen
sen omistajasta, ja hän tulee minulle jo ennakolta rakkaaksi. Mutta
missä puutarha on täynnä okaita ja ohdakkeita ja ilmaisee kaunoaistin
puutetta, siinä taas ehdottomasti ajattelen, että koulu varmaankin on
samanlainen. -- Tunsin nuoren opettajan, joka asui yksinäisessä,
maailmasta melkein suljetussa vuorikylässä, jonka asukkaat karusta
maastaan tuskin saivat välttämättömimmät elintarpeensa. Hän oli
vähitellen parantanut talonsa vieressä olevan pienen puutarhan maata,
oli löytänyt kukkasystäviä kaupungissa, jotka kernaasti antoivat
hänelle rikkauksistaan, ja hyvältä tuntui kun näki tämän ystävällisen
kosteikon näköisen maatilkun ja sen kukkien somuuden. Hän kasvatti myös
ruukuissa joitakuita hienompia kasveja, jotka palkitsivat hänen työtään
virkeällä edistymisellään ja kukkasrikkaudellaan. Hän sanoi minulle
itse: Tämä on ainoa, joka antaa minulle iloa ja virkistystä vaivaloisen
koulutyön jälkeen; tuskin voisin sitä muuten yksinäisyydessäni kestää.
Eikö semmoinen esimerkki, enemmän kun kehotukset ja opetukset, vaikuta
edullisesti maalaiseenkin? -- Ensin hän katsoo sitä uteliaisuudella ja
epäilyksellä, sitten hän näkee menestyksen ja iloitsee siitä ja lopuksi
hän seuraa esimerkkiä. Häneenkin se vaikuttaa jalostuttavasti, sillä se
opettaa häntä rakastamaan paitsi hyödyllistä myös kauneutta.
Hedelmänviljelyksestä ei liene tarpeellista puhua sanaakaan. Se on oma
asianajajansa ja koulun kanssa terveine punaposkisine poikineen ja
tyttöineen ei mikään sovellu niin hyvin kuin hyvässä kunnossa pidetty
hedelmätarha.
Lapsi, joka ei hellästi hoida ainoatakaan puuta eikä iloitse sen
kasvamisesta, ei ole mikään lapsi, enkä minä tahtoisi kutsua häntä
lapsekseni. Mutta opettajan, joka ei osaa herättää oppilaisissaan halua
luontoon ja sen selvää kieltä kohtaan, tahtoisin mieluimmin -- nähdä
poistetuksi kouluhuoneesta!
Puhtaus kasvatusvälikappaleena.
Jokainen, joka saa uuden takin päällensä, ojentaa ruumistaan, ja
paremmat vaatteet antavat myös enemmän rohkeutta. Sunnuntaina tuntevat
palkollisetkin itsensä inhimillisemmiksi ja katsovat rohkeammin
ympärilleen. Moni on pitänyt sielunsakin saastuttamatta, jotta hän ei
likaisi vaatteitaan. Tavallinen puheenparsi on, että ruumis ja sielu
ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta täydessä laajuudessaan sitä
harvoin otetaan varteen. Kristus ei suotta kutsunut ihmisruumista
temppeliksi, ja ruumiin kunnioittaminen ei koskaan jää vaikuttamatta
koko elämän siveelliseen puoleen. Joka ei välitä siitä, vaikka hänen
vaatteensa ja ruumiinsa ovatkin likaiset, joka ei kaipaa ruumiin
puhdistamista aika ajoin ja joka viihtyy lo'assa, se on helpommin altis
kaikille viettelyksille ja taipuvaisempi ilkeyteen. Joka tahtoo riistää
ihmisiltä sunnuntain, tekee jo senkin tähden suurta syntiä heitä
kohtaan, koska hän samalla riistää heiltä yllytyksen puhtauteen ja
jaloimpiin elämännautintoihin. Joka tahtoo kasvattaa ja sivistää
ihmisiä, ei saa jättää näitä viittauksia huomioon ottamatta ja hänen
täytyy neuvoa pitämään ei ainoastaan sielua vaan myös ruumista
puhtaana, vieläpä jälkimmäistä Jumalan tähden, joka on sen luonut.
Puhtaus pitää ruumiin ja sielun terveinä ja sillä ihmisellä, jolle
puhtaus on tullut pysyväiseksi tavaksi, on ainakin yksi kiusaus
vähemmän. Löytyy tosin ihmisiä, jotka ulkoapäin ovat kiiltäviä, vaan
lähempänä ihoa sitä likaisempia; mutta ne eivät kunnioita ruumista
Jumalan tähden, joka sen on luonut, vaan hoitavat sitä ylpeydestä. Ei
se ole puhtautta.
Kansa- ja köyhäin-kouluillamme on tässä suhteessa paljon hyvää
tehtävänä ja parannettavana; niiden tulee usein kyllä edustaa isää ja
äitiä! Koulun tulee vakavasti koettaa poistaa kaikkia vastenmielisiä
tapoja, ainakin huoneissaan, kampaamatonta tukkaa, pesemättömiä silmiä
ja käsiä ei pidä koskaan sallittaman ja jokaiseen kivitauluun täytyy
kuulua sieni tai kangastilkku tavanmukaista puhdistamista varten.
Ovatko nämä vähäpätöisiä asioita, joita itsestään ymmärtää? --
Kasvatuksessa en pidä kerrassaan mitään kohtaa vähäpätöisenä ja tuosta
"itse ymmärtämisestä" en vielä ole nähnyt merkkiäkään.
Olemmeko myös ajatelleet, missä suhteessa puhtaus on häveliäisyyteen,
tuohon siveään olentoon, joka vartioi kaikkialla, missä ihminen lähenee
eläintä?
Koulunkäynnin eduista.
Mitä koulujen ja varsinkin kansakoulun vastustajat usein moittivat, on
niiden pieni vaikutus elämään, tietojen perin vähäinen pysyväisyys ja
silmäänpistävä käytännöllisyyden puute elämässä. --- Tämä moite on
vieläkin painavampi, kun ajattelee, että lapsemme niin pitkäksi aikaa
kuin 8:ksi tai 9:ksi vuotta pannaan kouluun ja että he siis viettävät
melkein seitsemännen osan koko elinajastaan koulupenkillä.
Niiden opettajien, jotka käsittävät näiden moitteiden koko tärkeyden ja
täyden merkityksen ja jotka täydellä todella tahtovat koulun avulla
jalostuttaa siveellistä ja henkistä kansanelämää, täytyy erittäin saada
selville, mikä osa koulutietoja tulee jäämään ja mikä häviämään.
Jäämään tulee ennen kaikkia se järjen- ja sydämensivistys, jonka
oppilas koulussa on saanut. Häviämään tulevat monet joutavat ja
turhamaiset asiat, nimet ja luvut, ulkoa opitut korulauseet ja
muistinharjoitukset kerskaavaisia tutkintoja ja tarkastuksia varten --
häviämään tulee kaikki, mitä opettaissa ei perustana ole ollut,
vakaumus ihmisen oikeasta kotimaasta; -- mutta minkä vakava
opettaja on tehnyt totisen kurin ja hyvien tapojen saavuttamisen,
siveellis-uskonnollisen tunteen herättämisen ja järjenvirkeyden
elvyttämisen hyväksi, se jää ja sen siunausta tuottavat vaikutukset
ulottuvat elämäänkin. Unohtukoon ja jääköön koulu-ajan loputtua sikseen
moni asia kieliopin, luonnonhistorian, historian y.m. aineiden alalta;
ajattelemaan tottunut henki löytää kaikkialla elämässä kiihottimia ja
tulee toimeen kaikkialla; siveellis-uskonnollinen tunne ei koskaan
kokonaan häviä, vaan auttaa ratkaisemaan hyvän ja pahan välillä.
Älkäämme sentähden pitäkö opetusaineita tarkoituksena, vaan ennemmin
keinoina järjen ja sydämen kehittämiseen; sellaisella ainoalla oikealla
käsityksellä tulee meidän vastustaa noita moitteita, joiden tärkeyttä
ei voi kieltää. Semmoiseen käsitykseen liittäytyy myös tuo kultainen
vaatimattomuus, joka on ainoa terveellinen kouluillemme, tai oikeammin,
se syntyy siitä välttämättömästi.
Päiväkirjoista.
On määrätty, että opettajien tulee pitää päiväkirjoja. Monet ovat sen
tehneet ja jääneet semmoisiksi kuin he kerran olivat, syystä että
enemmän pitivät silmällä muotoa kuin henkeä.
Tietääkseni ei vielä kukaan opettaja ole tullut ajatelleeksi pitää
päiväkirjaa oppilaistaan, johon hän merkitsisi heidän henkisen
edistyksensä, heidän virheensä ja hyvät puolensa, käytetyt
rangaistukset ja palkinnot, ja viimein kaikki, mitä hän saa tietää
heidän myöhemmästä elämästään ja kohtalostaan. Kaikessa tapauksessa
pitäisi semmoisen päiväkirjan tarjota paljon huvia, tehdä monta
toivetta tyhjäksi ja saattaa monta ennenaikaista arvostelua häpeään.
Siitä voisi tulla lisätieto käytännölliseen sielu-oppiin ja se tulisi
sisältämään kokonaisen koulupiirin elämäkerrat sekä antaisi opettajalle
selvimmän tiedon siitä, missä suhteessa koulu on ulkonaiseen elämään.
Jotta päiväkirjalla yleensä tulisi olemaan arvoa, niin sen
tunnollisella tarkkuudella ja puolueettomuudella tulee vastata kahteen
kysymykseen:
a) Minkälainen oli vaikutuksesi oppilaisiisi, ja
b) Mitenkä oppilaasi vaikuttivat sinuun;
tai: Mitä lapset oppivat sinulta, ja mitä sinä heiltä opit?
Opettajille, jotka muuttavat paikasta toiseen, ovat tosin sellaiset
päiväkirjat mahdottomat.
Koulun vaikutus lasten elämään.
Missä näkyy koulun vaikutus elämään? Tahdon määritellä tämän
sisältörikkaan kysymyksen vielä tarkemmin ja kysyn ensin: missä näkyy
koulun vaikutus lasten elämään?
Opettajat eivät tarpeeksi tarkasta elämää koulun ulkopuolella. Moni
ajattelee kouluhuoneen ovea sulkiessaan ainoastaan yönuttua ja piippua
ja sanoo: "Olipa siinä vaivaa yhdeksi päiväksi!"
Mutta jos huviksesi tai muuten lähdet kävelylle, niin suuntaa askeleesi
sinne, johon koululapsesi iltasilla kokoontuvat leikkimään. Miksi
kuulet niin harvoin, ehkä et milloinkaan, poikien ja tyttöjen laulavan
jotakin hilpeää laulua, joka sopisi tilaisuuteen ja joka iloisella,
viattomalla tavalla huventaisi iltaa? Ja jos he laulavat, eivätkö he
laula lauluja, joita koulussa ei ole opetettu? -- Miksi he eivät
tahdo laulaa juuri sinun laulujasi? Onko syy siihen, että itse
laulunopetuksessasi on liian vähän eloa, vaikuttaakseen tosi-elämään?
Onko lapsilla ehkä laulunsa vain kirjoissa, eikä päässä ja sydämissä ja
osaavatko he ehkä laulaa ainoastaan nuoteista eivätkä ulkoa, kuten
linnut metsässä? Anna lapsesi oppia jokainen laulettava laulu ulkoa;
ainoastaan päästä ja sydämestä lähtenyt laulu kaikuu raikkaalta -- ja
jos moniääninen laulu estäisi tuota ulkoalaulamista, niin tahtoisin,
että ennemmin tyytyisit yksi-ääniseen lauluun.
Ja kulkeissasi koululastesi ohi, etkö huomaa, mitä he tekevät ja
toimittavat jouduttaakseen tuota hitaasti kuluvaa aikaa? Jonkun mieleen
juolahtaa tyhmyys tai pahanteko ja heti seuraa koko lapsilauma
esimerkkiä pelkästä ikävästä. Tuossa he lyövät sammakkoja kuoliaaksi
tai kiusaavat kuoriaisia, tässä he ovat saaneet käsiinsä koiran, jota
tahtovat saada tekemään temppujaan ja jota sentähden repivät sinne ja
tänne. Etkö voisi näiden lasten elämään vaikuttaa sillä, että
opettaisit heille siivoja huvittavia leikkejä, siten suunnataksesi
heidän toimintahalunsa parempaan?
Moniaat oppilaasi ovat paimenia ja paimentavat karjaa suuren osan
kesää. Etkö voisi saada heitä siihen, että paitsi leipäpussia
ottaisivat mukaansa jonkun lukukirjan? Eikö Isäin poikakin ollut
paimen, ja mitä Raamattu kertoo hänestä? Opettajalla maalla on näissä
suhteissa paljoa helpompi kuin kaupunki-opettajalla.
Jotta joku asia todellisuudessa tulisi mahdottomaksi, ei tarvita muuta
kuin että uskoo sen mahdottomuutta; -- mutta rakkaus voi tehdä ihmeitä,
sillä se tekee vahvaksi.
Kunnioitus koulua kohtaan.
Usein kuultu valitus, että kansa ei kylliksi harrasta koulua ja vain
vastenmielisesti tekee uhrauksia sen hyväksi, ei ensinkään ole tuulesta
temmattu. Löytyy vieläkin paljon ihmisiä, jotka, jos vaan saisivat
menetellä mielensä mukaan, tuskin viivyttelisivät koulunsa
lakkauttamista, siten vapautuakseen laitoksesta, jota pitävät
tarpeettomana verona ja rasituksena.
Käsityöläisellä, joka opetuksen avulla on päässyt siksi pitkälle, että
hän itse voi kirjoittaa laskunsa, kuittinsa, asioimiskirjeensä y.m.
sekä pitää laskua tuloistaan ja menoistaan, on jo toisellaiset
ajatukset koulusta. Talonpoika, joka kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden
tulee valituksi kunnanesimieheksi, ei hänkään voi halveksia koulua.
Emme voi erehtyä sen pääsyyn suhteen, jonka tähden kansa ei kylliksi
kunnioita kansakoulua, joskin tämä tieto ei ensinkään ole omiansa
mielistelemään itserakkautta.
Toimikaamme päättävällä vakavuudella, älyllä, innolla ja
tarkoituksenmukaisella opetustavalla siihen suuntaan, että kansakoulu
todellisesti hyödyttää kansaa ja kansan elämää sekä vastaa kansan
tarvetta; silloin tulee myös kansan mielipide koulusta olemaan
toisellainen. Mutta niinkauvan kuin löytyy kouluja, joista
lapset lasketaan maailmalle ilman muita myötäjäisiä kuin vähän
koneellista lukutaitoa, niinkauvan kuin löytyy opettajia, jotka
kirjoitusopetuksessa tyytyvät jäljentämiseen, eivätkä vaadi ajatusten
kirjallista lausumista, niinkauvan kuin laskeminen ei ole käytöllistä
elämää varten ai'ottua laskemista, niinkauvan tullaan myös pitämään
semmoisia kouluja tarpeettomina.
Siinä me kaikki olemme yhtä mieltä, että sivistynyt kansa ei mitenkään
voi halveksia koulua. No niin! Toimikoon koulu todellisuudessa terveen
sivistyksen hyväksi, niin koulu varmaankaan ei tule olemaan kansan
tunnustusta vailla.
Mutta että kansan sivistyksen ja kansakoulun pyrintöjen ainoana
päämääränä ei voi olla tottuminen järjelliseen lukemiseen,
itsetietoiseen kirjoittamiseen ja laskemiseen, vaan että syvempi
perustus on laskettava, ei vaadi mitään laveampaa esitystä? Viittaan
Ephes. 4: 14-16, sillä siinä on sanottu enemmän kuin minkä yhdessä
päivässä voi ajatella.
Vieraantuminen opettajakutsumuksesta.
Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin
vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että
asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on
valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa
hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla
käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen
sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin
hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus
kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan
kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään
kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka
suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla
hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun
yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota
kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti
antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja
inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä
kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä
himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi,
että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei
antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen
sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se
kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen
tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.
Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy,
Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain
puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on
opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme
itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen
ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä
koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä
käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi,
mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina,
liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä
opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin:
"Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen
he tekevät opettajaksi!"
Koulun vaikutus.
Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei
saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat
omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.
Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät
samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus
sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain
herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.
Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään
kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate
ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan
päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa,
tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään
kasvatusoppina ja kasvatustoimena?
Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja
"opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä
koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja
periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan
luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet
sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki
polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan
kaltaisiksi!"
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan
ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko
ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen
itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta.
Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja
ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua
itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo
aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan,
elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan
ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei
vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee;
kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan
pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa
lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.
Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä
kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa
yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon,
kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää,
antamatta mitään takaisin?
Mitä tässä vaaditaan koululta? Ei muuta, kuin että se niin paljon kuin
mahdollista palauttaa tasapainon. Antakoon koulu köyhän lapsen, jonka
tulee elää muiden hyväksi, huoneissaan saavuttaa itsetietoisuutta ja
opettakoon häntä kunnioittamaan omaa itseään, jotta hänen yksilönsä ei
katoaisi ja jotta hänen sielunsa kehittyisi vapaaseen itsenäisyyteen.
Vakavasti osoittaen järjestyksen noudattamisen olevan pyhän, Jumalan
määräämän velvollisuuden, johtakoon koulu suhteellaan Jumalaan ja
kristinuskon laajalle ulottuvan rakkauden kautta lasta ilolla ja
kiitollisuudella tuntemaan persoonallisen oikeutensa ja ihmisarvonsa.
Sen sijaan koulu velvoittakoon rikkaan ja ylhäisen lapsen kurilla ja
johdonmukaisuudella siihen, johon kodilla harvemmin on tilaisuutta s.o.
kuuliaisuuteen, itsensä kieltämiseen ja avuliaisuuteen, sanalla sanoen,
tietoisuuteen ihmiskunnan elimistön elämästä.
Jos olisi minulla tarjona kaksi opettajaa, toinen ankara,
kiivasluontoinen kuten Pietari, toinen lempeä kuten Johannes, niin
lähettäisin Pietarin rikkaille ja Johanneksen antaisin köyhille.
Ylläsanotun käytöllinen toimeenpano opetuksessa ja kasvatuksessa on
vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on siinä suhteessa antaa määrättyä
ohjetta. Mutta jo silläkin on paljon voitettu, jos opettajana johdattaa
mieleensä nämä asiat; tilaisuus ja luonnollinen tunne tekevät kyllä
tehtävänsä, jos vaan sydän on oikealla paikalla. Tässäkin toteutuu
runolijan sanat: "Ellette sitä tunne, niin ette koskaan sitä
ponnistamalla saavuta!"
Alakuloisuuden hetket.
Kuten joka taiteilijalla on hetkiä, jolloin hänen tuottava voimansa
lepää; kuten ylipäänsä kaikki ihmiset ovat ruumiillisen ja sen ohessa
henkisenkin elämän vaihtelujen alaiset, niin opettajakaan ei aina ole
sama voimaansa ja työhaluunsa katsoen. Ruumiin ja hengen häiriöitä
esiintyy hänessäkin, ja paraimmalla ja jaloimmalla on hetkiä, jotka
synkistävät hänen sieluaan ja tekevät kutsumuksen hänelle raskaaksi
taakaksi. Muiden silloin hiljaisessa yksinäisyydessä tai enemmän
koneellisissa toimissa levollisesti odottaen tuon pahan hengen
poistumista, täytyy opettajan määrätyillä tunneilla esiintyä
oppilasparvensa edessä ja olla heille kehottajana, esikuvana sekä
ystävällisenä ja vakavana isänä. Kaikkien pahojen vaikutuksien
vastustaminen sekä raskaan päivätyön suorittaminen niin, että
perästäpäin voi ajatella sitä ilman tyytymättömyyttä, on sangen
vaikeata ja se edellyttää erittäin paljon itsensä kieltämistä.
Hyvä on, jos opettaja semmoisina päivinä vielä tavallista hartaammalla
katseella ylöspäin, astuu lastensa piiriin, ja jos hän alottaa työnsä
sillä vakaisella ajatuksella, että tänäänkin Jumala korkeimpana
tarkastajana kuulee hänen sanojaan ja tutkii hänen tekojaan. Sitäpaitsi
tulee hänen muistaa, että alakuloisuuden synkkä henki kuvaa kaikki
synkäksi, mielellään suurentaa pienokaisten virheet ja pian vainuu
ilkeyttä ja vilppiä siinä, missä vain on lapsellista vilkkautta tai
nuoruuden kevytmielisyyttä. Tätä muistaessaan tulee opettajan
helpommaksi tehdä ja täyttää se luja päätös, että hän ei tänään määrää
mitään suurempaa rangaistusta, sillä tapaa välttääkseen katkeria
pikastumisia.
Monella opettajalla ei ole semmoista lujuutta. Löytyy kylliksi kouluja,
joissa lapset aamulla arasti ja tarkkaan tutkivat opettajansa kasvoja
ja lähenevät toisiaan sekä kuiskaavat hiljaa toisilleen, että tänään
näkyy ukkosenpilviä, jotka eivät mene salamoimatta ohi.
Olisi hyvä, jos opettaja käyttäisi semmoisia onnettoman
synkkämielisyyden päiviä ja tunteja, enemmän kuin muita, hiljaiseen
työskentelyyn ja antaisi oppilaille tilaisuutta sopivien tehtävien
suorittamisella näyttää saavutettuja tietojansa. Elävä sana ei oikein
semmoisina aikoina tahdo lähteä kieleltä, lauseilta puuttuu selvyyttä
ja sen ohessa myös iloista varmuutta siitä, että niitä ymmärretään.
Sentähden on harjoitus ennemmin paikallaan.