Minusta ei mikään ole hauskempaa kuin tehdä kiusaa ihmisille. Nautin
äärettömästi, milloin minulla on siihen tilaisuutta. Elämä ei
mielestäni olisi minkään arvoinen, jos tekisin samalla tavalla kuin
muut ihmiset tekevät taikka niinkuin he toivovat minun tekevän.
Minulla on kolme ihannetta, joita tavottelen, kolme, joitten
kaltaiseksi pyrin, vaikka tiedänkin, etten kaikista ponnistuksistani
huolimatta koskaan saavuta täydellisyyttä: en ikinä pääse _aivan_
heidän vertaisekseen.
Ne kolme ihannettani ovat: 1) vastarannan kiiski, 2) hako vasten virtaa
ja 3) väärä halko uunissa.
Niinkuin kiiski minä uhallakin etsin tuulenpuoleista rantaa, en
kiusallakaan mene tyynen puolelle, missä muut minun kokoiseni kalat
kaislikossa uiskentelevat ja leikkiä lyövät. Sellainen lapsellisuus ei
minua enää huvita, minä heitä säälin ja halveksin. He ovat niin nuoria
ja viattomia, luulevat vielä maailmassa olevan jotakin iloitsemisen
aihetta -- "harrastavat" yhtä ja toista! Minulla se on jo voitettu
kanta.
Minä istun yhdessä kohti ja murjotan, en virka mitään, vaan puren
hammasta. Vihaisen kiiskin lailla minä olla karjotan vasten ajan
laineita, levitän teräväruotoiset uimukseni haralleen ja annan aaltojen
huuhdella kinaista selkääni, minkä niitä haluttaa. Kyllä se kestää. Ja
tarttukoonpas kukaan kiini minuun, niin pistän -- pistän niin
vietävästi. Vielä hauen kitaankin jouduttuani pistän suulakeen, niin
että hänen täytyy tulla katumapäälle, luopua pahoista aikomuksistaan ja
pyrskäyttää minut pois suustaan.
Sellainen poika minä olen. En milloinkaan lähde muitten mukaan.
"Tuletko yhdistykselle?" -- "En, vaan kapakkaan menen!" -- "Lähdetkö
ryypyille?" -- "En, vaan menen yhdistykseen!" Sillä tavalla minun on
tapani vastailla.
Vaikka kaikki muut suostuisivat johonkuhun yhteiseen yritykseen,
uhraukseen tai voimia kysyvään ponnistukseen, niin minä en suostu, en
vaikka _kaikkien_ yhtyminen olisi kuinka välttämätön ja vaikka koko
hanke menisi myttyyn juuri minun vastahakoisuuteni tähden. Minä
niskottelen sittenkin. Muuten en olisikaan oikea suomalaisen
itsepäisyyden perikuva, en niin loistava ilmiö tällä alalla kuin itse
asiassa olen ja haluan olla.
Olen kuin hako virrassa, jokotan paikallani kuin kivien väliin
juuttunut kuusenlatvus; vaikka en pääsekään uimaan vasten virtaa, en
mene myötenkään. Ennen märkänen siihen paikkaan.
Anna armias, että minä näen missään _innostusta_! Kyllä minä siitä pian
teen lopun. Muutamalla irvisanalla ja ylenkatseellisesti naurahtaen
kaadan jääkylmää vettä heidän innostuksensa tuleen. Sillä sammutan
vaikka minkälaisen rovion. Ja kun olen saanut turmelluksi toistenkin
innostuksen ja luottamuksen, tapahtuu aina se ihme, että aiottu yritys
ei onnistu, siitä ei tule mitään. Silloin täytyy kaikkien myöntää, että
minä sittenkin olin ollut oikeassa alun pitäen.
Minä olen saanut selville sen salaisuuden, että jokainen aikomus
onnistuakseen vaatii innostusta ja toivon varmuutta. Jos minä näitä
kaiken toiminnan perusvaikuttimia järkähytän, niin samalla katkasen
asialta menestymisen mahdollisuuden, riistän toisilta työhalun ja
kestävyyden, saatan heidän toimintakykynsä herpoamaan.
Niin paljon pahaa voipi yksi ainoa mies saada aikaan, jos hän tahtoo,
ja jos on sitä oikeata suomalaista rotua.
Uunissa ei tarvitse olla kuin yksi ainoa väärä halko, ja lämmityksestä
ei tule tolkkua. Sinne ei silloin muita mahdu.
Jos minä joudun johonkin johtokuntaan tai toimikuntaan tahi osakkaaksi
johonkin yhtiöliikkeeseen -- ja ainahan tällainen "itsenäinen mies"
niihin joutuu -- niin ennen pitkää hajotan ne kaikki. Teen vaikka
tikusta asian, saadakseni olla eripurainen toisten kanssa, ja synnytän
väkisinkin hajaannusta. Laitan toisille olon niin sietämättömäksi, että
jos heillä on vähänkään hienotunteisuutta ja inhimillistä herkkyyttä,
täytyy heidän vetäytyä syrjään, antaa palttua koko hommalle.
Silloin minäkin sille annan palttua -- paitsi jos on kysymyksessä
tuottava yhtiöliike. Siinä tapauksessa minä en tyydy mihinkään toisten
tuumiin, vaan teen heille elämän niin tukalaksi, että he yksi toisensa
perästä katkeralla mielellä väistyvät minun tieltäni, kunnes tuo niin
suurilla toiveilla perustettu yhteinen liike lopulta joutuu minun
yksityisomaisuudekseni. Vasta silloin minä olen tyytyväinen ja nautin
sanomattomasti, nähdessäni entisten yhtiökumppanieni happamia naamoja,
kun he kadulla vastaantullessaan katein silmin katselevat minun
paisuvata vatsaani. He ovat, poloset, pysyneet aatteelleen uskollisina,
laihoina ja köyhinä -- hahahaa!
Kas, semmoinen mies minä olen. Mutta sanokaapas, olenko minä ainoa sitä
lajia? Vai tunnetteko muitakin yhtä hyviä?