Kun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee
mielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.
Mutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! -- "Onpas", sanotaan Työväen
katkismuksessa, "vieläpä suurin kaikista: koko maailma."
Tästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan
paljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat
kuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille
kaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot
säilytetään koiria varten.
Korkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä,
että tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä
ihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä
muodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta
soutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan
saan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.
Pahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli
niin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä,
että päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella
minun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun.
Sitte etempänä merellä oli jo väljempää.
Suuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti
asumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon
teki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa
houkutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi
rannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole
luvallista nousta maihin.
Käännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin
samalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla
renkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut
väkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki
odottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen
luullaksensa on lupa nousta. "Se on Venäjän kruunun oma", hän selitti.
"Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta."
Sousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun
päässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani -- ajattelin -- tässä
Venäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin
kalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että
saarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan
lukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain
todistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla
rauhassa.
Mutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta
patrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita
naisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti
lähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin
jälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli
ilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain
paljoa pahempaa -- hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut
ollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän
käski minun paikalla lähteä tieheni. "Onhan täällä muitakin", väitin
vastaan. "Ne ovat minun tuttujani", kuului ylpeä selitys. "No, jos asia
siitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan
ottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella."
Mutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen
poskelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.
Rantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa
määrässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen
kiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle,
odotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan
kiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen,
uhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte
takasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle
eukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen.
Menin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt
irtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin
etunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.
Silloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion
liepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta.
Vastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja
kohteliaisuuksia.
Tuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen,
jonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha
vaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei
tahtonut sekaan sopia.
Aikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa
kaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä
pitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin
pölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja,
huviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja
portinpielissä rehenteli "_40 marks vite, 40 markan sakko_." Meneppäs
sitte sinne ihailemaan isänmaatasi!
Valehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se "koko
maailma", joka on minunkin isänmaani? -- Paljoa enemmän iloa minulla on
kuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta,
jonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa
ruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin
kaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. "isänmaani"
kaistaleista.
Vai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön
isänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?
Tarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata
ympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää
voi nauttia.
Silloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja
kaikille kupeilleni.
Vaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin
hautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen --
tiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan
takasin vähintään sama _määrä_ isänmaata kuin sekin, mikä meidän
tieltämme on luotu pois!
Sanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan
edessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat
tuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit
ja kirkko.
Niinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla
kuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan
leveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset
köydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.
Ja minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla
maalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun
multaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen
isänmaata.