Olin äsken tullut aputoimittajaksi pieneen, mutta vihaiseen
työväenlehteen, johon palstakaupalla vuodatin sappeani paksuvatsaisia
kapitalisteja, tyhjäntoimittajia herrankeikareita sekä heidän vielä
turhanpäiväisempiä ja hyödyttömämpiä naisiansa vastaan. Luin näet
itseni köyhälistöön kuuluvaksi. Ja täydellä syyllä. Omaisuutta minulla
ei ollut muuta kuin vähäinen pöytä, ilman laatikkoa, tuoli jonka
takajalat hölkkivät, rutiseva sänky, 25 pennin mustepullo ja
omatekoinen kynänvarsi sekä teriä varastossa enintään puolitusinaa
kerrallaan. Sen parempia kirjoituskaluja minulla ei ole ikinä ollut,
enkä tahtoisikaan, sillä näissä nykyisissä on eräs ominaisuus, jota
kallisarvoisemmissa ei olisikaan, nim. se varmuus, että saan ne pitää
kaikissa vaiheissa. Ulosottoyrityksissä on ne aina jätetty minulle --
säälistäkö vai lain nojalla, en tiedä -- niin että minua ei niistä
erota muut kuin kuolema tai tulipalo. Edellisen mahdollisuuden
toteuduttua en niitä enää tarvitse, ja jälkimäisen suhteen luotan
hyvään onneeni, siinä määrässä että olen jättänyt ne vakuuttamatta,
kaikista minun etuani valvovien paloasiamiesten kehotuksista
huolimatta. Jos ne palavat, jään tosin maalle paljaalle ("puilla
paljailla" olen jo nyt), mutta jos eivät pala, säästyvät vuotuiset
vakuutusmaksut taskuuni, jossa niitä kylläkin kipeästi kaivataan.
On minulla kuitenkin yksi ylellisyysesine, josta ulosottomiehillä ei
ole aavistustakaan, se kun aina juoksee piiloon, jos näkee jonkun
tulevan laukku kainalossa. Minä olen sille sen taidon opettanut. Koiria
se myös pakenee. Mutta siihen se on oppinut itsestään.
Se on isonlainen _kissa_, Ville nimeltään ja vesiharmaa väriltään,
tummajuovainen. Kaunis kissa ollut Jumalan luomasta, mutta elämän
kovissa koettelemuksissa vähän vikaantunut. Puuttuu toinen silmä
kokonaan ja molemmista korvista latvapuoli. Nämä vammat ovat muistoja
nuoruuden ajoilta, "Sturm und Drang"-kaudelta. Mutta Ville on
tasaantunut vanhemmiten, niinkuin minäkin aina olen aikonut tehdä. Nyt
se jo on hyvin järkevä ja käytöksessään täysin arvokas. Minä en tosiaan
ole päässyt niin pitkälle, vaikka jo kohta olen neljänkymmenen mies. Ja
Ville tuskin on vielä täyttänyt kymmentä vuotta.
Eräänä iltana toimistosta tultuani olin pannut alulle leimuavan
kirjoitussarjan, jossa räikeillä väreillä kuvailin, kuinka meidän
rahapohatat viettävät "kissan päiviä": laiskoina vetelehtivät
päiväkaudet, maitoa, vehnästä syöden; yöksi lähtevät pyydystyksille tai
muuta huvia hakemaan; kesät makailevat päivänpaisteessa pitkin
maaseutuja, katsellen nautinnokseen, miten työväki kuumalla ilmalla
hikoilee kiireissä töissä, joitten tuloksista nuo vetelehtijät ottavat
päältä oman huolettoman elantonsa.
"Eikö nämä ole kissan päiviä tällaiset päivät -- oikeata vanhanpiian
lempikissan leutoa elämää?"
Sillä lauseella lopetin täksi kerraksi, laskin kynäni pullon suulle ja
menin narisevaan sänkyyni. Sappeni tosin ei ollut vielä tyhjennetty,
vaan ajattelin aamulla jatkaa. Nyt olin väsynyt päivän puuhista.
Pimeäkin jo alkoi olla.
Ville oli istunut tuolin vieressä lattialla ja hymyillen eli --
niinkuin pintapuoliset ihmiset sanovat -- "kehräten" katsellut
silmiini, joissa hän kaiketi oli nähnyt innostuksen pyhän tulen
liekehtivän. Muuten emme virkkaneet toisillemme mitään koko iltana.
Olimme niin omissa ajatuksissamme kumpikin.
Vuoteelle laskeutuessani huomasin Villen hypänneen tuolille ja
kurkistelevan pöydälle jäänyttä kirjoitustani. Silloin minä vuorostani
hymyilin, ajatellen itsekseni, että "minkähän selvän sinäkin luulet
siitä saavasi!" Senjälkeen ummistin silmäni.
En voi tarkoin sanoa, kuinka pitkän ajan kuluttua Ville sitte kiipesi
sänkyyni. Tapansa mukaan se hiipi olkapäälleni ja alotti hiljaisen
hyräilynsä, jolla se niin monasti oli tuudittanut minut unelmien
maahan.
Yht'äkkiä tunsin sen kumartuvan korvani juureen ja kuiskaavan minulle
jotakin. Säpsähdin ja rupesin kuuntelemaan. Vähä oudoksuin ensin, että
Ville nyt jutteli niin aikamiehen äänellä, kun se ennen oli vaan
naukumalla toimittanut asiansa.
"Vieläkö sinä olet valveilla?" se kysyi minulta.
"Tietysti olen, kun herätit."
"Kuuleppas, Kaapro, kun minä en saa unta sinun tähtesi. Miks'et sinä
paremmin punnitse sanojasi?"
"Mitä sanojani?"
"Kun kirjoitat suurelle yleisölle. Minä luin äsken, mitä taas tänä
iltana kirjoitit. Luuletko, että minä en näe pimeässä?"
"Enkä luule, vaan sinulla taitaa olla kapitalistiset mielipiteet,
pelkään ma. Oletkin ollut niin helpoilla päivillä."
"Vai helpoilla!" naurahti Ville. "Jos malttaisit hiukan kuunnella, niin
minä sulle selittäisin, minkälaiset ovat kissan päivät!"
"No, selitä sitte, mutta lyhyeen, sillä minua nukuttaa niin kovin."
"Olenko minä ennen liikoja rupatellut?" vastasi Ville. "Ymmärräthän
sinä vähemmästäkin, kun vaan pääset oikealle tolalle. Katsoppas, minä
olen ollut vanhanpiian lempikissana, ennenkuin yhdyin sinuun, ja tiedän
miltä se maistuu."
"Lihavapa tuota olit minulle tullessasi", huomautin.
"Lihava! Onko se mikään etu minun asemassani? Teidänkin lihavanne sitä
katsovat kuormakseen ja koettavat siitä kaikin tavoin päästä, vaikka
heillä ei ole puoltakaan sitä haittaa lihavuudesta kuin meillä. Meidän
ammatissa täytyy olla ketterä."
"Niin, kun pyydätte pikkulintuja. Antaisitte niitten olla rauhassa!"
"Miks'ette te anna olla rauhassa toisten lintujen, jotka teidän
kokoonne verraten eivät ole niinkään suuria kuin sinun pikkulintusi
meidän rinnallamme? Kaipaamme mekin virkistävää urheilua, josta samalla
voimme saada vaihtelua ruokalistaamme. Hiiriinkin kyllästyy. Jos ne
herkkua olisivat, niin tehän ne söisitte itse. Mutta oletkos
maistanutkaan? -- Sinäkin kyllä lehdessäsi pauhaat metsästyslain
ankaruudesta -- ja olet valmis ampumaan kissan, jonka tapaat metsässä.
Meillä se vasta on kova laki."
"Vielä kovempi saisi olla, sillä te ette edes rehellisesti tapa
pyydystämiänne otuksia, vaan huviksenne kidutatte niitä ensin pitkät
ajat."
"Emme kiduta senkään vertaa kuin teidän sunnuntaimetsästäjät jäniksiä.
Hiiret sen kurituksen kyllä ansaitsevat, sillä pahoja nekin ovat
kiusaamaan nakerruksellaan herkkäunisia ihmisiä. Valvottavat yökaudet."
"Minkälaista sen vanhanpiian luona oli ollaksesi?" keskeytin.
"Arvaathan sen itse. Kärsiä minun -- heikon kissaraukan -- kaikki ne
hyväilyt, joitten alaiseksi ei yksikään mies ollut uskaltanut antautua.
Nauttia hänen nahkiintuneitten huuliensa suuteloista ja lämmitellä
sillä lemmen hiiloksella, joka niin monen miehen kohdalla jo oli
koettanut palaa palettavansa eikä ketään saanut lämpenemään. Niinkuin
tiedät, on kissa vielä viluisempi kuin ihminen, ja sentähden oikeastaan
vaatisi enemmän lämmintä. Luulenpa, että juuri tästä syystä nuoruuteni
oli niin myrskyinen. Etsin näet tuskissani muualta sitä lämpöä, mitä
sydämeni kaihosi."
"Kävit tappelemassa naaraskissoista!"
"En sitä kielläkään. Tappelettehan tekin, vaikka teillä on olot paljoa
käytännöllisemmin järjestetty. Teillähän on avioliitot kihlauksineen ja
niitten turvana vankat lait, mutta meidän täytyy tappelemalla ottaa
omamme. Sittenkään emme saa häntä pitää kauemmin kuin että toinen
voimakkaampi tulee ja ryöstää sen pois meiltä. Meidän kaksintaistelumme
ei ole leikintekoa. Tiedät kyllä, kuinka minuakin on peitottu ja
höyhennetty, ilman armoa. Silloin kun minulta silmä meni, en enää
kelvannut vanhanpiian lempikissaksi, vaan jouduin maailman kululle."
"Ehkäpä sinun kokemuksesi ovat muodostuneet niin katkeroiksi siitä
syystä, että satuit yksinäiselle vanhallepiialle", huomautin.
"Väkirikkaassa talossa olisi ollut hauskempi."
"Ei ainakaan ikävämpi olisi voinut olla", myönsi Ville. "Mutta kissalla
on joka paikassa kissan päivät. Lapset olisivat repineet hännästä,
rengit potkineet ja piiat astuneet jalalle."
"Saanpa tässä minäkin varoa, ettei maailma polkisi varpailleni. Sinä
siitä pääset rääkäsemällä, mutta minäpä voisin ijäkseni jäädä
pinteesen."
"Sinulla on puolta vähemmän varpaita varjeltavana kuin minulla",
muistutti Ville. "Jos menet tuntoosi, täytyy sinun myöntää, että kissan
päivät ovat monin verroin surkeammat kuin kurjimmankaan ihmisen. Ellet
sääli minua, joka olen urospuoli ja jolla sentään on helpompi, ajattele
meidän naisiamme. Teidän vaimonne lukevat itsensä onnettomiksi, jos
heille syntyy yksi lapsi joka toinen vuosi, saatikka jos siunataan
kaksoset. Mutta meidän muijat eivät valita vielä viittä, kuutta
kerrallaan, ja joka vuosi..."
"Heidänpä ei tarvitse niitä elättää", väitin minä.
"Mielellään elättäisivät, mutta te ette anna. Itse kyllä huudatte,
ettei teidän lapsillenne ole tilaa yhteiskunnassa, kun kaupunkien
talonisännät eivät suosi lapsirikkaita perheitä. Maalla heille
riittäisi tilaa yltäkyllin. Mutta meidän lapsiamme ei suvaita missään,
ei maalla eikä kaupungeissa. Yksi joskus jätetään henkiin huvin vuoksi,
mutta muut hukutetaan kivi kaulassa. Miltä se tuntuu äidistä!"
"On niitä kissoja sittenkin tarpeeksi paljon."
"Enemmän teitä on. Ja jos vielä väität vastaan, kaadan mustepullon
kirjoituksellesi", ärähti Ville vihoissaan.
"Väitän minä", vastasin kiusallakin. "Te olette niin sitkeähenkisiä,
että pian teitä tulisi maailma täyteen, jos rauhassa saisitte
lisääntyä."
"Te olette paljoa sitkeähenkisempiä kuin me. Tulette kymmentä vertaa
vanhemmiksi, vaikka elätte huonostikin: tupakoitte ja juopottelette ja
hurjastelette, jota me emme tee."
Ville oli suuttunut minuun. Hyppäsi sängystä lattialle ja naukasi
pahasti.
Kun aamulla katsoin pöydälleni, oli mustepullo kaadettu pitkin
papereitani. Leimuava kirjoitukseni oli mustan verhon peitossa päästä
päähän.
Ville itse oli paennut uunille. Kohennuskepillä vedin hänet esiin.
Ukolta pääsi surkea "nauu", kun samalla aseella tutkistelin, kummastako
hän enemmän piti, kissan päivistäkö vai koiran kurista.
Julmuuteni hän oli täydelleen ansainnut. Mielipiteitten eroavaisuuden
takia ei milloinkaan saa ryhtyä sellaisiin väkivaltaisuuksiin kuin hän
oli ryhtynyt. Hävittänyt melkoisen osan omaisuuttani: 25 pennin edestä
mustetta, vähilleen. Semmoinen menettely kostaa aina itsensä taikka
kostan sen minä, jos satun paikalle.
Kirjoituksestani en enää välittänyt. Jos Villen käsitys oli oikea, olin
osunut peräti harhaan kuvaillessani rahapohattain huoletonta elantoa
"kissan päiviksi." Ja Ville tietysti tunsi nämä asiat paremmin kuin
minä. Siitä syystä se aikomani kirjoitussarja jäi sikseen.
Kun sain uuden mustepullon, oli jo taas uusia kirjoitettavia.