kunnianarvoisa munkki, jonka kanssa hänellä oli tapana lukea
messukirjaansa. Tämä henkilö uskalsi vaarasta välittämättä ja ehkä
Espanjan lähettilään kehotuksista eräänä päivänä ilmaista paaville
kaikki hänen veljenpoikiensa häpeämättömyydet. Hänen Pyhyytensä
sairastui surusta, hänen teki mieli epäillä, mutta joka taholta tuli
painavia todistuksia. Vuoden 1559 ensimmäisenä päivänä tapahtui
jotakin, joka antoi vahvistuksen paavin epäluuloille ja kukaties sai
Hänen Pyhyytensä tekemään päätöksensä. Juuri Herramme ympärileikkauksen
päivänä, seikka mikä suuresti pahensi rikosta niin hurskaan valtiaan
silmissä, piti Andrea Lanfranchi, Pallianon herttuan kirjuri komeat
illalliset kardinaali Carafalle, ja jottei ruokapöydän tuottamista
nautinnoista puuttuisi hekumallisia kiihokkeita, hän kutsui
illallisille Martuccian, joka oli ylhäisen Rooman kauneimpia,
suosituimpia ja rikkaimpia kurtisaaneja. Kova onni tahtoi, että
herttuan suosikki Capecce, sama mies, joka salaisesti rakasti
herttuatarta ja jota pidettiin maailman pääkaupungin kauneimpana
miehenä, oli jo jonkin aikaa ollut kiintynyt Martucciaan. Tänä iltana
hän haki häntä kaikkialta, mistä vain saattoi toivoa hänet tapaavansa.
Kun ei Martucciaa näkynyt missään, alkoi Capecce, joka oli kuullut
illallisista Lanfranchin talossa aavistaa mitä oli tekeillä ja tuli
puoliyöstä aseistetun miesjoukon seuraamana Lanfranchin luo. Hänelle
avattiin ovi, häntä kehotettiin istuutumaan ja ottamaan osaa juhlaan;
mutta lausuttuaan muutaman pakollisen sanan hän viittasi Martucciaa
nousemaan pöydästä ja poistumaan kanssaan. Kun tämä aivan hämmentyneenä
epäröi aavistaen mitä tulisi tapahtumaan, nousi Capecce istuimeltaan,
lähestyi nuorta tyttöä ja tarttuen häntä käteen koetti viedä hänet
mukanaan. Kardinaali, jonka kunniaksi Martuccia oli tullut, vastusti
kiivaasti hänen lähtöään. Capecce oli itsepäinen ja koetti viedä hänet
pois salista.
Kardinaalipääministeri, joka sinä iltana oli pukeutunut aivan toisin
kuin hänen korkea virka-arvonsa vaati, veti miekkansa ja pannen
liikkeelle kaiken pontevuutensa ja rohkeutensa, jonka koko Rooma tunsi,
hän vastusti nuoren tytön poislähtöä. Vihan vimmoissa kutsui Marcello
väkeään, mutta nämä olivat suurimmaksi osaksi napolilaisia, ja kun he
tunsivat herttuan kirjurin ja viimein kardinaalin, jota he eivät ensin
olleet tuntea hänen kummallisen pukunsa vuoksi, pistivät he miekkansa
huotraan, eivätkä tahtoneet tapella, vaan koettivat rakentaa rauhaa.
Tämän sekasorron aikana onnistui Martuccian, jonka ympärillä oli
ihmisiä ja jota Marcello Capecce piti kiinni vasemmasta kädestä,
pujahtaa pakoon. Kun Marcello huomasi hänen poissaolonsa, hän juoksi
hänen jälkeensä ja koko hänen väkensä seurasi mukana.
Mutta yön pimeys antoi aihetta mitä kummallisimpiin juttuihin,
ja tammikuun toisen päivän aamulla liikkui pääkaupungissa
huhuja tuhoisasta taistelusta, joka oli kuulemma tapahtunut
kardinaaliveljenpojan ja Marcello Capeccen välillä. Pallianon herttua,
joka oli kirkon sotajoukkojen päällikkö, luuli asiaa vakavammaksi kuin
se oli, ja koska hän ei ollut kovin hyvissä väleissä ministeri-veljensä
kanssa, hän vangitutti samana yönä Lanfranchin ja seuraavana päivänä
aamulla varhain Marcello itse pantiin tyrmään. Sittemmin huomattiin,
ettei kukaan ollut menettänyt henkeään ja että nämä vangitsemiset
olivat vain omansa lisäämään huhuja, jotka vahingoittivat yksinomaan
kardinaalia. Kiiruhdettiin vapauttamaan vangitut ja kolme veljestä
yhdisti suunnattoman vaikutusvaltansa saadakseen asian peitetyksi. He
uskoivat ensin onnistuvansa siinä, mutta kolmantena päivänä tuli koko
juttu paavin korviin. Hän kutsutti luokseen molemmat veljenpoikansa ja
puhui heille kuten sopii odottaakin niin hurskaalta ja syvästi
loukkaantuneelta ruhtinaalta.
Tammikuun viidentenä päivänä kokoontui suuri joukko pyhän viran
neuvoskunnan kardinaaleja. Paavi puhui itse ensiksi tästä häpeällisestä
asiasta ja kysyi läsnäolevilta kardinaaleilta, kuinka he olivat
uskaltaneet jättää hänet tietämättömäksi siitä:
-- Te vaikenette, ja kuitenkin tämä häväistys koskee sitä ylevää
virka-arvoa, jota te kannatte. Kardinaali Carafa on uskaltanut
julkisesti esiintyä maallisessa puvussa ja paljastettu miekka kädessä.
Ja missä tarkoituksessa? Riistääkseen toiselta julkean kurtisaanin.
On helppo kuvitella sitä kuolonhiljaisuutta, joka vallitsi hovimiesten
keskuudessa tämän vihanpurkauksen kohdistuessa pääministeriin.
Kahdeksankymmenvuotias vanhus siinä julisti vihaansa rakastettua
veljenpoikaa kohtaan, joka siihen asti oli kokonaan vallinnut hänen
tahtoaan. Harmissaan paavi puhui kardinaalinarvon riistämisestä
veljenpojaltaan.
Paavin vihaa lietsoi Toscanan suurherttuan lähettiläs, joka tuli
valittamaan eräästä kardinaalipääministerin uudesta julkeudesta. Ennen
niin mahtava kardinaali tuli Hänen Pyhyytensä luo tavanmukaiseen
työhönsä. Paavi antoi hänen odottaa neljä tuntia etuhuoneessa kaikkien
nähden ja antoi hänen lähteä suomatta hänelle puheillepääsyä. Saattaa
kuvitella mitä tuskia tämä tuotti ministerin suunnattomalle ylpeydelle.
Kardinaali oli kiihtynyt, mutta ei masentunut; hän ajatteli, että iän
painama vanhus, jota koko ikänsä oli sukulaisrakkaus johtanut ja joka
oli hyvin vähän tottunut maallisten, ajallisten asiain hoitamiseen,
lopulta pakosta turvautuisi hänen työkykyynsä. Mutta paavin
siveellisyys pääsi voitolle. Hän kutsui kardinaalit kokoon ja
katsottuaan heihin kauan puhumatta puhkesi viimein kyyneliin eikä
epäröinyt tehdä tavallaan julkista anteeksipyyntöä.
-- Vanhuudenheikkous, hän sanoi, -- ja huolenpito uskonnollisista
asioista, joista, kuten tiedätte, koetan poistaa kaikki
väärinkäytökset, ovat saaneet minut luovuttamaan maallisen valtani
kolmelle veljenpojalleni. He ovat käyttäneet sitä väärin, ja minä
hylkään heidät ainiaaksi.
Sen jälkeen luettiin paavillinen kirjelmä, jolla veljenpojilta
riistettiin kaikki heidän arvonsa ja heidät karkoitettiin kurjiin
kyliin. Kardinaalipääministeri määrättiin maanpakoon Civita
Laviniaan, Pallianon herttua Sorianoon ja markiisi Montebelloon.
Herttua menetti säännölliset palkkatulonsa jotka nousivat
seitsemäänkymmeneenkahteentuhanteen piasteriin (enemmän kuin miljoona
vuoden 1838 rahassa).
Ei tullut kysymykseenkään olla noudattamatta näitä ankaria määräyksiä:
Carafa-veljeksillä oli vihamiehinä ja vartijoina koko Rooman kansa,
joka inhosi heitä.
Pallianon herttua asettui lankonsa kreivi d'Aliffen ja Leonardo del
Cardinen kera asumaan pieneen Sorianon kylään, kun taas herttuatar ja
hänen anoppinsa asuivat Gallesessa, joka on kurja kyläpahanen tuskin
kahden peninkulman päässä Sorianosta.
Seutu oli viehättävää, mutta he viettivät maanpakolaisen elämää, ja
heidät oli karkoitettu Roomasta, missä he äsken olivat mielinmäärin
hallinneet.
Marcello Capecce oli muiden hovimiesten mukana seurannut valtiatartaan
maanpakoon tuohon kurjaan kylään. Koko Rooman kunnioituksen sijasta
näki tämä muutamia päiviä sitten niin mahtava nainen, joka nautti
asemastaan koko ylpeytensä kiihkeydellä, vain yksinkertaisia
talonpoikia, joiden ihmettelykin muistutti häntä lankeemuksestaan. Hän
ei löytänyt mistään lohdutusta. Hänen setänsä oli niin vanha, että
luultavasti kuolema korjaisi hänet ennen kuin hän ennättäisi kutsua
takaisin veljenpoikansa, ja onnettomuuden lisäksi nuo kolme veljestä
eivät voineet sietää toisiaan. Väitettiinpä, että herttua ja markiisi,
joilla ei ollut kardinaalin hillittömiä intohimoja, olivat
säikähtyneinä hänen irstailustaan menneet niin pitkälle, että olivat
ilmiantaneet hänet paaville.
Tämän syvän epäsuosion surkeudessa tapahtui jotakin, mikä herttuattaren
ja itsensä Capeccen onnettomuudeksi osoitti, ettei todellinen intohimo
ollut Roomassa ohjannut Capeccen askeleita Martuccian luo.
Kun herttuatar oli eräänä päivänä kutsunut hänet luokseen antaakseen
hänelle määräyksen, olivat he kahden huoneessa, seikka mikä ei
tapahtunut kuin pari kertaa koko vuodessa. Kun Capecce näki, ettei
ollut ketään siinä huoneessa, missä hän oli herttuattaren kanssa, hän
seisoi liikkumatta ja ääneti. Hän meni ovelle nähdäkseen oliko
viereisessä huoneessa ketään, joka saattoi kuunnella. Sitten hän
uskalsi puhua:
-- Rouva, älkää hämmästykö, älkää vihastuko oudoista sanoista, jotka
uskallan teille lausua. Jo kauan olen rakastanut teitä enemmän kuin
elämää. Jos olen ollut liian varomaton uskaltaessani rakastunein silmin
katsella jumalaista kauneuttanne, ei teidän pidä syyttää siitä minua,
vaan yliluonnollista voimaa, joka minua ajaa ja kiihottaa. Minä kärsin,
palan; en pyydä huojennusta liekille, joka minua kuluttaa, vaan pyydän
että te jalomielisyydessänne säälitte palvelijaa, joka on täynnä
epäilyksiä ja nöyryyttä.
Herttuatar näytti hämmästyneeltä ja vielä enemmän suuttuneelta.
-- Marcello, keneksi olet minua luullut, sanoi hän, -- uskaltaessasi
vaatia minulta rakkautta? Eroavatko minun elämäni ja käytöstapani niin
suuresti soveliaisuuden säännöistä, että siitä olet voinut saada
aihetta moiseen hävyttömyyteen? Kuinka olet uskaltanut uskoa, että minä
voisin antautua kenellekään muulle kuin herralle miehelleni? Annan
sinulle anteeksi, mitä olet sanonut, sillä pidän sinua intohimoisena
ihmisenä, mutta varo tekemästä uudelleen samankaltaista rikosta, muuten
vannon rankaisevani sinua samalla kertaa sekä ensimmäisestä että
toisesta julkeudestasi.
Herttuatar poistui vihan vallassa. Tietenkin Capecce oli rikkonut
varovaisuuden vaatimuksia vastaan, sillä tulee antaa aavistaa, mutta ei
puhua. Hän oli hämillään ja pelkäsi kovin, että herttuatar kertoisi
asian miehelleen.
Mutta tapahtuikin aivan toisin kuin hän oli pelännyt. Kylän
yksinäisyydessä ei ylpeä Pallianon herttuatar voinut olla
suosikkihovinaiselleen Diana Brancacciolle kertomatta, mitä hänelle oli
rohjettu sanoa. Tämä nainen oli kolmikymmenvuotias ja häntä kalvoivat
tuliset intohimot. Hänellä oli punaiset hiukset (kertoja puhuu useamman
kerran tästä seikasta, joka hänen mielestään tuntuu antavan selityksen
kaikkiin Diana Brancaccion mielettömiin tekoihin). Hän rakasti
intohimoisesti Domitiano Fornaria, muuatta aatelismiestä, joka oli
markiisi Montebellon palveluksessa. Hän tahtoi mennä hänen kanssaan
naimisiin, mutta suostuisivatko markiisi ja hänen vaimonsa, joihin
hänet yhdisti verenheimolaisuus, että hän menisi naimisiin miehen
kanssa, joka tosiasiallisesti oli palvelijan asemassa heihin nähden?
Tämä este oli ylipääsemätön, ainakin näennäisesti.
Oli vain yksi menestymisen mahdollisuus: oli koetettava hankkia
Pallianon herttualta, markiisin vanhemmalta veljeltä, puoltolause, eikä
Diana ollutkaan tässä suhteessa aivan toivoton. Herttua kohteli häntä
enemmän sukulaisena kuin palvelijana. Tämä mies oli luonnollinen ja
hyväsydäminen ja hän välitti äärettömän paljon vähemmän kuin veljensä
pelkistä etikettiseikoista. Vaikka herttua käytti hyväkseen kaikkia
korkean asemansa suomia etuja, kuten oikea nuori mies ainakin, ja oli
kaikkea muuta kuin uskollinen vaimolleen, hän kuitenkin rakasti
puolisoaan hellästi eikä todennäköisesti voinut olla täyttämättä hänen
toivomustaan, jos hän hiukankin itsepintaisesti jotakin pyysi.
Tunnustus, jonka Capecce oli uskaltanut tehdä herttuattarelle, oli
alakuloisen Dianan mielestä odottamaton onnenpotku. Hänen
valtiattarensa oli tähän saakka ollut toivottoman siveä; jos hänet
valtaisi intohimo, jos hän tekisi hairahduksen, tarvitsisi hän joka
hetki Dianaa ja tämä saattaisi pyytää mitä tahansa naiselta, jonka
salaisuudet hän tiesi.
Sen sijaan että olisi herttuattaren kanssa ensin puhunut tämän
velvollisuuksista itseään kohtaan ja sitten hirveistä vaaroista,
joille tämä antautui alttiiksi niin tarkkanäköisessä hovissa, puhui
Diana hillittömän intohimonsa sokaisemana Marcello Capeccesta
valtiattarelleen samalla tavalla kuin hän puhui Domitiano Fornarista
itselleen. Pitkissä keskusteluissa tässä yksinäisyydessä hän sai joka
päivä tilaisuuden muistuttaa Marcellon viehättävyydestä ja kauneudesta,
Marcello raukan, joka näytti niin alakuloiselta; hän oli kuten
herttuatarkin Napolin eräästä ylhäisimmästä suvusta, hänen käytöksensä
oli yhtä ylhäinen kuin hänen verensä, ja häneltä puuttui vain varoja,
jotka onnenpotku milloin tahansa saattoi hänelle antaa, ollakseen joka
suhteessa yhdenvertainen sen naisen kanssa, jota hän uskalsi rakastaa.
Diana huomasi ilokseen, että näiden keskustelujen ensimmäinen seuraus
oli, että herttuatar tuli kaksinverroin avomielisemmäksi häntä kohtaan.
Hän ei suinkaan unohtanut ilmoittaa Marcello Capeccelle tietoja siitä,
mitä tapahtui. Tämän kesän polttavassa helteessä herttuatar usein
käveli Gallesea ympäröivissä metsissä. Päivän laskiessa oli hänellä
tapana odottaa merituulta viehättävillä kunnailla, joita on näiden
metsien keskellä ja joiden huipuilta näkyy meri vähintään kahden
peninkulman päähän. Marcello saattoi oleskella näissä metsissä
rikkomatta etiketin ankaria säännöksiä; kerrotaan, että hän pysytteli
piilossa eikä näyttäytynyt herttuattarelle, ellei tämä Dianan puheiden
vaikutuksesta ollut otollisessa mielentilassa. Diana antoi silloin
merkin Marcellolle.
Diana näki, että hänen valtiattarensa oli pian valmis kuuntelemaan
turmiollista intohimoa, jonka hän oli saanut heräämään hänen
sydämessään ja antoi itse myöten kiihkeälle rakkaudelle, jonka
Domitiano Fornari oli herättänyt. Hän katsoi nyt olevansa varma siitä,
että saattoi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Domitiano oli
järkevä nuori mies, luonteeltaan kylmä ja varovainen. Intohimoisen
rakastajattaren tulisuus oli hänestä vastenmielistä, sen sijaan että
olisi häntä miellyttänyt. Diana Brancaccio oli Carafain läheinen
sukulainen, hän oli varma, että hän olisi saanut tikariniskun
rintaansa, jos pieninkin huhu hänen rakkausseikkailuistaan tulisi tuon
kauhean kardinaali Carafan korviin, joka, vaikka olikin nuorempi kuin
Pallianon herttua, oli itseasiassa suvun todellinen pää.
Herttuatar oli jo jonkin aikaa ollut Capeccen rakastajatar, kun eräänä
päivänä Domitiano Fornaria ei löytynyt kylästä, mihin Montebellon
markiisin hovi oli karkoitettu. Hän oli kadonnut: myöhemmin saatiin
tietää, että hän oli astunut laivaan pienessä Nettunon satamassa;
epäilemättä hän oli muuttanut nimeä eikä hänestä milloinkaan myöhemmin
saatu mitään tietoa.
Kuka voisi kuvailla Dianan epätoivoa? Kuunneltuaan hyväntahtoisesti
Dianan valituksia kohtaloa vastaan antoi herttuatar Palliano eräänä
päivänä hänen ymmärtää, että tästä keskustelun aiheesta oli hänen
mielestään jo yllin kyllin puhuttu. Diana tiesi, että hänen
rakastajansa oli hänet hyljännyt, hänen sielussaan riehuivat mitä
julmimmat aikomukset, hän veti hyvin kummallisia johtopäätöksiä siitä
ohimenevästä ikävystymisestä, jota herttuatar oli tuntenut hänen
alinomaisia valituksiaan kuullessaan. Diana uskotteli itselleen, että
herttuatar oli saanut Domitiano Fornarin jättämään hänet iäksi ja
lisäksi hankkinut hänelle matkarahat. Tämä järjetön ajatus perustui
yksinomaan muutamiin herttuattaren aikoja sitten hänelle antamiin
varoituksiin. Epäluuloa seurasi pian kosto. Diana pyysi päästä herttuan
puheille ja kertoi hänelle kaiken, mitä tapahtui hänen vaimonsa ja
Marcellon välillä. Herttua ei tahtonut uskoa sitä.
-- Ajatelkaa, sanoi hän, -- että viiteentoista vuoteen herttuatar ei
ole antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen; hän on pysynyt lujana
hovin houkutuksia, loistavan asemamme viettelyksiä vastaan Roomassa.
Rakastettavat ruhtinaat ja itse Guisen herttua, ranskalaisen sotajoukon
päällikkö, ovat tehneet turhia yrityksiä hänen suhteensa, ja te
väitätte, että hän on antautunut tavalliselle aatelismiehelle.
Onnettomuudeksi oli herttuan ikävä Sorianossa, kylässä, johon hänet oli
karkoitettu, ja joka oli tuskin kahden peninkulman päässä hänen
vaimonsa asuinpaikasta. Diana pääsi siten monta kertaa herttuan
puheille ilman että se tuli herttuattaren tietoon. Diana oli
hämmästyttävän nerokas, intohimo teki hänet kaunopuheiseksi. Hän kertoi
herttualle koko joukon yksityiskohtaisia tietoja, kosto oli tullut
hänen ainoaksi nautinnokseen. Hän kertoi yhä uudelleen ja uudelleen,
että miltei joka ilta kello yhdeltätoista tuli Capecce herttuattaren
huoneeseen ja lähti sieltä vasta kello kahden kolmen aikaan aamulla.
Nämä puheet vaikuttivat aluksi herttuaan niin vähän, ettei hän
viitsinyt edes keskiyöllä kävellä Galleseen astuakseen odottamatta
vaimonsa huoneeseen. Mutta eräänä iltana, kun herttua oli Gallesessa --
aurinko oli laskenut mutta oli kuitenkin vielä aivan valoisaa --
syöksyi Diana tukka hajalla saliin, missä hän oli. Kaikki muut
poistuivat. Diana sanoi, että Marcello Capecce oli juuri hiipinyt
herttuattaren huoneeseen. Herttua, joka epäilemättä oli tällä hetkellä
huonolla tuulella, tarttui tikariinsa ja kiiruhti vaimonsa huoneeseen,
astuen sinne salaovesta. Hän näki siellä Marcello Capeccen. Molemmat
rakastavaiset kalpenivat tosin nähdessään hänen astuvan sisään, mutta
muuten ei heidän asennoissaan ollut mitään moitteenalaista. Herttuatar
istui vuoteessaan ja kirjoitti muistiin jotakin pikkusummaa, jonka oli
käyttänyt. Muuan kamarineito oli huoneessa; Marcello seisoi kolmen
askeleen päässä vuoteesta. Raivoissaan kävi herttua Marcelloa kiinni
kurkusta, laahasi hänet viereiseen huoneeseen, ja käski hänen
siellä heittää maahan tikarin ja veitsen. Sitten herttua huusi
henkivartijoitaan, jotka viipymättä veivät Marcellon Sorianon
vankilaan.
Herttuatar sai jäädä palatsiinsa, mutta häntä vartioitiin ankarasti.
Herttua ei ollut julma, näytti siltä, että hän aikoi salata tämän
häpeällisen asian, jottei hänen olisi ollut pakko ryhtyä äärimmäisiin
toimenpiteisiin, joita kunnia häneltä vaati. Hän tahtoi uskotella, että
Marcello oli vangittu aivan toisesta syystä ja väitti, että tämä nuori
mies oli koettanut häntä myrkyttää, ottaen tekosyyksi suuret sammakot,
jotka Marcello oli pari kolme kuukautta sitten korkeasta hinnasta
ostanut. Mutta todellinen rikos oli liian hyvin tunnettu, ja hänen
veljensä kardinaali kysyi häneltä, milloin hän aikoi rikollisten
verellä pestä pois häväistyksen, joka oli uskallettu tehdä heidän
sukuaan kohtaan.
Herttua kutsui luokseen vaimonsa veljen kreivi d'Aliffen ja perheen
ystävän Antonio Torandon. Nämä kolme miestä muodostivat jonkinlaisen
tuomioistuimen ja tuomitsivat Marcello Capeccen, jota syytettiin
aviorikoksesta herttuattaren kanssa.
Kaiken inhimillisen epävakaisuus aiheutti sen, että paavi Pius IV, joka
seurasi Paavali IV:ä, kuului espanjalaiseen puolueeseen. Hän ei
kieltänyt mitään kuningas Filip II:lta, joka vaati kardinaalin ja
Pallianon herttuan kuolemaa. Kumpikin veli sai vastata paikkakunnan
tuomioistuimen edessä, ja heidän oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat kertovat
meille kaikki seikat, jotka ovat yhteydessä Marcello Capeccen kuoleman
kanssa.
Yksi lukuisista kuulustelluista todistajista kertoo nain:
-- Olimme Sorianossa, herrallani herttualla oli pitkä neuvottelu kreivi
d'Aliffen kanssa... Illalla hyvin myöhään mentiin pohjakerroksen
kellariin, missä herttua oli panettanut kuntoon kuulustelussa
tarvittavat köydet. Siellä olivat herttua, kreivi d'Aliffe, herra
Antonio Torando, ja minä olin siellä.
Ensimmäiseksi todistajaksi kutsuttiin kapteeni Camillo Grifone,
Capeccen läheinen ja uskottu ystävä. Herttua sanoi hänelle:
-- Sano totuus, ystäväni. Mitä tiedät Marcellon tehneen herttuattaren
huoneessa?
-- En tiedä mitään, enemmän kuin kaksikymmentä päivää sitten olen
rikkonut välini Marcellon kanssa.
Koska hän kieltäytyi puhumasta muuta, kutsui herra herttua ulkoa
muutamia vartijoita. Sorianon podesta sitoi Grifonen köyteen. Vartijat
vetivät köysistä ja nostivat siten syyllisen neljän tuuman päähän
maasta. Riiputtuaan täten runsaan neljännestunnin, sanoi kapteeni:
-- Laskekaa minut alas, tahdon sanoa mitä tiedän.
Kun hänet oli laskettu maahan, vartijat poistuivat ja me jäimme yksin
hänen kanssaan.
-- On totta, että olen monet kerrat seurannut Marcelloa herttuattaren
kamariin, sanoi kapteeni, -- mutta en tiedä mitään muuta, sillä odotin
häntä läheisessä naapuritalossa aina aamun varhaisimpiin tunteihin
asti.
Heti kutsuttiin vartijat takaisin ja he kohottivat hänet herttuan
käskystä vielä kerran ylös niin etteivät hänen jalkansa koskettaneet
maata. Pian kapteeni huudahti:
-- Päästäkää minut alas, tahdon kertoa totuuden. On totta, jatkoi hän,
-- että jo muutamia kuukausia olen huomannut, että Marcellolla oli
rakkaussuhde herttuattaren kanssa ja aioin antaa siitä tiedon teidän
ylhäisyydellenne tai don Leonardolle. Herttuatar lähetti joka aamu
tiedustelemaan Marcellon vointia, hän antoi hänelle pieniä lahjoja,
muun muassa hyvin huolellisesti valmistettuja ja hyvin kalliita
makeisia. Olen nähnyt Marcellolla pieniä ihmeen taidokkaita
kultavitjoja, jotka hän nähtävästi oli saanut herttuattarelta.
Tämän lausunnon jälkeen kapteeni vietiin takaisin vankilaan. Nyt
tuotiin kuulusteltavaksi herttuattaren ovenvartija, joka kielsi mitään
tietävänsä. Hänet sidottiin köyteen ja kohotettiin ilmaan. Puolen
tunnin kuluttua hän sanoi:
-- Laskekaa minut alas, kerron mitä tiedän.
Alas päästyään hän väitti, ettei tiennyt mitään; hänet kohotettiin
uudelleen ilmaan. Puolen tunnin kuluttua hänet päästettiin maahan. Hän
selitti, että oli vain vähän aikaa ollut herttuattaren yksityisessä
palveluksessa. Koska oli mahdollista, että tämä mies ei tiennytkään
mitään, lähetettiin hänet takaisin vankilaan. Kaikki tämä vei paljon
aikaa siitä syystä, että vartijat joka kerta poistettiin huoneesta.
Vartijoiden tahdottiin uskovan, että kysymyksessä oli myrkytysyritys
sammakoista otetulla myrkyllä.
Yö oli pitkälle kulunut, kun herttua kutsutti Marcello Capeccen.
Vartijat poistuivat ja ovi lukittiin.
-- Mitä tekemistä teillä oli herttuattaren huoneessa, sanoi herttua, --
kun viivyitte siellä kello yhteen, kahteen ja välistä kello kolmeenkin
aamulla?
Marcello kielsi kaikki. Vartijat kutsuttiin paikalle ja hänet pantiin
riippumaan; köysi väänsi sijoiltaan hänen käsivartensa. Voimatta kestää
tuskaa hän pyysi että hänet päästettäisiin maahan. Hänet laskettiin
tuolille, mutta siihen päästyään hän hämmentyi puheissaan, eikä
oikeastaan tiennyt mitä sanoi. Vartijat kutsuttiin, ja he kohottivat
hänet uudelleen ilmaan; pitkän ajan kuluttua hän pyysi päästä alas.
-- On totta, sanoi hän, -- että noina aikoina olen ollut herttuattaren
huoneessa, mutta minulla oli rakkaussuhde signora Diana Brancaccion,
hänen ylhäisyytensä hovinaisen kanssa, jolle olin antanut
avioliittolupauksen ja joka on myöntänyt minulle kaikki paitsi mikä
loukkaa kunniaa.
Marcello vietiin vankilaan, missä häntä kuulusteltiin yhdessä kapteenin
ja Dianan kanssa, joka kielsi kaikki.
Sitten Marcello vietiin takaisin matalaan huoneeseen. Kun olimme
lähellä ovea, hän sanoi:
-- Herra herttua, teidän ylhäisyytenne muistaa, että on luvannut
säästää henkeni jos kerron totuuden. Ei tarvita enää köyttä, minä puhun
kaikki.
Hän lähestyi herttuaa ja sanoi vapisevalla ja tuskin ymmärrettävällä
äänellä, oli aivan totta, että hän oli saavuttanut herttuattaren
suosion. Tämän kuullessaan kävi herttua käsiksi Marcelloon ja puri
häntä poskeen, sitten hän veti esiin tikarinsa ja näin hänen iskevän
sillä rikollista. Sanoin silloin, että olisi hyvä, jos Marcello
kirjoittaisi omakätisesti sen mitä oli juuri tunnustanut, ja että
tämä asiakirja osoittaisi herttuan teon oikeutetuksi. Mentiin
kellarihuoneeseen, jossa oli kirjoitusvälineet, mutta köysi oli niin
haavoittanut Marcellon käsivartta, että hän saattoi kirjoittaa vain
muutaman sanan: Niin, olen pettänyt herrani, niin, olen riistänyt hänen
kunniansa.
Herttua luki sitä mukaa kuin Marcello kirjoitti, ja kun tämä oli
lopettanut, syöksyi hänen päällensä ja iski häntä kolme kertaa
tikarilla, niin että hän heitti henkensä. Diana Brancaccio oli läsnä
kolmen askeleen päässä. Hän oli enemmän kuollut kuin elävä ja katui
luultavasti tuhannen tuhatta kertaa mitä oli tehnyt.
-- Sinä et ole ylhäisen syntyperäsi arvoinen, nainen, huudahti herttua,
-- sinä olet ainoa alkusyy häpeääni, jota olet valmistanut
palvellaksesi häpeällisiä halujasi! Minun täytyy rangaista sinua
kaikista petoksistasi.
Näin sanottuaan hän tarttui Dianaa hiuksiin ja leikkasi hänen kurkkunsa
veitsellä. Verivirta purskahti esiin, ja onneton kaatui kuolleena
maahan.
Herttua heitätti molemmat ruumiit likaviemäriin, joka oli lähellä
vankilaa.