linnaan, tahtoi Vanina koettaa tavata Missirillia Città-Castellanaan
pysähdyttäessä. Vanina saapui tähän kaupunkiin vuorokautta ennemmin
kuin vangit, hän tapasi täällä apotti Carin, joka oli saapunut muutamia
päiviä aikaisemmin. Tämä oli saanut tietää vanginvartijalta, että
Missirilli saisi puolenyön aikaan vankilakappelissa kuunnella messua.
Tehtiin vielä suurempiakin myönnytyksiä: jos Missirilli suostui siihen,
että hänen kätensä ja jalkansa kahlehdittiin, lupasi vanginvartija
asettua kappelin ovelle sillä tavoin, että hän aina saattoi nähdä
vangin, josta oli vastuussa, mutta ei kuulla mitä hän sanoi.
Päivä, jolloin Vaninan kohtalo piti ratkaistaman, koitti viimein. Jo
aamulla hän sulkeutui vankilan kappeliin. Kuka voisi kertoa ne
ajatukset, jotka velloivat hänessä tuon pitkän päivän kuluessa?
Rakastiko Missirilli häntä kylliksi voidakseen antaa anteeksi? Hän oli
ilmiantanut hänen salaliittonsa, mutta pelastanut hänen elämänsä. Kun
järki pääsi voitolle kiusatussa sielussa, toivoi Vanina, että
Missirilli olisi taipuvainen lähtemään hänen kanssaan Italiasta: hän
oli tehnyt syntiä, mutta se oli tapahtunut rajattomasta rakkaudesta.
Kellon lyödessä neljä hän kuuli kaukaa kiveystä vasten karabinieerien
hevosten askeleet. Jokainen askel tuntui kaikuvan hänen sydämessään.
Sitten hän erotti kärryjen kolinan, kärryjen, joissa vankeja
kuljetettiin. Ne pysähtyivät pienelle torille vankilan edustalla.
Vanina näki kahden karabinieerin nostavan Missirillia, joka oli yksin
kärryillä ja niin kahleissa ettei päässyt liikkumaan. Ainakin hän siis
eli, ajatteli Vanina kyyneleet silmissä, he eivät olleet häntä vielä
myrkyttäneet. Ilta oli kiduttava; alttarilamppu, joka oli hyvin
korkealla ja jonka öljyä vanginvartija säästi, valaisi yksin synkkää
kappelia. Vaninan silmät harhailivat muutamien keskiaikaisten ylhäisten
herrojen haudoilla; nämä olivat kuolleet läheisessä vankilassa. Heidän
patsaansa olivat kurjan näköisiä.
Kaikki melu oli aikoja sitten lakannut, Vanina oli vaipunut synkkiin
ajatuksiin. Hetkinen puolenyönsoiton jälkeen Vanina luuli kuulevansa
hiljaisen äänen, aivan kuin yölepakko olisi lentänyt. Hän tahtoi
liikkua, mutta vaipui puolipyörryksissä alttarin rintanojaa vasten.
Samassa hetkessä hänen lähellään oli kaksi olentoa ilman, että hän oli
kuullut heidän tulevan. He olivat vanginvartija ja Missirilli, jolla
oli niin paljon kahleita, että hän näytti aivan niihin kiedotulta.
Vanginvartija avasi lyhdyn ja asetti sen alttarin rintanojalle Vaninan
viereen, sillä tavoin, että hän saattoi hyvin nähdä vankinsa. Sitten
hän vetäytyi pois lähelle ovea. Tuskin vanginvartija oli etääntynyt kun
Vanina heittäytyi Missirillin kaulaan. Syleillessään häntä hän tunsi
vain Missirillin kylmät ja karkeat kahleet. Kuka on pannut hänelle nämä
kahleet? ajatteli hän. Rakastetun syleileminen ei tuottanut hänelle
enää mitään iloa. Tähän tuskaan liittyi toinen paljon kirvelevämpi:
hetken aikaa hän luuli, että Missirilli tiesi hänen rikoksensa, niin
kylmä oli hänen käytöksensä.
-- Rakas ystävättäreni, sanoi Missirilli viimein, -- kadun
rakkautta, jonka te olette minulle lahjoittanut, sillä turhaan etsin
ansioita, jotka olisivat voineet sen teissä herättää. Palatkaamme
kristillisempiin tunteisiin, unohtakaamme haaveet, jotka ennen ovat
vieneet meidät eksyksiin; minä en voi kuulua teille. Ainainen
onnettomuus, joka on seurannut yrityksiäni, johtuu ehkä
kuolemansynnistä, jonka vallassa alati olen ollut. Ja vaikka ei
ottaisikaan huomioon muuta kuin inhimillisen viisauden neuvot, niin
miksikä en tuona kovan onnen yönä jäänyt ystävieni luo? Miksen vaaran
hetkenä ollut paikallani? Miksi on poissaoloni ollut omiaan
aiheuttamaan mitä julmimpia epäluuloja? Minulla oli toinenkin intohimo
kuin Italian vapaus.
Vanina ei tointunut hämmästyksestä, jonka Missirillin muutos hänessä
herätti. Vaikkei tämä ollut sanottavasti laihtunut, hän näytti
kolmenkymmenen ikäiseltä. Vanina luuli huonon kohtelun vankilassa
synnyttäneen tämän muutoksen ja puhkesi itkuun.
-- Ah, sanoi hän, -- vanginvartijat kun niin lupasivat kohdella sinua
hyvin.
Oli niin, että kuoleman läheisyydessä kaikki uskonnolliset periaatteet,
jotka saattoi yhdistää Italian vapauttamisen intohimoon, olivat
heränneet nuoren carbonaron sydämessä. Vähitellen Vanina huomasi, että
hänen rakastetussaan ilmenevä hämmästyttävä muutos oli kokonaan
henkinen eikä suinkaan ruumiillinen, huonon kohtelun aiheuttama. Hänen
tuskansa, jonka hän luuli olevan korkeimmillaan, siitä vielä lisääntyi.
Missirilli vaikeni, Vanina näytti olevan tukahtumaisillaan
nyyhkytyksiin. Missirilli sanoi, hiukan liikuttuneena itsekin:
-- Jos rakastaisin jotakuta tässä maailmassa, rakastaisin teitä,
Vanina; mutta Jumalan armosta on minun elämälläni enää vain yksi
tarkoitus: joko kuolla vankilassa tai koettaa vapauttaa Italia.
Oli taas äänetöntä. Vanina ei ilmeisesti kyennyt puhumaan, hän yritti
turhaan. Missirilli lisäsi:
-- Velvollisuus on armoton, mutta ellei sen täyttäminen tuottaisi
mitään vaivaa, missä olisikaan silloin sankarillisuus? Luvatkaa
minulle, ettette koeta enää tavata minua.
Sikäli kuin hänen jokseenkin tiukat kahleensa sallivat, hän teki pienen
liikkeen ranteellaan ja ojensi sormensa Vaninalle.
-- Jos sallitte miehen, joka oli teille rakas, antaa teille neuvon,
niin menkää naimisiin ansiokkaan miehen kanssa, jonka isänne teille
määrää. Älkää tehkö hänelle kiusallisia tunnustuksia, mutta älkää
myöskään milloinkaan koettako minua tavata. Olkaamme tästälähin
vieraita toisillemme. Te olette antanut huomattavan rahasumman isänmaan
hyväksi; jos se milloinkaan vapautuu sortajistaan, maksetaan tämä summa
teille rehellisesti valtionvaroista.
Vanina oli vaipunut maahan. Pietron silmät olivat hänen puhuessaan
loistaneet vain silloin, kun hän mainitsi isänmaan.
Viimein tuli ylpeys nuoren ruhtinattaren avuksi. Hän oli ottanut
mukaansa timantteja ja pieniä viiloja. Ne hän ojensi Missirillille
vastaamatta hänelle.
-- Katson velvollisuudekseni ottaa nämä vastaan, sanoi Missirilli, --
sillä minun on koetettava päästä pakoon. Mutta en näe teitä enää
milloinkaan, vannon sen nähdessäni teidän uudet hyvät työnne. Jääkää
hyvästi, Vanina! Luvatkaa, ettette milloinkaan kirjoita minulle ettekä
milloinkaan koeta minua tavata. Jättäkää minut kokonaan isänmaalle,
minä olen teille kuollut: hyvästi.
-- Ei, virkkoi Vanina raivoissaan, -- tahdon että tiedät, mitä olen
tehnyt rakkaudesta sinuun.
Hän kertoi kaikki tekonsa siitä hetkestä alkaen, kun Missirilli oli
lähtenyt San Nicolon linnasta antaakseen vangita itsensä. Kun tämä
kertomus oli päättynyt, sanoi Vanina:
-- Kaikki tämä ei ole mitään, olen tehnyt enemmän rakkaudesta sinuun.
Sen jälkeen hän kertoi petoksestaan.
-- Hirviö, huudahti Pietro raivoissaan hyökäten hänen päällensä ja
koetti surmata hänet kahleillaan.
Hän olisi onnistunut siinä ilman vanginvartijaa, joka juoksi apuun
ensimmäisen hätähuudon kuullessaan. Hän kävi Missirilliin käsiksi.
-- Kas tässä, hirviö, en tahdo olla mitään sinulle velkaa, sanoi
Missirilli Vaninalle ja heitti hänelle, minkä kahleilta pystyi, viilat
ja timantit ja poistui nopeasti.
Vanina jäi tyrmistyneenä seisomaan. Hän palasi Roomaan. Ja sanomalehti
ilmoitti hänen menneen naimisiin prinssi don Livio Saveliin kanssa.
PALLIANON HERTTUATAR
En ole luonnontutkija. Osaan vain hyvin kehnosti kreikkaa.
Matkustaessani Sisiliaan ei siis päätarkoitukseni ollut katsella Etnan
ihmeellisyyksiä, ei hankkia itselleni tai muille selvyyttä kaikesta
siitä, mitä vanhat kreikkalaiset kirjailijat ovat sanoneet Sisiliasta.
Ensi kädessä hain viehättävää silmänruokaa, jota tämä kummallinen seutu
runsaasti tarjoaa. Sanotaan, että se muistuttaa Afrikkaa, mutta minusta
ainakin on aivan varmaa, että se muistuttaa Italiaa vain kuluttavilta
intohimoiltaan. Juuri sisilialaisista saattaa sanoa, ettei heidän
sanavarastossaan ole sanaa mahdoton, kun he ovat syttyneet rakkauteen
tai vihaan, eikä vihan syynä tässä kauniissa maassa milloinkaan ole
rahanhimo.
Olen huomannut, että Englannissa ja etenkin Ranskassa puhutaan usein
italialaisesta intohimosta, hillittömästä intohimosta, sellaisena kuin
se Italiassa oli kuudennellatoista ja seitsemännellätoista
vuosisadalla. Meidän päivinämme se kaunis intohimo on kuollut, tyystin
hävinnyt niistä kansanluokista, jotka ovat ottaneet matkiakseen
ranskalaisia tapoja ja Pariisissa ja Lontoossa muodissaolevia
käyttäytymisen muotoja.
Tiedän vallan hyvin voitavan sanoa, että Kaarle V:n aikaan (1530)
jäljiteltiin Napolissa, Firenzessä, vieläpä Roomassakin jonkin verran
espanjalaisia tapoja, mutta olihan näillä ylevillä seuratavoilla
pohjana kunnioitus, jonka jokainen ihmisen nimen ansaitseva on velkaa
sisimmälleen. Ne eivät suinkaan olleet toimintatarmon vihollisia, vaan
kiihottivat sitä, kun sen sijaan Richelieun herttuaa matkivien
keikarien (vuoden 1760 vaiheilla) ensimmäinen elämänohje oli,
ettei saanut minkään asian vuoksi näyttää liikuttuneelta. Eikö
englantilaisten dandyjen perusohjeena, heidän, joita nyt ranskalaisten
keikarien asemesta Napolissa jäljitellään, ole että he ovat olevinaan
ikävystyneitä kaikkeen, tuntevat olevansa kaiken yläpuolella.
Niinpä ei italialaista intohimoa ole vuosisataan tavattukaan tämän maan
hienoston keskuudessa.
Saadakseni jonkinlaisen käsityksen tästä italialaisesta intohimosta,
josta romaaninkirjoittajamme puhuvat niin suurella varmuudella, minun
on ollut pakko tutkia historiaa, mutta kuitenkaan eivät suuret
historiankirjoittajat, lahjakkaat miehet, puhu juuri mitään sellaisista
yksityiskohdista. He eivät katso hyväksi ottaa huomioon mielettömyyksiä
paitsi silloin, kun niitä ovat tehneet kuninkaat ja ruhtinaat. Olen
turvautunut kunkin kaupungin paikallishistoriaan, mutta minua on
säikähdyttänyt aineiston runsaus. Tuollainen pikkukaupunki komeilee
historialla, johon kuuluu kolme tai neljä painettua nelitaitteista
nidosta ja seitsemän tai kahdeksan nidosta käsikirjoituksia, nämä
jälkimmäiset miltei mahdottomia lukea, täynnä lyhennyksiä, jotka
antavat kirjoitukselle erikoisen muodon, ja kiintoisimmissa kohdissa
noudattaen paikkakunnan puhetapaa, jota kahdenkymmenen peninkulman
päässä ei kukaan ymmärrä. Sillä koko kauniissa Italiassa, jossa rakkaus
on synnyttänyt niin paljon traagillisia tapahtumia, puhutaan vain
kolmessa kaupungissa, Firenzessä, Sienassa ja Roomassa jotakuinkin
samalla lailla kuin kirjoitetaan. Kaikkialla muualla kirjakieli
melkoisesti eroaa puhekielestä.
Se mitä nimitetään italialaiseksi intohimoksi, se on: intohimoksi,
joka koettaa tyydyttää itseään eikä vain antaa lähimmäiselle loistavaa
kuvaa omasta persoonastamme, saa alkunsa renessanssin alkaessa
kahdennellatoista vuosisadalla ja sammuu ainakin korkeimmissa piireissä
vuoden 1734 vaiheilla. Siihen aikaan pääsivät Bourbonit hallitusohjiin
Napolissa. Ensimmäinen heistä oli don Carlos, erään Farnese-sukuun
kuuluvan ruhtinattaren poika hänen toisesta avioliitostaan Filip V:n,
Ludvig XVI:n surkuteltavan pojanpojan kanssa, joka ei keskellä
kuulasadettakaan pelännyt, jonka aina oli ikävä ja joka intohimoisesti
rakasti musiikkia. Tiedetään, että kahdenkymmenen neljän vuoden
kuluessa etevä kastraatti Farinelli lauloi joka päivä hänelle kolme
mielilaulua, aina samat.
Filosofiaan taipuvainen henkilö pitänee kummallisena erityisen Roomassa
tai Napolissa tunnetun intohimon nimeämistä, mutta tunnustan, ettei
mikään ole minusta luonnottomampaa kuin romaanit, jotka antavat vain
italialaisia nimiä henkilöilleen. Emmekö ole yksimielisiä siitä, että
intohimot muuttuvat, siirryttyään sata peninkulmaa pohjoiseen? Onko
rakkaus samanlainen Marseillessa ja Pariisissa? Korkeintaan saattaa
sanoa, että paikkakunnat, joilla kauan on ollut samanlainen hallitus,
saavat yhteisön jonkinlaisen ulkonaisen yhtäläisyyden.
Maisemat, samaten kuin intohimot, samaten kuin musiikki, muuttuvat
sikäli kuin siirrytään kolme tai neljä leveysastetta pohjoiseen.
Napolilainen maisema näyttäisi Venetsiassa luonnottomalta, ellei
Italiassakin olisi sovittu siitä, että Napolin kaunista luontoa tulee
aina ihailla. Pariisissa menemme vielä pitemmälle, luulemme, että
metsät ja viljapellot näyttävät aivan samanlaisilta Napolissa ja
Venetsiassa, ja vaadimme, että Canaletton värit esimerkiksi ovat aivan
samanlaiset kuin Salvator Rosan.
Naurettavuuden huippu on, kun englantilainen vallasnainen, jolla on
kaikki saarensa mainiot ominaisuudet, mutta joka ei kykene kuvaamaan
vihaa ja rakkautta edes omalla saarellaan, kun rouva Anna Radcliffe
antaa henkilöilleen italialaisia nimiä ja valtavia intohimoja
kuuluisassa romaanissaan _Mustan veljeskunnan rippituoli_.
En koeta antaa miellyttävämpää pukua tämän tosikertomuksen
yksinkertaiselle ja usein loukkaavan karkealle kertomatavalle, jolla
koettelen lukijan kärsivällisyyttä, niinpä esimerkiksi käännän tarkoin
Pallianon herttuattaren vastauksen serkkunsa Marcello Capeccen
rakkaudentunnustukseen. Tämä perhetarina on kerrottuna -- en tiedä
miksi -- erään Palermon käsinkirjoitetun historian toisen nidoksen
lopussa, josta en voi antaa mitään yksityiskohtaisempia tietoja.
Tämä kertomus, jota mielipahakseni suuresti lyhennän (jätän pois koko
joukon luonteenomaisia seikkoja) käsittelee enemmän onnettoman
Carafa-suvun viimeisiä vaiheita kuin kertoilee yhdestä ainoasta
intohimosta. Kirjallinen turhamaisuus sanoo minulle, että kukaties
olisin kyennyt lisäämään muutamien kohtien mielenkiintoisuutta ja
tekemään niistä enemmän arvailemalla ja kertomalla yksityiskohtaisesti
lukijalle, mitä henkilöt tunsivat. Mutta voisinko minä, nuori
ranskalainen, syntynyt Pariisin pohjoispuolella, aavistaa mitä
italialaissielut vuonna 1559 kokivat? Korkeintaan voin toivoa
arvaavani, mitä 1838:n ranskalaiset lukijat pitivät mieluisana ja
viehättävänä.
Se tunteiden intohimoisuus, joka vallitsi Italiassa vuoden 1559
vaiheilla, kysyi tekoja eikä sanoja. Siksipä seuraavassa kertomuksessa
onkin hyvin vähän keskusteluja. Se on vahingoksi tälle käännökselle,
tottuneet kun olemme romaanihenkilöittemme pitkiin keskusteluihin --
heillehän kaksinpuhelu on taistelua. Kertomus, jolle pyydän lukijaa
suomaan koko kärsivällisyytensä, käsittelee muuatta omituista ilmiötä,
joka espanjalaisten kautta on kotiutunut italialaisten tapoihin. En ole
hitustakaan poikennut kääntäjäntehtävästäni. Kuudennentoista vuosisadan
tunne-elämän ja kertojan esitystavan uskollinen säilyttäminen on minun
mielestäni tämän traagillisen tarinan pääansio, mikäli sitä nyt voi
ansiona pitää. Kertoja oli todennäköisesti aatelismies, joka kuului
onnettoman Pallianon herttuattaren sukuun.
Pallianon herttuan hovissa vallitsi mitä ankarin espanjalainen
etiketti. Ottakaa huomioon, että jokaisella kardinaalilla, jokaisella
roomalaisella ruhtinaalla oli samanlainen hovi, niin voitte saada
käsityksen siitä, minkälaisen näyn vuonna 1559 sivistynyt Rooman
kaupunki tarjosi. Älkää unohtako, että samaan aikaan kuningas Filip II,
joka salajuoniaan varten tarvitsi kahden kardinaalin äänet, antoi
kummallekin heistä kaksisataa tuhatta livrea korkoja kirkollisina
almuina. Rooma, jolta puuttui merkittävä sotajoukko, oli maailman
pääkaupunki. Vuonna 1559 Pariisi oli vielä kutakuinkin miellyttävien
raakalaisten asuinpaikka.
ERÄÄN VANHAN, VUONNA 1566 KIRJOITETUN
KERTOMUKSEN TARKKA KÄÄNNÖS
Juan Pietro Carafa oli syntyisin eräästä Napolin kuningaskunnan mitä
ylhäisimmästä suvusta, mutta hänen elämäntapansa olivat karkeat,
hiomattomat, väkivaltaiset ja sopivat paimenelle. Hän otti pitkän takin
(papinkauhtanan) ja lähti nuorena Roomaan, jossa hän pääsi eteenpäin
serkkunsa Olivier Carafan, kardinaalin ja Napolin arkkipiispan
suosimana. Aleksanteri VI, tuo suuri mies, joka tiesi kaikki ja taisi
kaikki, teki hänet camerierekseen (mikä jotakuinkin vastaa meidän
aikamme ordonanssiupseeria). Julius II nimitti hänet Chietin
arkkipiispaksi. Paavi Paavali teki hänestä kardinaalin ja viimein 23.
päivänä toukokuuta 1555 konklaavin kardinaalien juonittelujen ja
kiivaiden väittelyjen jälkeen hänet valittiin Paavali IV:n nimisenä
paaviksi. Hän oli silloin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha.
Nekin, jotka juuri olivat kutsuneet hänet pyhän Pietarin istuimelle,
vapisivat pian ajatellessaan tulevan vallitsijansa ankaruutta ja
kiivasta, taipumatonta jumalanpelkoa.
Tieto tästä odottamattomasta nimityksestä synnytti mullistuksen
Napolissa ja Palermossa. Muutaman päivän kuluttua nähtiin Roomassa
suuri joukko kuuluisan Carafa-suvun jäseniä. Kaikki saivat nimityksen,
mutta kuten luonnollista, paavi suosi erityisesti kolmea
veljenpoikaansa, veljensä kreivi Montorion poikia.
Don Juanista, joka oli vanhin ja jo naimisissa, tehtiin Pallianon
herttua. Tämä herttuakunta, joka oli riistetty sen omistajalta Marco
Antonio Colonnalta, käsitti useita kyliä ja pikkukaupunkeja. Don
Carlos, hänen Pyhyytensä nuorempi veljenpoika, joka oli Maltan ritari
ja ollut sodassa, valittiin kardinaaliksi, Bolognan paavilliseksi
lähetiksi ja pääministeriksi. Hän oli erittäin päättäväinen mies.
Uskollisena sukunsa perinteille hän uskalsi vihata maailman mahtavinta
kuningasta (Filip II:sta, Espanjan ja Intian kuningasta) ja antoi
hänelle todistuksia vihastaan. Uuden paavin kolmannesta veljenpojasta,
don Antonio Carafasta paavi teki hänen mentyään naimisiin Montebellon
markiisin. Sitten hän sai aikaan avioliiton Fransin, Ranskan dauphinin
ja kuningas Henrik II:n pojan, ja erään veljentyttären välillä.
Myötäjäisiksi Paavali IV aikoi määrätä Napolin kuningaskunnan, joka oli
tarkoitus vallata Filip II:lta, Espanjan kuninkaalta. Carafan suku
vihasi tätä mahtavaa hallitsijaa, joka -- kuten saamme nähdä -- lopulta
saattoi sen perikatoon käyttämällä hyväkseen sen omia hairahduksia.
Noustuaan pyhän Pietarin istuimelle, maailman mahtavimmalle
valtaistuimelle, joka siihen aikaan saattoi varjoon Espanjankin
kuuluisat itsevaltiaat, kelpasi Paavali IV, kuten useimmat seuraajansa,
kaikkien hyveiden esikuvaksi. Hän oli suuri paavi ja suuri pyhimys,
koettipa hän ehkäistä väärinkäytöksiäkin kirkossa ja poistaa täten
yleisen kirkolliskokouksen, jota ilman Rooman hovissa ei suinkaan voitu
olla, mutta jota viisas politiikka kielsi hyväksymästä.
Noudattaen ajan tapaa, joka meidän päivinämme on joutunut unohduksiin
ja joka ei sallinut hallitsijan luottaa henkilöihin, joiden edut
mahdollisesti eivät olleet hänen omiaan, hallitsivat hänen Pyhyytensä
valtakuntaa yksinvaltiaina hänen kolme veljenpoikaansa. Kardinaali oli
pääministeri ja hallitsi setänsä käskyjen mukaan, Pallianon herttua oli
valittu pyhän kirkon sotajoukon kenraaliksi; eikä markiisi de
Montebello, joka oli palatsin vartiojoukon päällikkö, päästänyt sisään
muita kuin mieleisiään henkilöitä. Pian nämä nuoret miehet alkoivat
harjoittaa mitä hurjinta vallattomuutta. Aluksi he anastivat heidän
hallitukselleen vihamielisten perheiden omaisuuden. Kansa ei tiennyt
mihin kääntyä oikeutta saadakseen. Ihmiset eivät ainoastaan pelänneet
omaisuutensa puolesta, heidän vaimojensa ja tytärtensä kunniakaan ei
ollut turvattu, niin kauhealta kuin tämä seikka tuntuneekin siveän
Lucretian kotimaasta puhuttaessa. Pallianon herttua ja hänen veljensä
ryöstivät kauneimmat naiset, ei tarvittu muuta kuin että nämä
onnettomuudekseen heitä miellyttivät. Hämmästyneinä saatiin nähdä, että
he eivät vähääkään välittäneet aatelisesta verestä sen paremmin kuin he
kavahtivat pyhien luostarien vihittyä kynnystä. Epätoivon partaalle
saatettu kansa ei tiennyt kenen puoleen kääntyä valituksineen, niin
suuri oli veljesten herättämä kauhu kaikissa niissä, jotka lähestyivät
paavia: he olivat röyhkeitä lähettiläitäkin kohtaan.
Herttua oli ennen setänsä valtaan pääsyä nainut Violante de Cardonen,
joka polveutuen espanjalaissyntyisestä suvusta kuului Napolin
korkeimpaan aatelistoon.
Hän oli kotoisin Seggio di Nidosta.
Violante oli kuuluisa harvinaisesta kauneudestaan ja
viehätysvoimastaan, jota hän osasi käyttää hyväkseen, milloin tahtoi
miellyttää, mutta vielä kuuluisampi järjettömästä ylpeydestään.
Ollakseni oikeudenmukainen minun kuitenkin tulee myöntää, että olisi
vaikeata löytää ylevämpää mieltä, seikka minkä hän todisti koko
maailmalle sillä, ettei ennen kuolemaansa tunnustanut mitään
kapusiinimunkille, joka häntä ripitti. Hän osasi ulkoa mestari Arioston
ihmeellisen Orlandon ja lausui sitä erinomaisen viehättävästi, samoin
kuin useimpia Petrarcan sonetteja, Pecornen kertomuksia ja muuta. Mutta
vielä lumoavampi hän oli, kun hän suvaitsi puhetoverilleen uskoa
omituisia ajatuksiaan, joita syntyi hänen mielessään.
Hänellä oli poika, jota nimitettiin Cavin herttuaksi. Hänen veljensä
don Fernando, Aliffen kreivi, tuli Roomaan lankojensa suuren
menestyksen viekoittelemana.
Pallianon herttua piti loistavaa hovia; Napolin ylhäisimpien sukujen
nuorukaiset kilpailivat kunniasta saada kuulua siihen. Niistä, jotka
olivat hänelle rakkaimmat, Rooma ihaili erikoisesti Marcello Capeccea
Seggio di Nidosta, nuorta aatelismiestä, joka oli Napolissa yhtälailla
kuuluisa älykkyydestään kuin jumalallisesta kauneudesta, jonka taivas
oli hänelle suonut.
Herttuattarella oli suosikkina Diane Brancaccio, joka silloin oli
kolmikymmenvuotias, hänen kälynsä Montebellon markiisittaren läheinen
sukulainen. Roomassa kerrottiin, ettei hän tätä suosikkia kohtaan ollut
lainkaan ylpeä, vaan uskoi hänelle kaikki salaisuutensa. Mutta nämä
salaisuudet koskivat vain politiikkaa; herttuatar herätti intohimoja,
mutta hän ei vastannut niihin.
Kardinaali Carafan neuvosta paavi kävi sotaa Espanjan kuningasta
vastaan, ja Ranskan kuningas lähetti paavin avuksi sotajoukon, jota
johti herttua de Guise.
Mutta pysytelkäämme Pallianon herttuan hovin sisäisissä asioissa.
Capecce oli pitkät ajat ollut kuin hullu; hänen nähtiin suorittavan
mitä eriskummallisimpia tekoja. Itse asiassa nuorukaisparka oli
intohimoisesti rakastunut valtiattareensa herttuattareen, mutta ei
uskaltanut tunnustaa tälle rakkauttaan. Hän ei kuitenkaan ehdottomasti
epäillyt päämääränsä saavuttamista, hän näki herttuattaren olevan
syvästi suuttuneen puolisolleen, joka laiminlöi häntä. Pallianon
herttua oli kaikkivaltias Roomassa, ja herttuatar tiesi, että miltei
joka päivä Rooman kauneudestaan kuuluisimmat naiset kävivät
tervehtimässä hänen puolisoaan hänen omassa palatsissaan, ja tämä oli
loukkaus, jota hän ei voinut sietää.