koko suvusta, jonka Paavali IV oli pitänyt luonaan, katsoi
velvollisuudekseen kertoa hänelle tämän tapahtuman. Paavi lausui vain
nämä sanat:
-- Entä herttuatar, mitä hänelle on tehty?
Roomassa ajateltiin yleisesti, että nämä sanat tuottaisivat kuoleman
tuolle onnettomalle naiselle. Mutta herttua ei kyennyt päättämään tämän
uhrauksen tekemistä. Liekö syynä sitten se, että herttuatar oli
raskaana tai se sanomaton hellyys, jota hän ennen oli häntä kohtaan
tuntenut.
Kolme kuukautta sen voimainkoetuksen jälkeen, jonka Hänen Pyhyytensä
Paavali IV oli suorittanut erotessaan koko suvustaan, hän sairastui ja
kolmen kuukauden sairauden jälkeen kuoli 18. päivänä elokuuta 1559.
Kardinaali kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pallianon herttualle
toistaen alinomaa, että heidän kunniansa vaati herttuattaren kuolemaa.
Koska heidän setänsä oli kuollut ja koska oli tietämätöntä, mikä
saattoi olla hänen jälkeensä valitun paavin mielipide, tahtoi hän, että
asia saatettaisiin loppuun mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Herttua, luonnollinen, hyväluontoinen ja kunnianasioissa paljon
vähemmän arka mies kuin kardinaali, ei voinut suostua tähän
hirmutekoon, jota häneltä vaadittiin. Hän ajatteli, että hän itse oli
usean kerran ollut herttuattarelle uskoton koettamatta edes peittää
sitä ja että nämä uskottomuudet olivat saattaneet herättää
kostonajatuksen niin ylpeässä naisessa. Juuri konklaavin alkaessakin,
kuunneltuaan messua ja nautittuaan ehtoollisen, kirjoitti kardinaali
hänelle, että häntä kiusasi tuo alinomainen epäröiminen ja että ellei
herttua vihdoinkin suorittanut sitä mitä heidän sukunsa kunnia vaati,
kieltäytyisi hän enää sekaantumasta hänen asioihinsa eikä koettaisi
milloinkaan häntä hyödyttää, ei konklaavissa eikä uuden paavin luona.
Muuan seikka, jolla ei ollut mitään tekemistä kunnian kanssa, sai
herttuan tekemään päätöksensä. Kerrotaan, että vaikka herttuatarta
ankarasti vartioitiin, onnistui hänen lähettää sana Marco Antonio
Colonnalle, joka oli herttuan päävihollinen tämän herttuakunnan
Pallianon takia, että jos Marco Antonio kykenisi pelastamaan hänen
henkensä ja vapauttamaan hänet, toimittaisi hän puolestaan hänen
haltuunsa Pallianon linnoituksen, jossa oli päällikkönä hänelle
uskollinen mies.
Elokuun 28. päivänä 1559 lähetti herttua Galleseen kaksi
sotaväenosastoa. 30. päivänä tulivat herttuan sukulainen don Leonardo
del Cardine ja herttuattaren veli don Ferrante, kreivi d'Aliffe
Galleseen ja menivät herttuattaren asuntoon surmatakseen hänet. He
ilmoittivat hänelle, että hänen täytyi kuolla. Herttuatar kuuli sen
osoittamatta vähintäkään mielenliikutusta. Hän tahtoi ensin ripittäytyä
ja kuunnella messua. Kun sitten nuo kaksi herrasmiestä lähestyivät
häntä, hän huomasi, etteivät he olleet yksimielisiä. Hän kysyi oliko
heillä hänen miehensä herttuan käsky surmata hänet.
-- On, rouva, vastasi don Leonardo.
Herttuatar pyysi nähdä sitä, ja don Ferrante näytti sen hänelle.
(Pallianon herttuan oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on niiden munkkien
lausunto, jotka olivat läsnä tässä kauheassa toimituksessa. Nämä
lausunnot ovat paljon luotettavammat kuin muiden todistajien
todistukset, ja se johtuu minun nähdäkseni siitä, että munkit
saattoivat pelotta puhua oikeuden edessä, kun sen sijaan kaikki toiset
todistajat olivat enemmän tai vähemmän herransa kanssarikollisia.)
Kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta puhui tähän tapaan:
-- Messun jälkeen hän oli nöyrästi ottanut vastaan pyhän ehtoollisen ja
meidän rohkaistessamme häntä tuli herttuattaren veli kreivi d'Aliffe
huoneeseen kädessään köysi ja keppi, joka oli peukalon paksuinen ja
noin puolen kyynärän pituinen. Hän peitti herttuattaren silmät
nenäliinalla, ja herttuatar veti sitä aivan kylmäverisesti alemmaksi,
jottei olisi nähnyt häntä. Kreivi pani köyden hänen kaulaansa, mutta
kun se ei oikein sopinut, otti kreivi sen pois ja poistui muutaman
askeleen. Kuullessaan hänen kävelevän, herttuatar otti nenäliinan
silmiltään ja sanoi:
-- No, mitä nyt?
Kreivi vastasi:
-- Köysi ei ollut hyvä, haen toisen, jottei teidän tarvitsisi kärsiä.
Näin sanottuaan hän poistui huoneesta. Kotvasen kuluttua hän palasi
toinen köysi kädessä, asetti uudelleen nenäliinan herttuattaren
silmille, pani köyden hänen kaulaansa, pisti kepin silmukkaan, väänsi
sitä ja kuristi hänet. Herttuattaren puolelta kaikki kävi aivan
tavallisella keskusteluäänellä.
Veli Antonio Salazar, toinen kapusiinimunkki, päättää lausuntonsa
näillä sanoilla:
-- Aioin poistua paviljongista omantunnon arveluitten vuoksi, jottei
minun olisi tarvinnut nähdä hänen kuolevan, mutta herttuatar sanoi
minulle:
-- Jumalan rakkauden nimessä, älä poistu täältä. (Sitten munkki kertoo
herttuattaren kuoleman aivan samoin kuin se tässä on kerrottu.) Hän
lisää:
-- Hän kuoli hyvänä kristittynä usein toistaen: uskon, minä uskon.
Molemmat munkit, jotka nähtävästi olivat saaneet esimiestensä
tarpeellisen hyväksymisen, toistivat lausunnoissaan, että herttuatar
aina oli väittänyt olevansa aivan viaton. Niin hän oli tehnyt kaikissa
keskusteluissaan heidän kanssaan, ripittäessään itsensä ja etenkin
ripittäytyessään ennen sitä messua, missä sai pyhän ehtoollisen. Jos
herttuatar oli rikollinen, syöksyi hän ylpeytensä vuoksi helvettiin.
Ristikuulustelussa yhdessä don Leonardo del Cardinen kanssa
kapusiinimunkki veli Antonio Paviasta kertoi:
-- Toverini sanoi kreiville, että pitäisi odottaa, kunnes herttuatar
synnyttäisi. Hän on kuusi kuukautta ollut raskaana, lisäsi hän, eikä
ole oikein kadottaa pienen raukan sielua, jota hän kantaa sydämensä
alla, se pitäisi kastaa.
Siihen kreivi d'Aliffe vastasi:
-- Te tiedätte, että minun täytyy mennä Roomaan, enkä tahdo näyttäytyä
siellä tämä naamio kasvoilla (tämän kostamattoman häpeän tahraamana).
Heti kun herttuatar oli kuollut, vaativat molemmat kapusiinimunkit,
että hänen ruumiinsa oli viipymättä avattava, jotta olisi voitu kastaa
lapsi. Mutta kreivi ja don Leonardo eivät piitanneet heidän
rukouksistaan.
Seuraavana päivänä haudattiin herttuatar paikkakunnan kirkkoon sangen
komein menoin. Tämä tapaus, josta tieto pian levisi, ei tehnyt mitään
vaikutusta, sitä oli jo kauan odotettu. Roomassa ja Gallesessa oli jo
usein liikkunut huhuja hänen kuolemastaan ja sitä paitsi ei murha
kaupungin ulkopuolella ja paavinistuimen ollessa vapaana ollut mitään
tavatonta. Konklaavi, joka seurasi Paavali IV:n kuolemaa, oli hyvin
myrskyinen ja kesti kokonaista neljä kuukautta.
Joulukuun 26. päivänä 1559 täytyi onnettoman kardinaalin Carlo Carafan
myötävaikuttaa Espanjan kannattaman kardinaalin vaaliin, kardinaalin,
joka tietenkään ei voinut kieltäytyä ryhtymästä Filip II:n vaatimiin
miten ankariin toimenpiteisiin tahansa kardinaali Carafaa vastaan.
Äsken valittu otti nimekseen Pius IV.
Jollei kardinaali olisi setänsä kuollessa ollut maanpaossa, olisi hän
vallinnut vaalia tai ainakin kyennyt estämään vihamiehen nimityksen.
Pian sen jälkeen vangittiin sekä herttua että kardinaali. Filip II oli
ilmeisesti määrännyt heidän perikatonsa. Heidän oli vastattava
neljääntoista pääsyytökseen. Kuulusteltiin kaikkia niitä, jotka
saattoivat valaista näitä pääsyytöksiä. Tämä hyvin huolellisesti
kirjoitettu oikeudenpöytäkirja käsittää kaksi kaksitaitteista nidosta,
jotka olen suuresti kiinnostuneena lukenut, koska sen jokaisella
sivulla on tietoja tavoista, joita historioitsijat eivät ole katsoneet
historian ylevyyden arvoisiksi. Olen huomannut siellä hämmästyttäviä
yksityistietoja murhayrityksestä, jonka espanjalainen puolue oli pannut
toimeen silloin kaikkivaltiasta ministeriä kardinaali Carafaa vastaan.
Muuten hänet ja hänen veljensä tuomittiin rikoksista, joita kenellekään
toiselle ei olisi katsottu rikoksiksi, esimerkiksi siitä, että olivat
surmanneet uskottoman aviovaimon rakastajan ja tuon vaimon itsensä.
Muutamia vuosia myöhemmin ruhtinas Orsini nai Toskanan suurherttuan
sisaren, luuli hänen olevan uskottoman ja myrkytti hänet itse
Toskanassa hänen veljensä suurherttuan suostumuksella. Ei milloinkaan
tätä tekoa ole luettu hänelle rikokseksi. Monet Medici-suvun
ruhtinattaret ovat kuolleet samalla tavalla.
Kun molempien Carafain oikeudenkäynti oli päättynyt, tehtiin siitä
pitkä yhteenveto, jonka monien keskeytysten jälkeen kardinaalikokous
tarkasti. On selvää, että jos kerran oli päätetty rangaista kuolemalla
murha, joka oli kostona aviorikoksesta -- rikoslaji, josta
oikeudenkäyttö ei ollut vielä milloinkaan mitään tiennyt -- niin oli
kardinaali syyllinen, koska oli kiihottanut veljensä tekemään rikoksen,
samoin kuin herttua oli syyllinen, koska oli pannut sen toimeen.
Maaliskuun 3. päivänä 1561 piti paavi Pius IV istunnon, joka kesti
kahdeksan tuntia ja jonka lopulla hän antoi loppulausunnon Carafain
asiasta näillä sanoilla: _Prout in schedula_ (Asia on, niin kuin on
otaksuttu.)
Seuraavan päivän yönä lähetti viskaali San Angelon linnaan sbirrien
päämiehen panemaan täytäntöön veljesten, kardinaali Carlo Carafan ja
Juanin, Pallianon herttuan, kuolemantuomiota. Tämä tapahtuikin.
Herttuaan käytiin ensin käsiksi. Hänet muutettiin San Angelon linnasta
Tordinonon vankilaan, missä kaikki oli valmistettu. Siellä mestattiin
herttua, kreivi d'Aliffe ja don Leonardo del Cardine.
Herttua ei ainoastaan ottanut tätä kauheaa hetkeä vastaan kuten
korkeasäätyinen ritari, vaan sen lisäksi kuten hyvä kristitty, valmiina
kärsimään kaikki Jumalan rakkauden tähden. Hän puhui kauniita sanoja
tovereilleen valmistaen heitä kuolemaan. Sitten hän kirjoitti
pojalleen. [Oppinut herra Sismondi sekoittaa koko kertomuksen. Katso
Carafa-sukua käsittelevää kirjoitusta Michaudin elämäkerrasta; hän
väittää, että kreivi de Montorio mestattiin kardinaalin kuolinpäivänä.
Kreivi oli kardinaalin ja Pallianon herttuan isä. Oppinut
historioitsija pitää isää poikana.]
Sbirrien päämies palasi San Angelon linnaan. Hän ilmoitti kardinaali
Carafalle, että hänen täytyi kuolla ja antoi hänelle vain tunnin
valmistusaikaa. Kardinaali osoitti sielunsuuruutta, joka voitti hänen
veljensä, sillä hän puhui vähemmän. Sanathan ovat aina voima, jota
haetaan ulkopuolelta itseä. Hirveän tiedon tultua kuultiin hänen
matalalla äänellä lausuvan vain nämä sanat:
-- Minun täytyy kuolla! Voi paavi Pius, voi kuningas Filip!
Hän ripitti itsensä, luki seitsemän katumusvirttä, istuutui tuolille ja
sanoi pyövelille:
-- Olen valmis.
Pyöveli koetti kuristaa hänet silkkinuoralla, joka katkesi; hänen
täytyi yrittää kaksi kertaa. Kardinaali katseli pyöveliä suvaitsematta
lausua sanaakaan.
MYÖHEMMIN LISÄTTY MUISTUTUS
Muutamia vuosia myöhemmin antoi paavi Pius V tarkastaa oikeudenkäynnin,
joka kumottiin. Kardinaali ja hänen veljensä saivat takaisin kunniansa
ja yleinen syyttäjä, joka oli suuresti myötävaikuttanut heidän
kuolemaansa, hirtettiin. Pius V määräsi, että oikeudenkäynti oli
salattava, kaikki kirjastoissa olevat jäljennökset poltettiin,
pannaanjulistamisen uhalla niitä kiellettiin säilyttämästä. Mutta paavi
ei tullut ajatelleeksi, että hänellä oli omassa kirjastossaan jäljennös
oikeudenkäynnistä, ja tämän mukaan on tehty kaikki ne jäljennökset,
joita meidän päivinämme tavataan.
End of Project Gutenberg's Vanina Vanini; Pallianon herttuatar, by Stendhal