VANINA VANINI; PALLIANON HERTTUATAR
Kirj.
Stendhal
Suomentaneet Timo Tuura
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1910.
VANINA VANINI
Oli ilta keväällä 182-. Koko Rooma oli liikkeellä: herttua de B----,
kuuluisa pankkiiri, pani toimeen tanssiaiset uudessa palatsissaan
Venetsian torin varrella. Kaikki mitä Italian taide, kaikki mitä
Pariisin ja Lontoon ylellisyys kykeni aikaansaamaan, oli käytetty tämän
palatsin kaunistamiseen. Tungos oli tavaton. Ylhäisen Englannin vaaleat
ja jäykät kaunottaret olivat kilvoitelleet kunniasta saada ottaa osaa
näihin tanssiaisiin; heitä saapuikin joukottain. Rooman kauneimmat
naiset kilpailivat heidän kanssaan ensimmäisistä sijoista. Muuan nuori
tyttö, jonka säihkyvät silmät ja sysimusta tukka ilmaisivat hänet
roomattareksi, saapui isänsä saattamana -- kaikkien katseet seurasivat
häntä. Hänen joka ainoa liikkeensä kertoi tavattomasta ylpeydestä.
Muukalaisten nähtiin sisään astuessaan hämmästyvän tanssiaisten
komeutta. -- Euroopan ainoankaan kuninkaan juhlat, he sanoivat, --
eivät vedä vertoja tälle.
Kuninkailla ei ole palatseja, jotka ovat roomalaisen rakennustaiteen
veroisia ja heidän on pakko kutsua kaikki hovinsa ylhäiset naiset.
B----n herttua ei suosinut muita kuin kauniita naisia. Tänä iltana hän
oli onnistunut kutsuissaan -- miehet näyttivät häikäistyiltä. Oli
vaikea ratkaista, kuka niin monesta ihanasta naisesta oli kaunein:
jonkin aikaa oli vaali ratkaisematta, mutta viimein julistettiin
ruhtinatar Vanina Vanini, mustatukkainen ja tulikatseinen nuori tyttö
tanssiaisten kuningattareksi. Heti jättivät muukalaiset ja nuoret
roomalaiset kaikki muut salit ja tungeskelivat siellä, missä hän oli.
Hänen isänsä, ruhtinas don Hasdrubal Vanini oli tahtonut, että hän
ensin tanssisi parin saksalaisen ruhtinaan kanssa. Sen jälkeen hän
valitsi tanssittajikseen muutamia hyvin kauniita ja hyvin ylhäisiä
englantilaisia, mutta heidän jäykkyytensä ikävystytti häntä. Eniten
hänelle näytti tuottavan huvia kiusata nuorta Livio Savellia, joka
tuntui olevan hillittömästi rakastunut. Tämä oli Rooman loistavin nuori
mies ja sitä paitsi ruhtinas hänkin, mutta jos olisi antanut hänelle
luettavaksi romaanin, hän olisi parikymmentä sivua luettuaan heittänyt
kirjan kädestään väittäen, että se tuotti hänelle päänsärkyä. Vaninan
silmissä se oli puute.
Keskiyöllä levisi tanssiaisissa uutinen, joka herätti melkoista
huomiota. Muuan nuori carbonaro, jota säilytettiin San-Angelon
linnoituksessa, oli samana iltana valepuvussa paennut. Suunnatonta
romanttista rohkeutta osoittaen hän oli viimeisen vartion luo
saavuttuaan hyökännyt sotilaitten kimppuun aseenaan tikari. Mutta hän
oli itsekin haavoittunut, sbirrit seurasivat pitkin katuja hänen
jättämiään verisiä jälkiä, ja toivottiin, että hänet löydettäisiin.
Kun parhaillaan kerrottiin tästä tapahtumasta, sanoi don Livio Savelli
viedessään paikalleen Vaninan, jonka kanssa juuri oli tanssinut,
hurmaantuneena hänen sulostaan ja omasta menestyksestään ja miltei
hulluna rakkaudesta:
-- Mutta suvaitkaahan sanoa, kuka sitten teitä miellyttäisi?
-- Se nuori carbonaro, joka on päässyt pakoon, vastasi Vanina -- on
sentään tehnyt jotakin muutakin kuin ottanut vaivakseen syntyä
maailmaan.
Ruhtinas don Hasdrubal lähestyi tytärtään. Hän on rikas mies, joka
kahteenkymmeneen vuoteen ei ole tehnyt tiliä taloudenhoitajansa kanssa;
tämä lainaa hänelle omat tulonsa hyvin korkeata korkoa vastaan. Jos
tapaisitte hänet kadulla, voisitte luulla häntä vanhaksi näyttelijäksi;
ette huomaisi, että hänen käsissään on viisi kuusi suurta hyvin
suurilla timanteilla koristettua sormusta. Hänen kaksi poikaansa ovat
ruvenneet jesuiitoiksi ja ovat siis kuolleita narreja. Hän on unohtanut
heidät, mutta häntä harmittaa, ettei hänen ainoa tyttärensä Vanina
halua mennä naimisiin. Neitonen on jo yhdeksäntoistavuotias ja on
hylännyt mitä loistavimpia avioliittotarjouksia. Mikä mahtanee olla
syynä siihen? Sama syy kuin Sullalla oli vallastaan luopumiseen,
ylenkatse roomalaisia kohtaan.
Tanssiaisten jälkeisenä päivänä Vanina huomasi, että hänen isänsä, joka
oli niin huolimaton kuin suinkin ja joka ei koko elämänsä aikana ollut
viitsinyt liikuttaa avainta, sulki hyvin huolellisesti erään käytävän
oven, joka vei palatsin kolmannessa kerroksessa olevaan huoneeseen.
Tämän huoneen ikkunat olivat oranssien kaunistamalle parvekkeelle.
Vanina oli menossa jollekin vierailulle Roomaan. Koska pääportti oli
suljettu juhlavalaistuksen valmistusten tähden, palasivat vaunut
takapihan kautta hänen tullessaan kotiin. Vanina katsahti ylös ja näki
hämmästyksekseen että yksi sen huoneen ikkunoista, jonka hänen
isänsä niin huolellisesti oli sulkenut, oli avoinna. Hän erkani
kamarineidostaan, nousi palatsin ylempiin kerroksiin ja etsittyään
löysi viimein pienen ristikkoikkunan, joka antoi oranssiparvekkeelle.
Avattu ikkuna oli kahden askeleen päässä siitä. Aivan varmaan joku asui
tuossa huoneessa, mutta kuka? Seuraavana päivänä Vaninan onnistui saada
käsiinsä avain, jolla pääsi oranssiparvekkeelle.
Hän lähestyi hiipien ikkunaa, joka oli nytkin avoinna. Ikkunaluukku
esti vapaasti näkemästä huoneeseen. Huoneen perällä oli vuode ja
vuoteessa makasi joku. Ensi hetkellä hän aikoi paeta, mutta huomasi
naisen puvun tuolilla. Katsoessaan tarkemmin vuoteessa olevaa henkilöä
hän näki, että tämä oli vaalea ja nähtävästi hyvin nuori. Hän ei enää
epäillyt, vieras oli nainen. Tuolille heitetty puku oli veren tahraama,
myöskin eräällä tuolilla olevat naisenkengät olivat veriset. Tuntematon
liikahti; Vanina huomasi, että hän oli haavoittunut. Suuri veren
tahraama liinainen vaate peitti hänen rintansa, se oli kiinnitetty
ainoastaan nauhoilla. Haavalääkäri ei olisi sitä siten asettanut.
Vanina totesi mielessään, että hänen isänsä joka päivä kello neljä
sulkeutui huoneeseensa mennäkseen katsomaan tuntematonta, palasi pian
ja nousi vaunuihin lähteäkseen kreivitär Vitteleschin luo. Heti kun hän
oli lähtenyt, nousi Vanina pienelle parvekkeelle, mistä hän saattoi
tarkata tuntematonta. Hän tunsi voimakasta myötätuntoa nuorta onnetonta
naista kohtaan, hän koetti arvata, mitä hänelle oli tapahtunut.
Tuolilla oleva verinen puku näytti tikariniskujen lävistämältä. Vanina
saattoi laskea reikien lukumäärän. Eräänä päivänä hän näki
tuntemattoman tarkemmin: hänen siniset silmänsä olivat luodut taivasta
kohti, hän näytti rukoilevan. Kohta hänen kauniit silmänsä täyttyivät
kyynelillä -- nuoren ruhtinattaren oli vaikeata pidättäytyä häntä
puhuttelemasta. Seuraavana päivänä Vanina rohkeni ennen isänsä tuloa
kätkeytyä pienelle parvekkeelle. Hän näki don Hasdrubalin tulevan
tuntemattoman luo kantaen pientä koria, jossa oli ruokatavaroita.
Ruhtinas näytti levottomalta eikä puhunut paljon. Hän puhui niin
hiljaa, että Vanina ei voinut kuulla hänen sanojaan, vaikka ikkuna oli
auki. Hän poistui.
Tuolla naisraukalla mahtaa olla pelottavia vihollisia, ajatteli Vanina,
koska isäni, joka on niin huoleton, ei uskalla kertoa asiasta
kenellekään ja vaivautuu joka päivä nousemaan satakaksikymmentä
porrasaskelta.
Kun Vanina eräänä iltana varovasti kurotti päätään tuntemattoman
akkunaan, kohtasivat heidän katseensa, ja kaikki oli tullut ilmi.
Vanina heittäytyi polvilleen ja huudahti.
-- Rakastan teitä, säilytän salaisuutenne.
Tuntematon viittasi häntä astumaan sisään.
-- Minun on pyydettävä anteeksi, sanoi Vanina. -- Tyhmä uteliaisuuteni
tuntunee teistä loukkaavalta. Vannon olevani vaiti, ja jos vaaditte, en
milloinkaan palaa.
-- Ken ei mielellään näkisi teitä? sanoi tuntematon. -- Asutteko tässä
palatsissa?
-- Tietysti, vastasi Vanina. -- Mutta huomaan, ettette tunnekaan minua:
olen Vanina, don Hasdrubalin tytär.
Tuntematon katseli häntä kummastuneena, punastui kovin ja lisäsi
sitten:
-- Sallikaa minun toivoa, että joka päivä tulette minua katsomaan,
mutta toivoisin, ettei ruhtinas saisi tietää käynneistänne.
Vaninan sydän löi kiivaasti, tuntemattoman käytös oli hänestä täysin
moitteeton. Tuo nuori naisraukka oli varmaan loukannut jotakuta
mahtavaa miestä, ehkä hän oli mustasukkaisuuden vallassa surmannut
rakastajansa. Vaninan päähän ei pälkähtänyt ajatella jokapäiväistä
syytä hänen onnettomuuteensa. Tuntematon sanoi, että hänellä oli
olkapäässä haava, joka ulottui rintaan ja tuotti paljon tuskaa. Hänen
suunsa tuli usein täyteen verta.
-- Eikä teillä ole haavalääkäriä! huudahti Vanina.
-- Tiedättehän, sanoi tuntematon, -- että Roomassa haavalääkärien
täytyy tehdä poliisille tarkka selko kaikista hoitamistaan haavoista.
Ruhtinas näkee hyväksi itse sitoa haavani.
Tuntematon vältti huolellisesti säälittelemästä onnettomuuttaan. Vanina
rakasti häntä kiihkeästi. Kuitenkin kummastutti nuorta prinsessaa se
seikka, että keskellä vakavaa keskustelua tuntemattoman oli hyvin
vaikea äkkiä pidättäytyä nauramasta.
-- Olisin onnellinen, sanoi Vanina, -- jos saisin tietää nimenne.
-- Nimeni on Clementine.
-- No niin, rakas Clementine, huomenna kello viideltä tulen teitä
tervehtimään.
Seuraavana päivänä oli Vaninan uusi ystävätär hyvin heikko.
-- Minä tuon teidän luoksenne haavalääkärin, sanoi Vanina syleillen
häntä.
-- Kernaimmin kuolisin, sanoi tuntematon. -- Voisinko paljastaa
hyväntekijäni?
-- Rooman kuvernöörin herra Savelli-Catanzaran haavalääkäri on erään
meidän palvelijamme poika, jatkoi Vanina vilkkaasti; -- hän on meille
uskollinen eikä hänen asemansa vuoksi tarvitse pelätä ketään. Isäni ei
osaa antaa oikeata arvoa hänen uskollisuudelleen, minä lähetän hakemaan
häntä.
-- En halua haavalääkäriä, huudahti tuntematon niin kiihkeästi, että se
hämmästytti Vaninaa. -- Käykää minua katsomassa, ja jos Jumala näkee
hyväksi kutsua minut luokseen, kuolen onnellisena syliinne.
Seuraavana päivänä oli tuntematon vielä heikompi.
-- Jos rakastatte minua, sanoi Vanina lähtiessään, -- otatte vastaan
haavalääkärin.
-- Jos hän tulee, katoaa onneni.
-- Lähetän hakemaan häntä, sanoi Vanina.
Puhumatta sanaakaan pidätti tuntematon hänet lähtemästä tarttumalla
hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla. Oli pitkä vaitiolo,
tuntemattomalla oli kyyneleet silmissä. Viimein hän päästi Vaninan
käden ja sanoi sen näköisenä kuin olisi ollut kuolemaisillaan:
-- Minun täytyy tunnustaa teille jotakin. Toissapäivänä valehtelin
sanoessani, että nimeni on Clementine; minä olen onneton carbonaro...
Hämmästyneenä siirsi Vanina tuoliaan ja nousi.
-- Tiedän, jatkoi carbonaro, -- että tämä tunnustus riistää minulta
ainoan onnen, mikä kiinnittää minut elämään: mutta minun olisi alhaista
pettää teitä. Nimeni on Pietro Missirilli, olen yhdeksäntoistavuotias,
isäni on köyhä haavalääkäri San-Angelo-in-Vadossa, itse olen carbonaro.
Salaliittomme tuli ilmi, minut tuotiin kahleissa Romagnasta Roomaan.
Kolmetoista kuukautta vietin vankikopissa, jota lamppu valaisi yötä
päivää. Muuan laupias sielu päätti pelastaa minut. Minut puettiin
naisen vaatteisiin. Kun lähdin vankilasta ja kuljin vartijain ohi
viimeisen portin luona, kuulin yhden heistä kiroilevan carbonaroja;
annoin hänelle korvapuustin. Vakuutan teille, että se ei ollut
turhanpäiväistä uhkamieltä, vaan tapahtui aivan yksinkertaisesti
hajamielisyydestä. Tämän varomattomuuden jälkeen ajettiin minua
keskellä yötä takaa pitkin Rooman katuja, pistimen iskujen
haavoittamana ja menehtymäisilläni astuin taloon, jonka ovi oli auki,
kuulin sotamiesten askeleet takanani ja pakenin puutarhaan, vaivuin
maahan muutaman askeleen päässä vallasnaisesta, joka käveli siellä.
-- Kreivitär Vitteleschi, isäni ystävätär, sanoi Vanina.
-- Mitä! Onko hän kertonut teille? huudahti Missirilli. -- Olkoon miten
tahansa, nainen, jonka nimi ei milloinkaan saa tulla tunnetuksi,
pelasti henkeni. Kun sotilaat tulivat hänen luokseen ottaakseen minut
kiinni, vei teidän isänne minut pois vaunuissaan. Olen kovin sairas,
muutaman päivän on pistimen isku olkapäässäni estänyt minua
hengittämästä. Minä kuolen lohduttomana, kun en enää saa nähdä teitä.
Vanina oli kuunnellut kärsimättömänä, ja poistui nopeasti. Missirilli
ei hänen kauniissa silmissään nähnyt jälkeäkään säälistä, vaan
ainoastaan loukattua ylpeyttä.
Yöllä tuli haavalääkäri, hän oli yksin. Missirilli oli epätoivoissaan,
hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Vaninaa. Hän teki
kysymyksiä haavalääkärille, joka iski hänen suontaan eikä vastannut.
Sama äänettömyys seuraavina päivinä. Pietro ei irroittanut katsettaan
parvekkeen ikkunasta, josta Vaninan oli ollut tapana kulkea, hän oli
kovin onneton. Kerran hän oli puolenyön aikaan näkevinään jonkun
parvekkeen pimeydessä: mahtoiko se olla Vanina?
Vanina painoi joka yö poskensa nuoren carbonaron ikkunan ruutuja
vasten.
Jos puhuttelen häntä, ajatteli hän, olen hukassa. Ei, milloinkaan en
saa häntä enää nähdä.
Tämän päätöksen tehtyään hän muisti vasten tahtoaan ystävyyden, jota
hän oli tuntenut tuota nuorta miestä kohtaan pitäessään häntä
tyhmyydessään naisena. Täytyisikö hänen siis unohtaa nuorukainen niin
suloisen tuttavuuden jälkeen. Järkevimpinä hetkinään Vaninaa pelotti
muutos, joka oli tapahtunut hänen ajatusmaailmassaan. Siitä lähtien
kuin Missirilli oli ilmaissut nimensä, olivat kaikki ne asiat, joita
hänen ennen oli ollut tapana mietiskellä, peittyneet kuin harsoon ja
häämöttivät vain kaukaa.
Ei ollut vielä kulunut viikkoakaan, kun Vanina kalpeana ja vavisten
astui haavalääkärin kera nuoren carbonaron huoneeseen. Hän tuli
sanomaan, että tämän tuli koettaa saada ruhtinas lähettämään sijastaan
palvelijan. Hän ei viipynyt kymmentä sekuntiakaan, mutta muutaman
päivän kuluttua hän tuli toisen kerran haavalääkärin seurassa,
säälistä. Eräänä iltana Vanina uskalsi tulla yksin, vaikka Missirilli
oli parempi eikä hänellä enää ollut sitä tekosyytä, että pelkäsi hänen
henkeään. Missirilli tunsi tavatonta onnea hänet nähdessään, mutta hän
aikoi kätkeä rakkautensa, ennen kaikkea hän ei tahtonut poiketa
miehelle kuuluvasta arvokkuudesta. Vanina, joka oli tullut hänen
luokseen punastuneena ja peläten rakkauden tunnustuksia, joutui
hämilleen tuosta ylhäisestä ja nöyrästä, mutta hiukan kylmästä
ystävyydestä, jota Missirilli hänelle osoitti. Hän poistui ilman että
häntä koetettiin pidättää.
Kun hän muutamia päiviä myöhemmin tuli toisen kerran, hän sai kuulla
samat vakuutukset kunnioittavasta myötätunnosta ja ikuisesta
kiitollisuudesta. Aikomattakaan hillitä nuoren carbonaron
tunteenpurkauksia, Vanina kysyi itseltään, rakastiko hän yksin. Nuori
tyttö, joka tähän saakka oli ollut niin ylpeä, tunsi nyt katkerasti
mielettömyytensä suuruuden. Hän teeskenteli hilpeyttä ja vieläpä
kylmyyttäkin, kävi harvemmin, mutta ei kyennyt lopettamaan käyntejään
nuoren potilaan luona.
Missirilli paloi rakkaudesta, mutta alhaista syntyperäänsä ja
velvollisuuttaan muistaen hän oli tehnyt lupauksen, ettei puhuisi
rakkaudestaan, ennen kuin Vanina olisi kahdeksan päivää käymättä hänen
luonaan. Nuori ruhtinatar taisteli sisukkaasti ylpeytensä kanssa.
No niin, hän mietti, vaikka käynkin hänen luonaan, tapahtuu se itseni,
oman huvini vuoksi. Milloinkaan en tule hänelle tunnustamaan
kiinnostusta jonka hän on minussa herättänyt.
Hän viipyi pitkät ajat Missirillin luona, joka puhui hänelle aivan kuin
kaksikymmentä henkilöä olisi ollut läsnä. Eräänä iltana, kun hän pitkin
päivää oli äkäillyt Missirilliä ja luvannut itselleen olla häntä
kohtaan vielä tavallista kylmempi ja ankarampi, mies tunnusti hänelle
rakkautensa. Kohta Vanina ei voinut häneltä enää mitään kieltää.
Joskin Vaninan mielettömyys oli suuri, on tunnustettava, että hän oli
täysin onnellinen. Missirilli ei enää välittänyt siitä, mitä hän
uskotteli olevansa velkaa miehenarvolleen, hän rakasti niin kuin
yhdeksäntoistavuotiaana Italiassa rakastetaan. Häntä vaivasivat kaikki
rakkauden intohimon epäilykset, vieläpä hän tunnusti tälle nuorelle
ylpeälle ruhtinattarelle menettelytavan, jota oli käyttänyt
voittaakseen hänen vastarakkautensa. Häntä kummastutti onnen
ylenpalttisuus. Neljä kuukautta vieri nopeasti. Eräänä päivänä vapautti
haavalääkäri sairaansa. Mitä minun nyt on tehtävä? ajatteli Missirilli.
Jäädäkö piiloon Rooman kauneimman naisen luo? Ja ilkeät hirmuvaltiaat,
jotka ovat kolmetoista kuukautta pitäneet minua tyrmässä sallimatta
nähdä päivänvaloa, luulevat minut lannistaneensa! Italia, sinä olet
totta tosiaan onneton, jos lapsesi hylkäävät sinut niin vähästä.
Vanina ei uskonut, että korkeinkaan onni tulisi ainaiseksi sitomaan
Pietron; hän näytti liian onnelliselta; mutta muuan kenraali Bonaparten
lause kaikui katkerana nuoren miehen sielussa ja vaikutti koko hänen
suhtautumisensa naisiin. Kun Bonaparte 1796 jätti Brescian, sanoivat
kaupungin virkamiehet, jotka seurasivat häntä kaupunginportille, että
brescialaiset rakastivat vapautta enemmän kuin kaikki muut
italialaiset.
-- Niin kyllä, hän vastasi, -- he puhuvat siitä mielellään
rakastajattarilleen.
Missirilli sanoi Vaninalle onnettoman näköisenä:
-- Yön tultua minun täytyy lähteä.
-- Pidä huolta, että päivän koittaessa olet takaisin palatsissa, odotan
sinua.
-- Päivän koittaessa olen monen peninkulman päässä Roomasta.
-- Hyvä on, sanoi Vanina kylmästi, -- minne lähdette?
-- Romagnaan, kostamaan puolestani.
-- Koska olen rikas, sanoi Vanina mitä levollisimman näköisenä, -- niin
toivon, että otatte minulta aseita ja rahaa.
Missirilli katsoi häneen hetkisen silmiään räpäyttämättä, sitten hän
sulki hänet syliinsä ja sanoi:
-- Elämäni sielu, sinä saat minut unohtamaan kaikki,
velvollisuutenikin. Mutta mitä jalompi sydämesi on, sitä paremmin
sinun tulisi minua ymmärtää.
Vanina itki katkerasti, ja sovittiin, että Missirilli lähtisi Roomasta
vasta kahden päivän päästä.
-- Pietro, sanoi Vanina seuraavana päivänä, -- te olette usein sanonut
minulle, että joku tunnettu mies, joku roomalainen ruhtinas
esimerkiksi, jolla olisi käytettävänään paljon rahaa, voisi tehdä
vapauden asialle hyvin suuria palveluksia, jos Itävalta kerran joutuisi
suureen sotaan kaukana meistä.
-- Epäilemättä, sanoi Pietro kummastuneena.
-- No niin, teillä on sydäntä, teiltä puuttuu vain korkea asema:
tarjoan teille käteni ja kaksisataa livreä korkoja. Sitoudun hankkimaan
isäni suostumuksen.
Pietro lankesi hänen jalkoihinsa, Vanina säteili ilosta.
-- Rakastan teitä intohimoisesti, hän sanoi, -- mutta olen vain
isänmaan köyhä palvelija. Mitä onnettomampi Italia on, sitä enemmän
minulla on syytä olla sille uskollinen. Don Hasdrubalin suostumuksen
saadakseni minun pitäisi monen vuoden ajan näytellä kurjaa osaa.
Vanina, minä hylkään tarjouksesi.
Missirilli muutti mieltään kohta sanottuaan tämän. Hänen rohkeutensa
alkoi pettää.
-- Onnettomuuteni on siinä, sanoi hän, -- että Roomasta lähteminen on
minulle suurin kärsimys. Oi jospa Italia olisi vapautettu barbaareista!
Miten iloinen olisinkaan astuessani sinun kanssasi laivaan
aloittaakseni Amerikassa uuden elämän.
Vanina pysyi kylmänä. Hänen kätensä hylkääminen oli loukannut hänen
ylpeyttään. Mutta pian hän heittäytyi Missirillin syliin.
-- Milloinkaan et ole minusta tuntunut enemmän rakkauden arvoiselta,
sanoi hän; -- niin, oma haavalääkärini, olen sinun iäti. Sinä olet
suuri mies kuten vanhat roomalaisemme.
Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat, kaikki järkevät epäilyt kaikkosivat,
hetki oli täynnä onnea. Kun he jälleen saattoivat puhua järkeä, sanoi
Vanina:
-- Olen Romagnassa miltei samaan aikaan kuin sinäkin. Käsken lääkärin
määrätä minulle Porettan kylpyjä. Asun linnassamme San Nicolassa,
lähellä Forlia.
-- Minä vietän elämäni siellä sinun kanssasi, eikö niin!
-- Minun kohtaloni on uskaltaa tästälähin kaikki, virkkoi Vanina
huoaten. -- Joudun perikatoon sinun tähtesi, mutta vähätpä siitä.
Voitko rakastaa kunniansa menettänyttä tyttöä?
-- Olethan vaimoni, sanoi Missirilli, -- iäti jumaloitu vaimoni. Tahdon
sinua rakastaa ja suojella.
Vaninan täytyi lähteä vierailulle. Tuskin hän oli jättänyt ystävänsä
yksin, kun tämä jo alkoi pitää menettelyään raakamaisena.
Mitä on _isänmaa?_ hän mietti. Se ei ole olento, jolle olemme hyvästä
työstä kiitollisuudenvelassa ja joka on onneton ja voi meitä soimata,
jos petämme hänet. _Isänmaa ja vapaus_, ne ovat kuin viittani, kuin
jotakin, mikä minulle on hyödyllistä ja jota minun on pakko ostaa,
ellen ole perinyt isältäni; mutta loppujen lopuksi minä rakastan
isänmaata ja vapautta siksi, että ne kumpikin ovat minulle hyödylliset.
Jollen voi niillä mitään tehdä, jos ne ovat minulle samanarvoiset kuin
viitta elokuussa, mitä hyödyttää niitä ostaa niin tavattomasta
hinnasta? Vanina on niin kaunis, hän on niin erinomaisen älykäs! Häntä
koetettaisiin liehitellä, hän unohtaisi minut. Kuka on se nainen, jolla
on ollut vain yksi rakastaja? Noilla roomalaisilla ylimyksillä, joita
minä kansalaisena halveksin, on niin paljon etuja minun rinnallani. He
mahtavat olla hyvin rakastettavia! Oi, jos lähden, Vanina unohtaa minut
ja menetän hänet ainaiseksi.
Keskellä yötä tuli Vanina hänen luokseen; hän kertoi epävarmuudesta,
joka häntä oli vaivannut ja miten hän oli ottanut tutkistellakseen
tuota suurta sanaa _isänmaa_ -- koska rakasti. Vanina oli hyvin
onnellinen.
Jos hänen olisi ehdottomasti valittava minun ja isänmaan välillä,
ajatteli hän, olisi minulla etusija.
Läheisen kirkon kello löi kolme, viimeisten jäähyväisten hetki oli
tullut. Pietro riistäytyi irti ystävättärensä syleilystä. Hän laskeutui
jo pieniä portaita, kun Vanina kyyneleitään pidättäen sanoi hymyillen:
-- Jos joku köyhä maalaisvaimo olisi sinua hoitanut, etkö tekisi mitään
osoittaaksesi kiitollisuuttasi? Etkö koettaisi häntä palkita?
Tulevaisuus on epävarma, sinä vaellat vihamiesten keskellä: anna
minulle kiitollisuudesta kolme päivää, aivan kuin olisin köyhä vaimo,
palkitaksesi huolenpitoni.
Missirilli jäi. Lopulta hän kuitenkin lähti Roomasta. Erään ulkovallan
lähettiläältä ostetun passin avulla hän pääsi kotiinsa. Siellä syntyi
suuri ilo, häntä oli pidetty jo kuolleena. Hänen ystävänsä tahtoivat
juhlia hänen onnellista paluutaan surmaamalla yhden tai kaksi
karabinieerisantarmia.
-- Älkäämme tarpeettomasti surmatko ketään italialaista, joka osaa
käyttää aseita, sanoi Missirilli: -- isänmaamme ei ole saari kuten
onnellinen Englanti. Me tarvitsemme sotilaita vastustaaksemme Euroopan
kuninkaitten sekaantumista asioihimme.
Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen Missirilli surmasi Vaninan antamilla
pistooleilla kaksi karabinieeria näiden ahdistaessa häntä. Hänen
päästään luvattiin palkinto.
Vaninaa ei kuulunut Romagnaan: Missirilli luuli, että hänet oli
unohdettu. Hänen itserakkautensa sai kolhun, hän alkoi paljon
mietiskellä säätyeroa, joka oli hänen ja hänen rakastajattarensa
välillä. Aikoipa hän surun ja kadonneen onnen kaipauksen hetkenä palata
Roomaan nähdäkseen mitä Vanina puuhaili. Tämä hurjapäinen aie oli
vähällä saada hänet syrjäyttämään sen, mitä hän piti velvollisuutenaan;
silloin hän kuuli eräänä iltana vuoristokirkon kellon soittavan
Angelusta kummallisesti, aivan kuin soittajan ajatukset olisivat olleet
muualla. Se oli kokoontumismerkki carbonarojen salaliitolle, johon
Missirilli oli Romagnaan saavuttuaan liittynyt. Samana yönä kaikki
salaliittolaiset kokoontuivat erääseen erakkomajaan metsässä. Molemmat
erakot, jotka oli nukutettu oopiumilla, eivät lainkaan huomanneet mihin
tarkoitukseen heidän pientä taloaan käytettiin. Missirilli, joka saapui
hyvin alakuloisena, sai tietää, että salaliiton päällikkö oli vangittu
ja että hänet, nuori mies, joka tuskin oli täyttänyt kaksikymmentä, oli
valittu salaliiton päälliköksi, salaliiton, johon kuului yli
viidenkymmenen ikäisiä, sellaisia, jotka olivat ottaneet osaa
salaliittoihin aina Murat'n sotaretkestä asti vuonna 1815. Tämän
odottamattoman kunnian vastaanottaessaan Pietro tunsi sydämensä lyövän.
Yksin jäätyään hän päätti, ettei enää ajattelisi nuorta roomatarta,
joka oli hänet unohtanut, vaan pyhittäisi kaikki ajatuksensa
velvollisuudelle: _vapauttaa Italia barbaareista_. [_Liberar l'Italia
de' barbari_, kirjoitti Petrarca 1350, ja näitä sanoja ovat sittemmin
käyttäneet Julius II, Machiavelli, kreivi Alfieri.]
Kahden päivän kuluttua näki Missirilli tulijain ja lähtevien
luettelosta, joka hänelle, salaliiton päällikölle, annettiin, että
ruhtinatar Vanina oli saapunut linnaansa San Nicoloon. Tämän nimen
näkeminen herätti hänen mielessään enemmän hämmennystä kuin mielihyvää.
Turhaan hän luuli vakuuttavansa uskollisuutensa isänmaata kohtaan
päättämällä, ettei samana iltana hiipisi San Nicolon linnaan; ajatus,
että hän laiminlöi Vaninaa, esti häntä tyydyttävästi täyttämästä
velvollisuuttaan. Hän tapasi Vaninan seuraavana päivänä, tämä rakasti
häntä niin kuin Roomassakin. Hänen isänsä, joka tahtoi naittaa hänet,
oli myöhästyttänyt hänen lähtöään. Hän toi mukanaan kaksi tuhatta
sekiiniä. Tämä odottamaton avustus oli suuresti omansa kohottamaan
Missirillin arvoa. Voitiin valmistaa tikareita Korfussa, lahjottiin
paavin lähetin yksityissihteeri, jonka toimena oli vainota carbonaroja.
Siten saatiin luettelo niistä kirkkoherroista, jotka toimivat
hallituksen vakoojina.
Tähän aikaan järjestyi lopullisesti yksi niistä mielettömistä
salaliitoista, joita onnettomassa Italiassa on pantu toimeen. En käy
käsiksi yksityiskohtiin, joista kertominen ei ole tässä paikallaan.
Tyydyn sanomaan, että jos yritys olisi onnistunut, olisi Missirilli
ollut oikeutettu saamaan suuren osan kunniasta. Hänen käskystään
olisivat useat tuhannet kapinalliset merkin saadessaan nousseet
kapinaan ja aseistettuina odottaneet päällikköjensä tuloa. Ratkaiseva
hetki lähestyi, mutta silloin lannistettiin salaliitto -- kuten aina
tapahtuu -- vangitsemalla päälliköt.
Tuskin Vanina oli saapunut Romagnaan, kun hän oli huomaavinansa, että
isänmaanrakkaus oli saanut hänen rakastajansa unohtamaan kaiken muun
rakkauden. Nuoren roomattaren ylpeys alkoi kuohahdella. Hän koetti
turhaan puhua itselleen järkeä, synkkä murhe valtasi hänet, hän alkoi
vihata vapautta. Kun hän eräänä iltana tuli Forliin Missirilliä
tapaamaan, ei hän voinut hillitä murhettaan, jota hänen ylpeytensä aina
siihen asti oli vallinnut:
-- Te rakastatte minua todellakin kuin aviomies, sanoi hän, -- sitä en
odottanut.
Heti sen jälkeen hän alkoi itkeä, mutta se tapahtui häpeästä, että oli
alentunut lausumaan moitteita. Missirilli vastasi hajamielisenä näihin
kyyneleihin. Äkkiä Vanina päätti jättää hänet ja lähteä Roomaan. Hän
tunsi julmaa iloa voidessaan rangaista itseään heikkoudesta, joka oli
saanut hänet puhumaan. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hänen päätöksensä
oli varma, hän olisi pitänyt itseään arvottomana Missirillille, ellei
hän olisi tätä jättänyt. Hän nautti rakastajansa tuskallisesta
hämmästyksestä, kun tämä turhaan etsisi häntä. Sitten hänelle tuotti
syvää surua ajatus, ettei hän ollut kyennyt säilyttämään sen miehen
rakkautta, jonka vuoksi hän oli tehnyt niin paljon mielettömyyksiä. Hän
katkaisi vaitiolon ja teki parhaansa saadakseen häneltä rakastavan
sanan. Missirilli puhui hänelle hajamielisen näköisenä hyvin hellästi,
mutta hänen äänensä oli monin verroin syvempi, kun hän puhuessaan
valtiollisista yrityksistään sanoi tuskallisesti:
-- Ah, jos tämä yritys ei onnistu, jos hallitus vielä kerran saa sen
ilmi, niin lähden maasta.
Vanina ei liikahtanut. Jo tunnin ajan hän oli tuntenut, että hän näki
rakastajansa viimeisen kerran. Äskeinen lause herätti hänen mielessään
turmiollisen ajatuksen. Hän ajatteli:
-- Carbonarot ovat saaneet minulta useita tuhansia sekiinejä. Ei voida
epäillä minun suosiollisuuttani salaliittoa kohtaan.
Vanina riistäytyi irti mietteistään vasta, kun hän sanoi Pietrolle:
-- Tahdotko tulla vuorokaudeksi kanssani San Nicolon linnaan?
Tämäniltaisessa kokouksessa ei tarvita sinun läsnäoloasi. Huomenaamulla
voimme kävellä San Nicolossa, se tyynnyttäisi sinua ja antaisi sinulle
takaisin sen kylmäverisyyden, jota sinä tarvitset näissä suurissa
yrityksissä.
Pietro myöntyi siihen.
Vanina jätti hänet mennäkseen valmistamaan matkaa ja lukitsi, kuten
tavallista, pienen huoneen, jossa piti häntä kätkettynä.
Hän kiiruhti erään entisen kamarineitonsa luo, joka oli mennyt
naimisiin ja avannut pienen kaupan Forlissa. Tämän luona hän kirjoitti
kiireesti huoneesta löytämänsä rukouskirjan lehtien reunoihin tarkan
kuvauksen paikasta, missä carbonarojen sinä yönä piti kokoontua. Hän
päätti kuvauksensa seuraaviin sanoihin: "salaliitossa on yhdeksäntoista
jäsentä, tässä seuraavat heidän nimensä ja osoitteensa". Kirjoitettuaan
luettelon, joka oli hyvin tarkka, paitsi että Missirillin nimi puuttui
siitä, sanoi hän naiselle, jonka uskollisuudesta hän oli varma:
-- Vie tämä kirja kardinaalilähettiläälle; hänen tulee lukea mitä
siihen on kirjoitettu ja antaa kirja takaisin. Tässä on kymmenen
sekiiniä. Jos kardinaali milloinkaan ilmaisee nimesi, olet kuoleman
oma, mutta jos saat lähettilään lukemaan kirjoittamani lehden, pelastat
henkeni.
Kaikki sujui ihmeellisen hyvin. Lähettiläs ei peloissaan uskaltanut
esiintyä suurena herrana. Hän salli kansannaisen, joka pyysi päästä
hänen puheilleen, tulla eteensä naamioituna ja sillä ehdolla, että
hänen kätensä sidottiin. Tässä asussa pääsi kauppiaanvaimo mahtavan
henkilön puheille, joka oli vetäytynyt suojaan suuren vihreällä veralla
peitetyn pöydän taakse.
Lähettiläs luki rukouskirjan lehden pitäen sitä hyvin kaukana
itsestään, koska hän pelkäsi kekseliästä myrkytysyritystä. Hän antoi
sen takaisin kauppiaanvaimolle eikä käskenyt ketään tätä seuraamaan. Ei
ollut kulunut vielä neljääkymmentäkään minuuttia siitä hetkestä, kun
Vanina oli jättänyt rakastajansa, kun hän nähtyään entisen
kamarineitonsa tulevan takaisin, palasi Missirillin luo uskoen, että
siitä lähtien saisi hänet kokonaan omistaa. Hän kertoi, että
kaupungissa vallitsi tavaton liike, karabinieeriosastoja kulki
kaduilla, missä niitä ei muulloin milloinkaan näkynyt.
-- Jos tahdot luottaa minuun, lisäsi hän, -- niin lähdemme heti San
Nicoloon.
Missirilli suostui. He kulkivat jalan nuoren ruhtinattaren ajoneuvojen
luo, jotka hänen seuranaisensa kera -- tämä oli hänen vaitelias
uskottunsa ja hyvin palkittu -- odottivat puolen peninkulman päässä
kaupungista.
Kun oli saavuttu San Nicolon linnaan, Vanina, joka tunsi levottomuutta
kummallisen tekonsa johdosta, oli kaksin verroin hellä rakastajalleen.
Mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ilveillyt puhuessaan rakkaudesta.
Edellisenä päivänä hän oli pettäessään hänet unohtanut tunnonvaivat.
Sulkiessaan rakastettunsa syliinsä, hän ajatteli:
On yksi sana, jonka voisi hänelle sanoa, ja jos se sana tulisi
lausutuksi, tuntisi hän minua kohtaan kauhua nyt ja aina.
Keskellä yötä tuli eräs Vaninan palvelijoista äkkiä hänen huoneeseensa.
Mies oli carbonaro, Vaninan sitä aavistamatta. Missirillilla olisi siis
salaisuuksia, vieläpä pikkuasioissa. Vaninaa värisytti. Mies tuli
ilmoittamaan Missirillille, että yöllä oli Forlissa yhdeksäntoista
carbonaron talot piiritetty ja heidät oli vangittu juuri kun he
palasivat kokouksesta. Vaikka hyökkäys oli äkkiarvaamaton, oli yhdeksän
heistä päässyt pakoon. Karabinieerit olivat voineet kuljettaa vain
kymmenen heistä linnoituksen vankilaan. Sinne vietäessä oli yksi
heittäytynyt syvään kaivoon ja saanut surmansa.
Vanina menetti itsehillintänsä; onneksi ei Pietro sitä huomannut, hän
olisi voinut lukea hänen rikoksensa hänen silmistään.
... Tällä hetkellä, lisäsi palvelija, -- muodostaa Forlin linnaväki
ketjun kaduilla. Jokainen sotilas on niin lähellä vierustoveriaan, että
voi puhua hänen kanssaan. Asukkaat saavat kulkea toiselta puolelta
katua toiselle vain siellä, missä on upseeri.
Miehen lähdettyä Pietro mietti vain hetkisen, vihdoin hän sanoi:
-- Tällä hetkellä ei ole mitään tehtävissä?
Vanina oli kalpea kuin ruumis, hän vapisi, kun rakastaja katsoi häneen.
-- Mikä kumma teitä vaivaa? sanoi Pietro.
Sitten hän ajatteli muuta, eikä enää katsonut Vaninaan. Puolenpäivän
ajoissa Vanina rohkeni huomauttaa:
-- Taas on salaliitto saatu ilmi, luulen että te jonkun aikaa pysytte
rauhallisena.
-- Aivan rauhallisena, vastasi Missirilli ja hymyili tavalla, joka sai
Vaninan värisemään.
Hänen oli pakko käydä kylän kirkkoherran luona, joka kukaties oli
jesuiittain vakooja. Palatessaan kello seitsemältä päivälliselle hän
havaitsi, että huone, hänen rakastettunsa piilopaikka, oli tyhjä. Hän
joutui suunniltaan ja haki koko talon -- Pietroa ei löytynyt mistään.
Epätoivoissaan hän palasi pieneen huoneeseen ja näki vasta silloin
kirjeen. Hän luki:
"Aion antautua lähettilään vangiksi; olen toivoton asiastamme; taivas
on meitä vastaan. Kuka on pettänyt meidät? Kaiketi se kurja, joka
heittäytyi kaivoon. Koska elämäni on hyödytön kurjalle Italialle, en
tahdo, että toverini nähdessään minun yksin jääneen vangitsematta
kuvittelevat, että minä olen heidät myynyt. Jääkää hyvästi; jos minua
rakastatte, niin kostakaa. Tuhotkaa, musertakaa se kurja, joka meidät
on pettänyt, olkoonpa hän vaikka oma isäni."
Vanina vaipui nojatuoliin puoliksi tiedottomana ja kauhean tuskan
painamana. Hän ei saanut sanaa suustaan, hänen silmänsä olivat kuivat
ja polttavat.
Viimein hän heittäytyi polvilleen:
-- Suuri Jumala! hän huudahti. -- Kuule lupaukseni: minä rankaisen
kurjaa petturia, mutta sitä ennen minun täytyy vapauttaa Pietro.
Tuntia myöhemmin hän oli matkalla Roomaan. Hänen isänsä oli jo kauan
kiirehtinyt häntä palaamaan. Hänen poissaollessaan oli ruhtinas
puuhaillut hänen avioliittoaan Livio Savellin kanssa. Tuskin Vanina oli
kotiutunut, kun hän varovaisesti otti asian puheeksi. Hänen suureksi
ihmetyksekseen Vanina myöntyi ensi sanoista. Vielä samana iltana hän
kreivitär Vitteleschin luona toi miltei virallisesti don Livion hänen
luokseen. Vanina puhui hänen kanssaan paljon. Don Livio oli hienoimpia
nuoria miehiä, ja hänellä oli erittäin kaunis tukka, mutta vaikka häntä
pidettiin hyvin älykkäänä, katsottiin hänet kuitenkin luonteeltaan niin
kevytmieliseksi, ettei hallitus ollut vielä milloinkaan häntä epäillyt.
Vanina ajatteli, että jos ensin panisi hänen päänsä pyörälle, saisi
hänestä sopivan asiamiehen. Koska hän oli Savelli-Catanzaran, Rooman
kuvernöörin ja poliisiministerin veljenpoika, eivät vakoojat uskaltaisi
hänen jälkiään nuuskia.
Kohdeltuaan muutaman päivän rakastettavaa don Liviota hyvin
ystävällisesti, ilmoitti Vanina hänelle, ettei hän milloinkaan rupeaisi
hänen puolisokseen, hän olisi Vaninalle liian kevytmielinen mies.
-- Ellette olisi lapsi, sanoi Vanina, -- eivät setänne virkamiehet
paljastaisi mitään salaisuuksia teille. Mitä on esimerkiksi päätetty
niiden carbonarojen suhteen, jotka hiljattain joutuivat kiinni
Forlissa.
Kaksi päivää myöhemmin don Livio tiesi kertoa, että kaikki Forlissa
vangitut carbonarot olivat paenneet. Vanina loi häneen suuret mustat
silmänsä hymyillen syvimmän ylenkatseen katkeraa hymyä eikä suvainnut
koko iltana puhua hänelle sanaakaan. Kahden päivän päästä tunnusti don
Livio punastuen, että häntä oli ensin petetty.
-- Mutta, hän sanoi, -- nyt olen hankkinut avaimen setäni
työhuoneeseen; olen nähnyt siellä löytämistäni papereista, että
kardinaaleista ja huomattavimmista papeista kokoonpantu neuvosto
kokoontuu suurimmassa salaisuudessa ja pohtii kysymystä, onko
soveliaampaa tuomita carbonaroja Ravennassa vai Roomassa. Yhdeksää
Forlin luona vangittua carbonaroa ja heidän Missirilli-nimistä
päällikköään, joka teki sen tyhmyyden, että antautui vapaaehtoisesti,
säilytetään tätä nykyä San Leon linnassa. [Lähellä Riminiä Romagnassa.
Tässä linnassa kuoli kuuluisa Cagliostro; kansa kertoo, että hänet
tukehdutettiin.]
Vanina nipisti ruhtinasta kaikin voimin, kun tämä lausui sanan tyhmyys.
-- Tahdon itse nähdä viralliset paperit ja käydä kanssanne setänne
työhuoneessa. Olette varmaan lukenut väärin, sanoi Vanina.
Nämä sanat kuullessaan don Livio kauhistui. Vanina pyysi miltei
mahdottomia, mutta nuoren tytön omituinen luonne kiihotti hänen
rakkauttaan. Muutaman päivän kuluttua Vanina saattoi mieheksi
pukeutuneena, yllään soma pieni Saveliin talon livree-takki, viettää
puolituntisen selaillen poliisiministerin salaisimpia papereita. Hän
tunsi voimakasta onnea, kun hän keksi ilmoitukset mainitusta Pietro
Missirillista. Hänen kätensä vapisivat hänen pidellessään paperia.
Lukiessaan uudelleen tuon nimen, hän oli vähällä ruveta voimaan pahoin.
Heidän poistuessaan Rooman kuvernöörin palatsista Vanina salli don
Livion syleillä itseään.
-- Suoriudutte mainiosti koetuksista, joita asetan teille, hän sanoi.
Sellaisten sanojen jälkeen olisi nuori ruhtinas voinut Vaninan mieliksi
sytyttää Vatikaanin. Samana iltana oli tanssiaiset Ranskan lähettilään
luona. Vanina tanssi paljon ja miltei aina don Livion kanssa. Tämä oli
juopunut onnesta; oli estettävä häntä ajattelemasta.
-- Isäni on välistä kummallinen, sanoi Vanina eräänä päivänä, -- hän on
tänä aamuna ajanut pois kaksi palvelijaa, jotka tulivat minulle
valittamaan huoliaan. Toinen pyytää päästä setänne Rooman kuvernöörin
palvelukseen, toinen, joka on ollut Ranskan tykistössä, tahtoisi saada
toimen San Angelon linnassa.
-- Otan heidät molemmat palvelukseeni, sanoi nuori ruhtinas
innokkaasti.
-- Olenko sitä teiltä pyytänyt? sanoi Vanina ylpeästi. -- Toistan
sanasta sanaan noiden miesparkojen pyynnön. Heidän täytyy saada mitä
ovat pyytäneet, eikä muuta.
Mikään ei ollut vaikeampaa. Monsignore Catanzara oli kaikkea muuta kuin
kevytmielinen henkilö eikä huolinut taloonsa muita kuin sellaisia
palvelijoita, jotka hyvin tunsi. Keskellä kaikenlaisten huvitusten
täyttämää elämää kalvoivat Vaninaa omantunnonvaivat ja hän oli hyvin
onneton. Tapausten hidas kulku oli masentaa hänet. Hänen isänsä
taloudenhoitaja oli hankkinut hänelle rahaa. Tuliko hänen paeta
kodistaan ja koettaa Romagnassa auttaa rakastajansa pakoon? Niin
hurjapäinen kuin tämä suunnitelma olikin, hän oli vähällä panna sen
täytäntöön, mutta sattuma armahti häntä. Don Livio kertoi hänelle:
-- Missirillin salaliiton kymmenen carbonaroa tuodaan Roomaan siitä
huolimatta, että heidät tuomion langettua tullaan mestaamaan
Romagnassa. Sen määräyksen on setäni tänä iltana saanut paavilta. Te ja
minä olemme ainoat henkilöt Roomassa, jotka tietävät salaisuuden.
Oletteko tyytyväinen?
-- Te miehistytte, vastasi Vanina, -- lahjoittakaa minulle kuvanne.
Päivää aikaisemmin kuin Missirillin piti saapua Roomaan läksi Vanina
jonkin tekosyyn nojalla Città-Castellanaan. Tämän kaupungin vankilassa
yöpyisivät carbonarot, joita kuljetetaan Romagnasta Roomaan. Hän
näkikin Missirillin aamulla hänen tullessaan vankilasta: hän oli
kahleissa ja istui yksin rattailla; Vaninasta hän näytti kalpealta,
mutta pelottomalta. Vanha vaimo heitti hänelle orvokkikimpun;
Missirilli hymyili kiittäessään häntä.
Vanina oli nähnyt rakastettunsa ja kaikki hänen ajatuksensa saivat
uutta eloa, hänen rohkeutensa kasvoi. Jo aikoja sitten hän oli tehnyt
huomattavan palveluksen apotti Carille, joka oli vankilapappina San
Angelon linnassa, mihin hänen rakastettunsa piti teljettämän; hän oli
ottanut tuon kunnon papin rippi-isäkseen. Roomassa ei ole niinkään
vähäpätöinen asia olla jonkun ruhtinattaren, kuvernöörin tulevan
sukulaisen rippi-isänä.
Oikeudenkäynti Forlin carbonaroja vastaan ei kestänyt kauan.
Kostaakseen carbonarojen tulon Roomaan, mitä ei ollut voinut estää,
äärimmäisyyspuolue sai aikaan, että heitä tuomitsevaan valiokuntaan
tuli kaikkein kunnianhimoisimpia pappismiehiä. Valiokunnan
puheenjohtajana toimi poliisiministeri.
Laki carbonaroja vastaan oli selvä: Forlin salaliittolaisilla ei ollut
mitään toivoa, heidän asiaansa ei auttanut, vaikka he puolustivat
itseään kaikilla mahdollisilla verukkeilla. Tuomarit eivät ainoastaan
tuominneet heitä kuolemaan, vaan vieläpä monet vaativat hirveitä
kidutuksia, käden poikkihakkaamista ja muuta. Poliisiministeri, jonka
tulevaisuus oli varma (sillä häntä, joka on päässyt tuohon virkaan,
odottaa kardinaalihattu), ei tarvinnut käden poikkihakkaamista;
viedessään tuomiopäätöksen paaville, hän muutti kaikkien tuomittujen
rangaistuksen muutaman vuoden vankeudeksi. Vain Missirillin suhteen
tehtiin poikkeus. Ministeri piti häntä vaarallisena intoilijana, ja
sitä paitsi hänet oli tuomittu kuolemaan syyllisenä kahden
karabinieerin murhaan. Vanina tiesi tuomion ja muutoksen muutamia
minuutteja sen jälkeen, kun ministeri oli palannut paavin luota.
Seuraavana päivänä Canzara palasi puoliyöstä palatsiinsa eikä löytänyt
kamaripalvelijaansa; hämmästyneenä ministeri soitti monta kertaa,
viimein tuli muuan vanha, typerä palvelija. Ministeri kävi
kärsimättömäksi ja päätti riisuutua omin neuvoin. Hän lukitsi ovensa.
Oli hyvin kuuma, hän riisui nuttunsa ja heitti sen käärönä
nojatuolille. Tämä nuttu, joka heitettiin sellaisella voimalla, lensi
nojatuolin ylitse ja osui ikkunan musliiniverhoon, jolloin näkyviin
piirtyi ihmisen vartalonmuoto. Ministeri syöksyi nopeasti vuodettaan
kohti ja tarttui pistooliinsa. Kun hän jälleen läheni ikkunaa, tuli
häntä vastaan aivan nuori mies hänen omassa livreessään pistooli
kädessään. Tämän nähdessään ministeri tähtäsi ja aikoi laukaista. Nuori
mies sanoi nauraen:
-- Mitä, herra, ettekö tunne Vanina Vaninia?
-- Mitä näin sopimaton pila tarkoittaa? sanoi ministeri vihoissaan.
-- Puhukaamme levollisesti, sanoi nuori tyttö. -- Ensiksikään
pistoolinne ei ole ladattu.
Kummastuneena ministeri tutki asiaa, sitten hän veti liivinsä taskusta
tikarin.
Vanina sanoi hieman mahdikkaan näköisenä, mikä teki hänet sangen
viehättäväksi:
-- Istukaamme, herra.
Itse hän istuutui rauhallisena sohvalle.
-- Oletteko edes yksin? kysyi ministeri.
-- Aivan yksin, vannon sen! sanoi Vanina.
Juuri sitä teki ministerin mieli tutkia, hän kulki ympäri huonetta ja
katsoi kaikkialle; sen jälkeen hän istuutui tuolille kolmen askeleen
päähän Vaninasta.
-- Mitäpä hyötyä minulla olisi, Vanina sanoi lempeän ja tyynen
näköisenä, -- maltillisen miehen surmaamisesta, jonka sijaan
luultavasti saisimme jonkun heikon ja hurjapäisen miehen, sellaisen,
joka syöksisi turmioon itsensä ja muut?
-- Mitä siis tahdotte, neitiseni? sanoi ministeri äreästi. -- Tämä
kohtaus on sopimaton eikä saa kestää kauan.
-- Se mitä aion sanoa, puhui Vanina ylpeästi, unohtaen äkkiä suloisen
ilmeensä, -- koskee teitä enemmän kuin minua. Tahdotaan, että carbonaro
Missirilli jää eloon; jos hänet mestataan, ette te ole viikkoakaan sen
jälkeen hengissä. Minua ei tämä kaikki liikuta, mielettömyyteen, jota
te moititte, olen ryhtynyt, koska se ensiksikin minua huvittaa, ja
toiseksi tehdäkseni eräälle ystävättärelleni palveluksen. Olen
tahtonut, jatkoi Vanina näyttäen jälleen rakastettavalta, -- olen
tahtonut tehdä palveluksen älykkäälle miehelle, joka kohta on setäni ja
joka kaikella todennäköisyydellä tulee suuresti edistämään perheensä
onnea.
Ministeri ei enää näyttänyt vihastuneelta, epäilemättä Vaninan kauneus
vaikutti osaltaan tähän nopeaan muutokseen. Catanzaran mieltymys
kauniisiin naisiin oli Roomassa tunnettu asia ja Savellien
kamaripalvelijan puvussa, ahtaisiin silkkisukkiin, punaiseen liiviin ja
taivaansiniseen, hopeallakirjailtuun takkiin pukeutuneena, pistooli
kädessä Vanina oli ihastuttava.
-- Tuleva veljentyttäreni, sanoi ministeri puoleksi nauraen. -- Teette
suuren mielettömyyden, eikä se tule olemaan viimeisenne.
-- Toivon, että niin järkevä henkilö, vastasi Vanina, -- säilyttää
salaisuuteni etenkin don Livion suhteen, ja saadakseni teidät siihen
sitoutumaan, rakas setäni, suon teille suudelman, jos lupaatte pelastaa
ystävättäreni suojatin elämän.
Keskustelua jatkettiin tuohon puolileikilliseen tapaan, millä
roomalaiset vallasnaiset osaavat käsitellä vakavimpiakin asioita, ja
Vaninan onnistui antaa tälle pistoolit kädessä aletulle kohtaukselle
vieraskäynnin leima, aivan kuin nuori ruhtinatar Savelli olisi ollut
setäänsä, Rooman kuvernööriä tervehtimässä.
Ja pian monsignore Catanzara, joka ylpeästi torjui ajatuksen, että
antaisi pelon vaikuttaa itseensä, ryhtyi veljentyttärelleen kuvaamaan
kaikkia niitä vaikeuksia, jotka hän kohtaisi koettaessaan pelastaa
Missirillin. Keskustellessaan ministeri käveli huoneessa Vaninan
kanssa; hän otti uunilta juomakarahvin ja täytti siitä kristallilasin.
Juuri kun hänen piti viedä se huulilleen, tempasi Vanina sen pois, ja
pidettyään vähän aikaa sitä kädessään pudotti sen ikään kuin
hajamielisenä puutarhaan. Hetkisen kuluttua ministeri otti
suklaamakeisen makeislaatikosta. Vanina otti sen häneltä pois ja sanoi
hymyillen:
-- Olkaa varuillanne, kaikki täällä on myrkytettyä, sillä tahdottiin
teidän kuolemaanne. Mutta minä olen hankkinut armahduksen tulevalle
sedälleni, jottei minun tarvitse aivan tyhjin käsin tulla Saveliin
perheeseen.
Monsignore Catanzara kiitti hämmästyneenä veljentytärtään ja antoi
hyviä toiveita Missirillin hengen säästämisestä.
-- Sopimuksemme on tehty! huudahti Vanina, -- ja merkiksi siitä minä
annan teille maksun, sanoi hän ja suuteli ministeriä.
Ministeri otti vastaan palkinnon.
-- Teidän tulee tietää, rakas Vanina, sanoi hän, -- että minä en suosi
verenvuodatusta. Sitä paitsi olen vielä nuori, vaikka teidän
silmissänne ehkä näytänkin vanhalta, ja voin elää vielä siihen aikaan,
kun nyt vuodatettu veri saattaa tahrata minut.
Kello oli kaksi, kun Catanzara saattoi Vaninan puutarhansa
pikkuportille.
Kun ministeri seuraavana päivänä tuli paavin puheille huolissaan
suoritettavanaan olevasta asiasta, sanoi Hänen Pyhyytensä:
-- Ennen kaikkea on minun pyydettävä teiltä vielä yhtä armahdusta.
Forlin carbonaroista on yksi tuomittu kuolemaan; tämä ajatus estää
minua nukkumasta. Se mies täytyy pelastaa.
Nähdessään, että paavi oli jo asian päättänyt ministeri esitti useita
vastaväitteitä ja kirjoitti viimein käskykirjeen eli motu proprion,
jonka paavi vastoin tavallisuutta allekirjoitti.
Vanina oli ajatellut, että hän ehkä voisi hankkia rakastajalleen
armahduksen, mutta että tämä koetettaisiin myrkyttää. Eilisestä alkaen
oli Missirilli saanut rippi-isältään, apotti Carilta muutamia pieniä
paketteja laivakorppuja ja neuvon, ettei kajoisi vankilan ruokaan.