Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse
kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen
tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen,
näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain
tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.
Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään
tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot
viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän
yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa
Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.
Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi
alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä
heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut
äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena,
josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella
pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn
paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon
hellan luota. Kylmä on hiillos..."
Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä
Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa
antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten,
kun mummosta aika jättää."
Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:
"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"
— Minäkö ja sinä ja sinäkö ja minä?
— Niin juuri.
— Leikkiä kaiketi.
— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä
hartioitaan.
— Todellako sinä ajattelet, että tehtäisiin tähän yhteinen talo?
— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se,
sanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.
Minna pudisti päätään ja sanoi:
— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella
ajattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko
sinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.
— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka
kuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme
kykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja
puolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme
miljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo
kolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin
osaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille
niin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.
Minna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: "Jos lieneekin sinulla
tosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi
vaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään
muussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden
valtatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule
heti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä
sitten lieneekään kohtaloni."
Minna nousi ja lähti oppaansa kanssa Timolaa kohden.
Pauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta
tulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne
Teerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman
parasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan
viljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin
asti.
Minna ei ollut kuulevinaan näitä suunnitelmia.
Päivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja
istahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne,
sanoi Minna miettiväisesti: "Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot
lämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää
aika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan
isälle ja äidille."
— Kenelle annetaan, jollei sinulle, sanoi emäntä iloisesti.
— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi
isäntä.
— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän
kapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään,
että erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa,
sillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia,
mutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja
mieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.
— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä,
sanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.
— Oma maa mansikka, muu maa mustikka, huomautti emäntä.
* * * * *
Nyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan
kellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: "Jospa emäntä antaisi minulle
jokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä."
— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin.
Muorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten
painosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan.
Mutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja
sanoi: "Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen
kaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?"
— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä
kesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.
— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi
emäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.
— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin
isä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon
kuolleeksi.
— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen
ja lähti antamaan vaatteita.
* * * * *
Timolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat
Timolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä
tahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.
Paulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta
tekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei
ollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu
Hallikannan hautausmaahan.
Oltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja
Minna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa
kysymyksensä sanoi: "Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja
sitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi
omistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi —
minä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun
puolestani."
Paulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti "Se ehto ei
ole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen
halkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä
toivon."
— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin,
että ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi
Minna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.
Paulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla
niittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen
sivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun
auringon paisteessa.
* * * * *
Pauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään
uutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret
paikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli
saada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän
saikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten
talo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.
Oli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä
täysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan,
niin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan
uutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa
huonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen,
perässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa
Paulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta
Minnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä
värehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna
pirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan
kamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen
rippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö
Minna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen
puhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot
vakavina: "Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma."
— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin
levisi kuitenkin salaperäinen punastus.
— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun
ja minun, meidän kahden oma.
— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on
tehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on
se mies, joka ei viittä puhu.
— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun
mieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että
veljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön
kanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin
tointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään
tähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä
Jumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan...
Minä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä.
Kaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on
päässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin
olla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä
syystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin
tyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin
asuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli
isällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun
se on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy
olla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo
aikaisemmin ehdoksi pannut.
Viimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista,
vaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän
odottamaan, mitä Pauli vastaa.
Pauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen
jalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän
näytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:
— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri
tänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa
isän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja
Valkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat.
Mutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla
saada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola
omakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea
pitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti
pitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä
saavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut.
Koko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän
päästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:
— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo
siinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin
Henriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne
ja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei
tule miniää ei tekemälläkään... Minun maailmani on avara.
Kun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei
hänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:
— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä
antakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta
minkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää
ja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä
hevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja
joutuu sillä matkakin.
— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi
Minna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja
sisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu
ja rakkaus.
— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi
Pauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin
käteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain
hiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.
Matkalla Minna sanoi:
— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu
aivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella
veljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi
sinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.
Pauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi
ja virkkoi: "Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän
minä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen
markan mies."
— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos
tulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan,
niin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan
ennenkuin on myöhäistä.
Pauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi
liikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu,
kun vaan sinut omakseni saan.
— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa?
virkkoi Minna vakavana.
Pauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin
mitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.