Neljä vuotta oli kulunut.
Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt
Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli
lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän
alkoi pastorille puhua:
— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan
samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.
— Hm... Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet
valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa
niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman
ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli
paloja suuhunsa.
Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin
äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa,
kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet
ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä
oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.
Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja
Brasiliassa kirjoitettu.
Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen
kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi
iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille
kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise
kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen
palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne
Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää
viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina... Vai mitä sanot, Uuno?
Pastorin kasvot levisivät hymyyn ja hän virkkoi leikillisesti:
— En sano mitään, syön vaan.
— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva
päättävästi.
— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin
sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja
nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.
Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään.
Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan
Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan
ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella
saattoi olla kirjeen kanssa... Ehkä ei mitään...
Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan
tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan
tulosta.
Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin,
että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä
tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori
rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan
jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa,
kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan.
Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti
rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa
nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.
Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen,
vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti
tervehdittiin tulijoita.
Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana
seisovaan Minnaan ja sanoi:
— Tokko sinä tunnet tätä meidän palvelijaa?
Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna,
Minna!"
Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta
puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja
hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut
matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva
Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän.
Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen
tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen.
Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä
nyt tuossa talossa jaksetaan?"
Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset... Koko talossa
ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta
sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami
hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa
rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono
terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin
märkä palaa."
— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita
ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä
rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat
vain kaksijalkaisia hurttia.
Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti
se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain
putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan
kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi
Minnaan ja sanoi:
— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille
jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että
julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut
toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että
unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt
näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa,
joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää
vasten, jolloin sain kirjeen.
— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että
keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti
ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen,
ja rouva samalla kirjoitti teille.
— Aivan oikein, siksihän se kai sitten kummittelikin, sanoi rouva.
— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei
kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?
— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä
olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.
— Missähän täällä nyt Topias lienee?
— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä
mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero.
Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun
enää palaavan.
— Miten niin? Mitä te sillä tarkoitatte?
— Sitä, että eikös hän sinua kosinut ja toivonut itselleen?
— Hui, hai! Oletteko tekin sellaista uskonut?
— No kun kaikki muutkin luulivat ja uskoivat, niin miksi en minä?
Minna otti nyt vakavan muodon ja sanoi:
— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan
sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman
toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain
niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei
sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin
juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä
lienevät sitten päässeet.
Eräs kysymys oli Minnan saatava tehdyksi:
— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se
vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.
Pastori kuuli Mimmin kysymyksen ja sanoi:
— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan
hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen
luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.
Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä
heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui
Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan
nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan
kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella
kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä
tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.
— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.
Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.
— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet
Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.
— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon
hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle
velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin
voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät
kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie.
Onnihan se on taivaan alus.
Rouva tahtoi pitää oman päänsä ja sanoi:
— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja
minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä
kerran sitä mummoa.
Minna pudisti päätään ja sanoi:
— Ei, ei... Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri
kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta
mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin
tulisitte katsomaan mummoa.
— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan
ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.
Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi
suu naurussa:
— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja
ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan,
kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen
viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja
minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa
englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen.
Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin
vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.
Ajateltuaan asiaa Minna virkkoi pienen tuokion kuluttua:
— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa
hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa.
Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja
kirkon kirves, kuten sanotaan.
Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia.
Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon
kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.
Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin
vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen
jälkeen sanoi:
— Nyt minä lähden Timolaan.
Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa.
Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en
unohda."
Talon rouva löi käsiään yhteen ja huudahti ihastuneena:
— Tosiaanko sinulla on vielä tallessa se aapisesi.
— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän
jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin.
Sieltä pelastin tämän kappaleen.
Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden
vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on,
kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on
kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."
Pastorikin tuli katselemaan kirjaa ja ihmetteli hänkin.
Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi
käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa.
Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä
hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä
puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on
ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."
Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman
huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?"
— Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä,
siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua
käteensä.
Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan,
kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.
Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille.
Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien
välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki
kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin
punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli
juhlahetki.
Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia
herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.
— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi
kapteenin rouva.
— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään
puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia.
Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään
pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.
Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä
sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen
jatkamaan kukuntaansa.
* * * * *
Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki
väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla
pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana
vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän
tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen
kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan,
mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna!
Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna
hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka
silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on
elävien maassa?"
— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä
kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli
leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo
sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan,
jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle
iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"
Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut
vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain
tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"
Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi:
"Mimmi... Mimmi... Mimmiparka... Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen
onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti
kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän
otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo,
nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii
kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan
kiitos, että saan teitä vielä nähdä."
— Oletko sinä sitten Mimmi? Lienetkö Jumalan enkeli, sanoi mummo.
— Uskokaa nyt, rakas mummo, että minä olen teidän entinen Mimminne.
— No etkö sinä sitten olekaan hukkunut mereen?
— En, Jumalan kiitos, ole hukkunut.
— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat
narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei
luunsirumaa.
— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä
karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.
Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta.
Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna
pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli
häntä kauan.
Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon
kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi
lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle
tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö
sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."
— En, rakas mummo, mene mihinkään, pistäydyn vain täällä pirtissä.
Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.
Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:
"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty
Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen."
Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo
täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.
Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää
"Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana,
uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan
kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä
jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä
vuotta olet ollut."
Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi:
— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden
jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni
iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.
Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No,
sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna
iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön,
se lusikatta syömään."
Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään
tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka
yö."
Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa
odottamattomasta onnestaan.
Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna,
viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät
katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin,
joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari
vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen
syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.
— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä
kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty
kaikkia huoneitakin.
— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti
lähteinään.
— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti
mukaan.
— Lähdepä todellakin. Kuka tietää, osaisinko sinne enää.