Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse
hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä
aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.
Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään
haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija
puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen
kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen
sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä
en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."
Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa
eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui
menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."
Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen
silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"
Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä
teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa
se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."
— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:
"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."
Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja
kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.
Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin
pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän
Topiaksen lopetettua.
— Olivat.
— No tokko meidän pojat saivat tietää tapahtumasta.
— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan
kissanlinnassa.
— No eivätkö pojat niille tehneet mitään?
— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen
koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.
Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin.
Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana
jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen
sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies
sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi,
niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."
Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän
pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt
loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin",
huokaili hän raskaasti.
Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei
rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on
semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja
se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää
pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä.
Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä
ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä
pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä
kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia.
Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on
vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin
sukuun eikä sikaan...
"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta
minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja
tulen nyt aikaan."
Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa
sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?
— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole
löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on
ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja
hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on
kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.
Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi... Minnalla todellakin
oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä
itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin
eivät asiat näin olisi.
— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä
muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi
lähtemään.
Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki
saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle
asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen
nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten
hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:
— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi
suomalainen nimi... Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä
rähjässä.
Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja
virkkoi tyynesti:
— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten
englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi,
eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.
Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa,
kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.
Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja
syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni
piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän
viinejä ja hedelmiä.
Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat
veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan
sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen
lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella
seisoen kauan kapteeninkin perhe.
Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan
töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena
mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo
laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen
juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta
hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin
aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja
Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.
Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista
löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko
Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:
— Minä en lähde. Hakekoot ne, jotka ovat asian alkaneet.
Ukon silmät säihkyivät tulta ja hän sävähti:
— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä
kannattaisin.
Topias ärähti vieläkin kovemmin:
— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti
valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa
kesantopeltoa ja mennessään porisi:
— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.
Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa,
ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.
Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa
nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä
likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.
Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa,
ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa
niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin
raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni.
Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin
oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä
sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli
laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.
Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät
olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän
täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.
Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan.
Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman
vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on
yrittääkin.
Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin
odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja
aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.
Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain
samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi
syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista
orvoin... Taivaassa lienee hänellä isä."
Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan
kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan
pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi
unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi
keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän
Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset
silmät olisivat katsoneet häneen.