Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja
kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan
mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.
Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten
valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina
toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi
selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet
näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen
harjattavakseen.
Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan
hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.
Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja
alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja
että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa
huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa
mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.
Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään
hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin
syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta
tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan
kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä
puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.
Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.
Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.
Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi
häneen päin ja sanoi ystävällisesti:
— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään,
saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä
syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani
pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi,
jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän
naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.
Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein
hän sanoi:
— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin
lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa... Mitäpä tästä
elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.
Rouva Hövelin tekeytyi nyt hartaaksi pyytäjäksi. Hän virkkoi:
— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin
tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä
muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei
meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin
etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.
— Orvolla ei ole iloja, sanoi Minna ja nosti esiliinaa silmiinsä päin.
Talon rouva sanoi nyt ystävällisesti:
— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä
palveluspaikka tiedossa... Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten
sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin
sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.
Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei
tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi
ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan
taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.
Rouva Hövelin tarttui Minnan käteen ja sanoi iloisesti;
— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa
vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?
— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti
ulos asioilleen.
Mutta Minnan mentyä talon rouva sanoi:
— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on
tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani
lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole
taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei
ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle
käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi
lähtemään.
* * * * *
Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä
uuteen palveluspaikkaansa.
Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori
Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle
talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi
pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä
tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja
suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana
kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi
vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.
Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti
kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:
— Toivon, että muistat sanani.
* * * * *
Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli
jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti
hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.
Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi
uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan
terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen
Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa
siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:
— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta
olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita
korvia kuulemassa kuin lehmien.
Minna seisahtui naurahtaen Mantan luokse ja sanoi iloisesti:
— No, kun ei useampia asioita ole niin sano pois.
— Elähän naura. Ei se ole naurun asia, sanoi Manta tosissaan.
— Eipähän tässä nyt vielä itkeäkään osaa, vastasi Minna yhä nauraen.
Manta tekeytyi yhä totisemmaksi ja sanoi:
— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään,
ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja.
Herraspoikiin ei ole luottamista.
Manta ei kerinnyt sanoa enempää, kun Minna jo vastasi:
— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä
vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin
sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä
juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki
tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin
makeasti kuin muuten osaat.
— Niin... Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut
vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja
sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.
— Kaunis... Hui-hai... jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä
minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään
kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman
ylpeästi ja rupesi toimiinsa.
Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle
kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti
nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää
kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat
käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut
keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.
* * * * *
Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he
Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin
hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta
navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa,
että puristui käsissä palloksi.
Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan
suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä
vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta
samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja
kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan
luomat tappako!"
Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta
pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi
navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti
nauraen sisälle.
Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä
kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna
tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että
silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt
laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli
katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se
nyt oli.
Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena
hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä,
kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan
paljasta valoa.
Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien
toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.
Minna hymähti ja sanoi surullisesti:
— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!... Minä olen saanut
joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan
itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:
— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä,
että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan
ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee,
kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä
tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.
— En lähde... Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää!
sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli
pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.
Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison
vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita
antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen
täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä
huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie
on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."
Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi
tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen
verran aikaisemmin."
Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla
oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet
laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.
Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen
juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin
pirtin ovelle ja sanoi:
"Topias valjastaa jo hevosta, joudutko rekeen?"
— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran
hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä
todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat
pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.
Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja
vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon
tällaisella kyydillä.
Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän
tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta
lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello.
Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja
kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.
— Tämäkö se vielä puuttui... Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa
tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan... Jaksaneeko hänessä
luitaankaan terveinä sälyttää... Silmäni söivät eilen kuin korpit
puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.
Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla
kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello
rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.
Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon
aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin
kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä,
milloin Minna lähtee kirkosta.
Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin,
mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään
kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui
rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.
Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta
hölkötellessä sanoi:
— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi
pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla
on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa
syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta
siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä
ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista
lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin
maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun
tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt,
niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen
verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta
päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut
paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei
minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki
lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa
hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä
ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää
kun itse saa silmänsä auki.
— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi... Voi
tätä maailmaa pahennusten tähden!
Topias rykäisi ja sanoi:
— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime
vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään.
Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki
lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole
sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.
— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne
toimittanut.
— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin
aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan
tuloa sateen pitoon.
Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä
päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja
kiirehti navettaan.
Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura
aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen
raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli
laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut
käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen
huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha
iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.
Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen
katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen.
Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:
— Mihin se on Manta mennyt?
— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen
päänsä.
Benjami kurkisti katsomaan Minnan kirjaa ja sanoi:
— Mitä kirjaa sinä luet?
— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää
varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä
kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja
ilkeästi nauraen juoksi ulos.
Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista
pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin
eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.
Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun
kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä
karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain
kiehui povessa.
Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön
tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain
korvanlehdetkin punaisina vihasta.
Manta tekeytyi nyt osanottavan näköiseksi ja kysyi.
— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami
kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia,
mutta Benjami vain nauroi.
Minna keikautti tuimasti päätään ja sanoi suu vihasta irvissä:
— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee.
Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka
hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle
lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli
mennä talvena laittanut toiseen.
Manta uudisti kysymyksensä:
— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä
sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se
kirja on sinulle niin kallis?
Mutta Minna vaan murahti, ettei toinen sillä tiedolla mitään tee.
Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja
kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että
Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista,
niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä.
Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän
uskalsi uhkailla.
Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta
tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä
kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui
pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:
— Mitä sitä nyt tänne kuuluu?
— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta
sähisevät sanat.
Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi
ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi
hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli
keli.
Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven
luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista
päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".
Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään
ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."
— Koiran hierin, koiran hierin.
— Topiaksen muija, Topiaksen muija.
Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta
Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni,
niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman
raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.
Benjamin mentyä Topias virkahti jäykkään tapaansa:
— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt
kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.
— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä
säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja
uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin
seisovan portailla.
Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran
hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka...
Koiran hierin, koiran hierin..." Topias meni kartanolle kääntämään
rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti
ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin
pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."
Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman
kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta
ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää
ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos
et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."
Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan,
kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan
metsään.
Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä
eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa
itsekseen rupesi laulamaan.
Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan
laulua ja sanoi:
— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis
ääni sillä on.
— On. Sietäisi olla paremmassa kaulassa.
— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on
väittämäänkin.
— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti
sisälle.