Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon
lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä.
Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein
riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi
korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika
kului tulevaan kesään.
Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi
kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi
ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin
rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun
ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt
juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon
herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle
kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen
juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta
mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko
tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin
vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin
iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.
Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa
pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat
siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä.
Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon
hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä,
saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva
ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille
ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko
oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.
Viimein rouva kysyi, oliko tämä tyttö talon lapsia.
Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun
kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.
Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin
päälakea ja sanoi vakavasti:
— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä,
täällä makaavat haudassa kumpainenkin.
— Orpo... kaunis lapsi... Kuinka vanha hän on? sanoi rouva
osaaottavalla äänellä.
— Tulevassa kuussa Jaakon päivänä täyttää kuusi vuotta.
— Orpo-raukka. Milloin hän jo jäi orvoksi?
— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa
heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän
tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada
sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.
— Orporaukka... Kovasti on Jumala koetellut... Siitä saakkako lapsi on
ollut teillä?
— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen
äitinsä luota mökin pirtissä.
— Voi, voi... Vai sillä lailla tapasitte... Mutta Jumala kuitenkin
laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän
turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.
— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua
surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä,
on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät
lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä
lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten
päästessä syyttömiksi.
Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään
hän virkkoi: "Voi, voi."
Mummo katsahti Mimmiin, mutta kääntyi samassa rouvaan ja sanoi;
— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän
tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne,
ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.
— Oh-hoh, oh-hoh, virkkoi rouva päätään pudistaen.
Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva
kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:
— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli
kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on
äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen
äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan
paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut
tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme... Ja eiköhän
otetakin.
Pastori mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:
— Sinä saat päättää.
Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä
leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja
sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!
Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan
puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet
syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa
vasten ja kysyi:
— Mikä sinun on nimesi?
— Mimmi.
— Vai Mimmi sinä olet. Rupeatko sinä minun tytökseni?
Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin
rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.
Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka
oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:
— Jumala on orpojen isä. Nyt et sinä enää ole orpo, lapsikulta.
Sitten rouva kääntyi mummoon päin ja sanoi:
— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt
häntä ihan omana lapsenamme.
— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään
silmäkulmiin.
Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan
jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:
— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään
korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan
lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta
vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei
ole tyhjään elänyt.
Nyökytellen lihavaa päätään pastori jatkoi:
— Me puolestamme kyllä teemme parastamme, siitä saatte olla vakuutettu.
— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo.
— Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien
turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun
sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista
vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti
hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä,
ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten
palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla
kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me
annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn,
josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä
kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso
kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.
— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva
mummon kertomuksen.
— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen
ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän
synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa
merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai
halvauksen ja kuoli samana päivänä.
— Merikapteeni... Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää,
vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin
kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.
— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun
sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden
lapsikulta...
Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi
tyttöä rintaansa vasten.
Tuokion perästä hän kuitenkin hellitti, nousi ja sanoi hymyillen:
— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.
Samalla hän nyökäytti mummolle päätään ja sanoi:
— Emäntä on hyvä ja tulee myös.
Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei
ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:
— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä
alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.
— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme
ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella
verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.
Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä
ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva
taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:
— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona
syntynyt esikoinen.
— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan
hämmästyneen näköisenä.
Rouvan ottaessa kahvia palvelija katsoi Mimmiin ja sanoi:
— Sievä lapsi. Kyllä siinä ei teon vikoja ole.
— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka
vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.
Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa,
sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja
opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.
Juotuaan toisen kuppinsa mummo kaivoi povestaan aapisen ja sanoi:
— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä
on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi,
ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on
merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä
lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen
lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se
on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.
— Ihmeellistä! — huudahti rouva... Todella ihmeellistä... Tämä on
niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin
ymmärtää säilyttää se elämänsä halki... Minun täytyy näyttää Uunolle.
Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli
asiakkaiden kanssa toimessaan.
Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen
kädessään ja kasvot loistaen sanoi:
— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi
ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa... Orvon
kyynelet.
Sitten pastori näytti kirjaa Mimmille ja kysyi:
— Luitko sinä tästä kirjasta äidillesi hänen kuollessaan.
Mimmi osoitti hienolla valkoisella sormellaan paikkaa ja sanoi:
— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää... Eikä äiti tahtonutkaan
enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.
Pastori silitti Mimmin päätä ja sanoi mummolle:
— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla
Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet
tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut
käskysanat... Mooseksen taululla.
Pastori lupasi panna kirjan talteen. Hän lähti se kädessä omaan
kamariinsa.
Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän
tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:
— Minun kirjani...
Kun rouva huomasi sen, hypähti hän hyllyvältä istuimeltaan ja sanoi:
— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti
nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki
suopeasti:
— Orvon kyynelet... Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos,
pyyhkiä sinun kyyneleesi... Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä
kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.
Sitten rouva toi kuvalehden, levitti sen matalalle pöydälle ja sanoi:
— Katsopas tätä... Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät
joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on
Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.
Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman
kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:
— Onko Mimmi papin antama nimi vai onko jokin lyhennys.
Mummo hieman rykäsi ja sanoi:
— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt.
Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin
olemme kutsuneet.
— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me
rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa
tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän
menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt
nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.
Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle
ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.
Rouva nousi ja sanoi:
— Lähdetäänpäs sitten päivälliselle... Emäntä, olkaa hyvä.
Päivällispöydässä rouva istutti mummon vierelleen ja sanoi:
— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän
mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.
Lapsen silmät rupesivat pyörimään ja hän virkkoi tuskin kuuluvasti:
— Mihinkä se mummo menee? Mummo kiirehti sanomaan:
— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan
ja Lemmen luona.
— Tuottehan te sieltä minun kuppini? kuului Mimmin suusta harras pyyntö.
Kaikki purskahtivat nauramaan, mutta mummo ehätti sanomaan:
— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi
tekemän maalatun pahkakuppisi.
Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja
voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi
lisää, kun näki entisen vähenevän.
Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset
kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu
vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki
kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla
lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon
ja kysyi:
— Tietääkö emäntä, mikä tämän ruuan nimi on?
Mummo hymähti ja vastasi:
— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan
ne ovat nimensä kaltaisia.
Rouva selitti hymysuin:
— Tämän nimi on "Pappilan hätävaraa".
— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä
minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi
mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.
— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta
ennenkuin kiisseli mahasta.
Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää
rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän
kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:
— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.
Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön
suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo
esiliinallaan nuo liiat jätteet.
Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen
pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.
Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan
sanoi hymyillen:
— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään
vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.
Mummo nousi istuimeltaan.
— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne
isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle
niin hyväntahtoinen... Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja
sitten lähden rientämään kotiin.
Mummo ojensi rouvalle kätensä hyvästelläkseen ja sanoi:
— Olen kovin iloinen Mimmin kohtalosta.
Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli
nukkumassa, ja sanoi:
— Lähdetään nyt vielä katsomaan Mimmiä, vaikka hän nukkuukin.
Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin
että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet
liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis
hieman vavahteli.
Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta,
ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät
vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:
— Tosi on, kuten sanotaan, että on se osa orvollakin, vaivaisellakin
Jumala.