— Aurinko nousi juuri ja paistoi tästä akkunasta tuohon seinään.
Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki
esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan
lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."
Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin
riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät
olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei
niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän
ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään.
Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain
kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.
Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää
eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja
söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin
syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."
— Älä mene herättämään. Annetaan sen nukkua, sanoi mummo tyynesti.
Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina
teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."
— Annetaanhan sen nukkua, vakuutteli yhä mummo.
Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa
teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä
tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."
— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui
lähtöön.
Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon
kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä
sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"
— Sieltä kuuluu kummia, sanoi mummo syvästi huoahtaen.
— Mitä kummia? Onko kuoltu vai mitä? kiirehti emäntä kysymään.
Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä
ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi
kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin
Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja
ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone,
oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden
huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti
päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan
johdatus.
— Vai semmoista kuuluu, vai semmoista kuuluu! toistelivat ihmiset.
Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään
ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja
korjaamaan ja hoitamaan elukoita."
Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen
reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että
on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan
viimeistä lähtöä.
— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä
ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.
— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka
vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja
lähti valjastamaan hevosta.
Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi
vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä
niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet
silmissä katsomaan lähtijöitä.
Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei
tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä
parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.
Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee
terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon
viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan
turvansa vaistonnut.
Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat.
Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo
sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei
tuntenut muuten paranevansa."
Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti
sieltä Jumalan luota tulee?"
— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille
ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä
me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se
viipyykin.
Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen
lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet
yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi
pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei
Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"
Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni
joukossa... Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."
Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten
penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi
raskaasti:
— Lapsi parka.
Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.
Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.