Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti
itkemään ja sanoi:
— Kun ei tule te itä.
Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten
viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan
unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot
eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.
Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti
Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven
tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen,
kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat
Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin
yhtä perhettä.
Siten kului talvi ja kevät.
Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona
oli pieni Mimmi tyttö.
Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa,
joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti
häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään
puhunut.
Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä
rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa
sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä
Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:
— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä
sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.
Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän
äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili
lasta ja sanoi:
— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole
nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään
vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja
monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia,
ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin
viikkokausia saa taas olla rauhassa.
— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka
jäisi vieläkin orvommaksi.
Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa
lujemmin ja sanoi:
— Mimmi jäisi minun tytökseni. Rupeaisithan sinä minun tytökseni?
— Mihin se äiti sitten aikoo mennä? kysyi Mimmi itku kurkussa.
Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä
isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän
nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin
kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo
lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.
Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen
lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti
valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti,
että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut
kipujaankaan ajattelemaan.
* * * * *
Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet
kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun
auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi
tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan.
Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi
viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.
Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi
suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä,
lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.
Mimmi kaiken tämän nähdessään taputti ilosta käsiään, ja virkkoi:
— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin
sanoitte.
— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu
pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta
konttia kantaessaan.
Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin
ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko
ruumis kuin kaisla virrassa.
Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan
vilutti.
Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen.
Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien
peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.
Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että
vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän
nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä,
siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt
moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta
siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.
Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi
kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan
löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin
rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan,
kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin.
Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma
mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.
Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn,
minä peitän."
Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn,
mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä
kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli
salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra
taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti,
kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi
tutisemaan, niin että peitteet värisivät.
Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin
lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä
päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän
ajatteli ja pelkäsi.
Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli
pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen
ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä
navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi
siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja.
Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin
höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin.
Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä
nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi
kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti
ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului
helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion
perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan
hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin
ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja
rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.
Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi
pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole
vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."
Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi
lapsikulta... Minä olen kipeä... En jaksa nousta keittämään... Onhan
siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä... Kun ei tule mummokaan
käymään täällä!... No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä
pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja
Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun
eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko
äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"
Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta
hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa,
kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti
Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin
tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin
Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton,
oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan.
Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas
auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin... Sillä lailla... Työnnä nyt
hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."
Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä
ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat
sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään."
Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä
silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta
kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan
kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas... Ota se pieni kirjasi... Tule
tähän likelle ja lue siitä minulle."
Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn
viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja
sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"
— Isä meidän, vastasi Kerttu heikosti, ja kasvot vaalenivat.
Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat
kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin
pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen
lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.
Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli
vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten
tulviessa.
Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys.
Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut
lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi
äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului
myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi
hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki
ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?... Johan
äiti nyt on saanut nukkua... Nouskaa nyt toki jo."
Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle
kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea:
"Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu
nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."
Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän
sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat,
hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala,
kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja
herransiunauksen.