Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen,
korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten
rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena
loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti
ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt
Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle
rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa
kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä
omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta
isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla
rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo
perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä
Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin
rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat
kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen
kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti,
jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi
juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo
olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa.
Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän
palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän.
Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua
lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten
järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että
talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina
jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella
kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen,
märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan
suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin
aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli
lähtenyt.
Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka
kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle
juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen,
suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa
järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja
äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan
kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän
näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla
keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua
rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli
saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä
Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.
Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta
Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän
heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro
laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut
niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei
mikään tavallinen vainio semmoista kasva.
Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla
jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan
taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut
raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat
niitylle selässä vietävä.
Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan
mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.
Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi
olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven
ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo
varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen,
viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.
Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää
saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla
oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka
sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä
autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään
hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka
sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia
ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin
sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja
ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.
Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä
lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain
ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin
tottapa kerran kuivuvat..
Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen
läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli
selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä
heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi
iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan
asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan,
ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi
havumajaan.
Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen.
Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja
lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen
vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan
ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki,
viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti,
jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu
kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen
rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen
kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun
äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja
samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili
jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti
palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt
puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta
makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta
viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja
alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin?
— Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki!
Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt
jotakin! Mihin koskee?
Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat
silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat
Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän
kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli
Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin.
Toinnu nyt viimeinkin!
Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota
Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.
Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä
tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut
sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain
suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan
painaen itki ja siunasi.
Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa
aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta,
ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin
sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.
Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen,
mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä
kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan.
Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja
säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi
vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului
suusta tuskainen: Voi, voi, voi.
Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona
olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta
väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.
Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään
räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!
Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa
kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja
kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat
kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin
paitansa hihalla pois.
Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu
aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän
melkein huudahtaen kysyi:
— Mitä siellä nyt on tapahtunut?
Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan
mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän
seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.
Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui
vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai
sanotuksi:
— Pekka jäi sinne.
Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan
itkuun.
— No ei kai Pekka sentään kuollut ole? sai mummo kysytyksi.
Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta
pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja
sanoi:
— Ukkonen löi... Ei se tointunut... Minä pudistelin sitä, mutta se ei
tointunut... Sinne jäi.
Mummo löi käsiään yhteen ja seisaalleen hypähtäen huudahti tuskaisesti:
— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti
kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on
sieltä tiekin.
Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli
polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:
— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin,
äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä
Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon
ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja
suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:
— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut...? Vai mitä
muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä... Hän
yksin tietää...
Kaksin käsin Mimmi vain kääriytyi äitinsä kaulaan ja kysyi:
— Milloin te itä tulee?
Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän
virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se
mummon kanssa tulee.
Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja
kysyi:
— Mitä te äiti itkee?
— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun
on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.
— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa
äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.
Hyväillen yhä Mimmiä sanoi Kerttu:
— Lapsi kulta... Jumalan kiitos et toki tiedä, mitä minä tiedän.
Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi
kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin
olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.
Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin
akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se
kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten
näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta
kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut
niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty
parsiinsa.
Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi
Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa
millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa
Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta
siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää
omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin
täytyi ottaa lapsi syliinsä.
Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli
toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen
Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet
matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen
liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt
laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin
että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta
pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun
Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä,
itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä
hokien: itä, itä.
Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin
kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot,
jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan
isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.
— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita
valitse... Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman
pitää.
Ottaen Mimmiä Kädestä sanoi mummo:
— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on
sinulle hyvää antamista.
Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki
kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes
Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi
sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet
peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.
Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.
Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:
— Milloin te itä tulee? Onko te itä jo mennyt kotiin?
Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet
kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki
tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja
hän alkoi yhä hartaammin kysellä:
— Milloin te itä tulee? Mimmin on ikävä itää.
Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta,
jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli
murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:
— Mimmin on ikävä itää.
Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei
Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen
laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:
— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa
kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.
Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät
pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi
itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan
oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti
kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen
sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen
nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet
niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa,
jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun
mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen
ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti
raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.
Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein
hän sanoi:
— Niin on kuin vanha sananlasku sanoo:
"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee
minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin
sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä
Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä
vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän
heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.
Kerttu tarttui kaksin käsin mummon käteen ja sanoi:
— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä
todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin,
kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä...
Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä
suovaan.
Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin
osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa... Keskiviikkoaamuna menen
katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.
Viimeisten sanojen mukana hyrskähti itku jälleen ilmoille.
Tuokion perästä pyyhki hän taas kasvonsa esiliinaansa ja sanoi vakavana:
— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai
ei?
— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä
keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne
kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.
— Sehän tässä lienee parasta, myönsi Kerttu.
Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä
vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen
nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:
— Lapsi kulta... Jumala lienee orpojen isä minkä sinunkin.
Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui
Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.