sivistyksen puutos johdattaa sen kaiken-laisiin hulluuksiin.
Rakkauden-juomia ja taika-pussia ei käytetä missään niin ahkerasti kuin
Venäjällä; minkki on sangen yleinen kauneuden ylennys-keino;
luonnollisten lääkkeiden siassa olen useasti kuullut käytettävän
homoiopathiaa, sitä jota ruotsiksi kutsutaan sympathi-kur, revalenta
arabicaa j.n.e., jotka kaikki keinot nais-väessä varsinkin ovat
löytäneet uutterat käyttäjät ja uskolliset puolustajat. Miesten seassa
on tämä omaisuus kansan luonteessa synnyttänyt yksiä eli yhdenlaisia
harhauksia, ja erittäinkin vimmaa sivistyneempiä nerotoin epäileminen
uskon-asioissa, jonka ulos-puhumisen he pitävät suurena kunniana, vaan
jota elämässä jotenkin toteuntamaan kuitenkin ovat liian suuria
laiskuria eli pelkuria. Tässä juohtuu mieleeni muuan huvittavaisimmia
päiviäni Krasnoslobodsk'issa erään virka-miehen tykönä, joka oli
piirikunnan korkeimmia. Syötyä hyvä puoli-päiväinen muutamana
sunnuntaina kutsui hän vieraansa, joita olimme vaan apteekkari, lääkäri
ja minä, kauniisen puistoonsa Mokschan rannalla, jossa heittäydyimme
viheriäiselle nurmelle ja kukkaisten, kukkivien tuomien ja
havanna-sikarien tuoksussa valmistuimme odottamaan, millä isäntämme
vielä tahtoi lisätä meidän kostitsemista. Tämä lisä olikin täällä
harvinaista laatua, sillä hän otti esiin paksun-laisen käsi-kirjoituksen
ja tahtoi lukea meille "jotakin merkillistä". Luettava oli
venäjän-kielinen käännös Volneyn kirjasta: _Les ruins_. Minua viehätti
tässä ensinkin se seikka, että kirja oli munkin kääntämä, ja ne harvat,
jotka sen sisällyksen tuntenevat, ovat varmaan myös kanssani
ihmettelevät, että venäläinen munkki oli joutunut hänen säädyllensä näin
vähä-hyötyistä kirjaa kääntämään eli että hänellä alunkaan oli edes
oppia ja taitoa ollut sitä tekemään. Ei paljon vähempi ollut se ihme,
että käsi-kirjoituksen omistaja, joka virassansa ei kirjoittanut koskaan
muuta kuin nimensä suoritettavien paperien alle, oli sen omalla
kädellänsä kopioinnut. Viehtyivätkin niin hyvin lukija kuin hänen toiset
kuuntelijansakin kirjasta sitä enemmän kuta kauemmin luettiin, ja näin
ei havaittu, että päivä oli jo lähellä laskuansa ennenkuin kirjan saimme
loppuun. Minun täytyy tunnustaani että se minussa ei vaikuttanut niin
ehdottomasti kuin kumppalissani, johon kukaties oli syynä sekin, ett'en
niin tarkoin ymmärtänyt kaikkia kielen hienouksia kuin he. Vaan nähtävä
oli sekin, että he olivat tottumattomammat tämmöiseen ruokaan kuin minä.
Meidän ylä-alkeis-kouluissa saattavat niin vanhenneet ajatukset, kuin
Volneyn ovat, ylimmän luokan parempi-päisiä poikia sangen suuresti
viehättää. Vaan ajattelevaisen kymnasiolaisen luulen niille
olka-päitänsä nostelevan, ja muu tieteellisesti sivistynyt yleisö on ne
eli varsinkin enimmät niistä jo kauan sitten jättänyt taaksensa.
Se, jonka on täytynyt vieraantua huvituksista, elää jo ja jaksaa taas
ikävätä kärsiä kokonaisen kuu-kauden niin hupaisen päivän päälle kuin
edellä-kerrottu oli minulle. Toisen tämmöisen päivän sain vielä
Krasnoslobodsk'issa ollessani nauttia muutamana sunnuntaina, kuin sen
tässä tienoossa olevan rykmentin evesti vieras-pidoilla ilahutti koko
kaupungin. Se tapahtui erään noin puolen-kymmenen virstan päässä olevan
mies-luostarin tykönä. Luostari on kauniilla Mokscha-joen kiertävällä
niemellä, jossa sen pyhän paikan yhdellä puolella on synkkä metsä,
toisella kaunis nurmikko, siellä täällä vanhojen tammien ja lehmusten
siimestämä. Tällä jälkimäisellä nähtiin mainittuna päivänä pari telttiä
rakettuna ja niitä lähellä rykmentin musiikin valkoisissa vaatteissansa
seisovan ja odottavan pillinensä ja torvinensa. Kohta olikin koko seura
venheissä tullut paikalle, Vaikka taivas lupasi märkää iloa, pilvet
hajosivat kuitenkin pian, sitä kirkkaammin paistoi nyt päivä, sitä
ihanampi oli metsän ja nurmen tuoksu, sitä vilppaammasti soittelivat
metsän pilli-piiparit virsiänsä. Heidän sävelensä vaikenivat kuitenkin
eli hukkuivat niihin ääni-aaltoihin, joilla musiikki nyt alkoi vaikuttaa
metsältä kumeata kaikua. Ja pian oli tanssikin irti. Jolla tästä ei
ollut iloa, se huvittelihen kävelemällä luostarin läheisellä
kirkon-maalla, jossa kalliit muisto-kivet todistivat, että rikkaalla
vielä kuolemassakin (ehkä ei kuoleman takana) on etuja, joita köyhän
vaan tulee kadehtia, koska hän ei voi lunastaa tomullensa tämmöistä
pyhää lepo-paikkaa kuin rikas. Eli ilahuttihen mainittu
tanssin-ylenkatsoja metsässä kuuntelemalla soiton, tänne kulkemisestansa
lauhtunutta, säveltä eli huvittelihen katsastamalla, kuinka luostarista
tulleiden nuorempien isien silmät pyörivät katsoja-joukossa seisovien
ruskea-poskisten tyttöisten ja evestin pyöreä-kupuisten viina-lekkerien
välillä. Ja vaikka näiden sisällys ei paljon tainnut ilahuttaa munkkien
sydäntä, niin tyhjentyi se kuitenkin illan kuluen, sillä evestin
vieraista oli pari-kymmentä hänen omia hilpeitä upsieriansa, joista moni
kannun-kallistus-taidossa ja hiekka-säkin omaisuuksissa olisi voinut
vetää vertoja Alsatian herttualle (katso W. Scott'in _Nigel'in
vaellukset_). Erinomaista oli myös oudolle se isän-valtainen suhde, joka
oli evestin ja hänen upsieriensa välillä. Se näyttihen vähemmin siinä,
että hän esim. kaikkia nuorempia sinutteli, kuin monessa muussa
seikassa, joiden kertominen tässä kuitenkin olisi liikanaista, ja
muistutti katsojalle mieleen sitä merkillistä clan-valtaa Skottlannin
kansassa, jota ikään-mainittu kirjoittaja niin monessa kirjassansa ei
uuvu kuvaamasta. Eräässäkin näistä ihanoista kuvauksistansa kertoo hän
aterian, jonka clan'in (sukukunnan) pää-mies antoi alamaisillensa.
Kaikki istuivat he yhdessä pöydässä pää-miehen ylpeästä suvusta alkaen
aina köyhimpään kilin-paimeneen asti. Mutta ravinto oli sangen
eri-lainen eri-arvoisille vieraille. Kuin yläpäässä pöytää syötiin
mehevätä hirven-paistia ja juotiin ranskan-viiniä hopea-maljoista,
täytyi alempana istuvien tyytyä lohen-poikiin, katajan-marja-viinaan ja
olueen puu-maljoista. Ja juuri tämäkin seikka clan-vallasta näyttihen
meidän evestin vieraan-pidossa, sillä hänen juodessansa
kunnioitettavimpien vierastensa kanssa portteria, sampan-kaljaa j.n.e,
kiersi viina-pullo, kyllä ahkerasti, meidän alempana istuvien piirissä,
ja ilman mittäkään pahatta aivotuksetta juohtuu minulle tässä mieleen
eräs pohjais-Savossa hyvin tunnettu viisu, jossa paitse muuta lauletaan
että
"ylä-päässä pöytää vehnäistä syötiin,
ala-päässä vieraita kynsille lyötiin",
jota kuitenkin tällöin ei olisi ollut hyvä ajatellakaan, sillä kaikki
remusivat iloisina ja erosivat pidoista tyytyväisinä. --
Edellisestä voipi moni ehkä luulla minun kaiken aikaa istuneeni
piirikunnan kaupungissa. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä minä ajelin ja
oleskelin kylissäkin, niin hyvin Pensan kuin Tambov'an läänissä, sen
verran kuin asiani vaati. Nämä tienoot ovat Venäjän-maan elo-rikkaimpia
ja hedelmällisimpiä, vaan kuitenkin nähtänee surkeampia kyliä ja
köyhempää rahvasta tuskin missään kuin täällä. Olletikin koskee tämä
lause Pensan lääniä, jossa kylien ulko-muoto inholla ja kauhistuksella
täyttää matkalaisen sydämen; Tambov'an läänissä näin sitä vastaan
muutamia sangen kauniita mordvalais-kyliä, joissa tavattiin hyvin-eläviä
ja rikkaitakin talon-poikia. Tämä eri-laisuus kahden vierekkäin olevan
ja yhtä luonnon etuja nauttivan paikkakunnan välillä todistaa paremmin
kuin mikään muu, kuinka sanomattoman painava paikkakunnallisen
hallituksen kelvollisuus eli kelvottomuus on semmoiselle kansalle kuin
täkäläinen, joka ei vähääkään ole tottunut itse itseänsä hallitsemaan.
Monta seikkaa olisi vielä juteltavaa, paitse muuta eräästä
Krasnoslobobsk'issa tapaamastani maa-miehestä, josta sopii sanat
Salmelaisen, Runeberg'in mukaan, laulamassa virressä:
"Kuin lehti kuiva lentävi,
Min tuuli tempasi,
Niin raukka hänkin eksyvi,
Ken maansa hylkäsi."
Vaan aika kultainen kuluvi jutellessa, jonka tähden tällä kertaa jo
tähän lopetan.
Kymmenes Kirja.[21]
Kasan'issa 30 p. marrask. 1858.
Aina Lepechin'in ajoista saakka on oppineiden seassa kulkenut se luulo
että Mordvalaisia, paitse kahta tunnettua murrekuntaa _Ersäläiset ja
Mokschalaiset_, löytyy kolmaskin nim. _Karataijit_. Mainittu venäläinen
akatemikko, joka vuosina 1768 ja 1769 matkusteli useammassa itä-Venäjän
maakunnassa, kirjoittaa tästä asiasta päivä-kirjassansa (Дневньiя
3anиски Пyтeшeствiя j.n.e. painetut Pietarissa V. 1795, I:n osa, siv.
155): "Mordvalaiset jakauvat kahteen murrekuntaan, joista yhtä kutsutaan
Mokschalaiseksi, toista Ersäläiseksi; mutta Mokschalaisissakin löytyy
joku eroitus keskenänsä. Yksiä heistä kutsutaan peri- eli korkeoiksi
Mokschalaisiksi, toista pidetään yksin-kertaisina eli tavallisina
Mokschalaisina, ja koko eroitus heidän välillänsä ovat vaan muutamat
puheen-parret.[22] _Vielä puhuivat meille neljännestäkin laadusta
Mordvalaisia, joita Karataijiksi kutsuvat, ja joita löytyy ainoastaan
kolme kylää Kasan'in piirikunnassa_."
Muut tutkijat ja matkustajat eivät kuitenkaan tienneet virkkaa mitään
tästä Lepechin'in löytämästä kolmannesta Mordvalais-murrekunnasta, ja se
sekä hänen lauseensa siitä olivat jo joutua unhotuksiin, kuin mainio
oppinut Frähn kirjassansa _Ibn Foszlans und anderer Araber Gerichte über
die Russen älterer Zeit_ eli oikeimmiten tähän kirjaan liitetyssä eri
tutkinnossa Arapialaisten kirjoittajien mainitsemista Venäjän
kansakunnista (kirjan siv. 160) luulee näissä kirjoittajissa löytäneensä
paitse Ersäläisten nimeä, joka on selvä ja epäilemätöin, myös
Karataijienkin nimityksen niinä kansoina, jotka entiseen aikaan asuivat
Venäjän maalla. Ne kaksi Arapialaista, jotka heidät muka tämmöisenä
mainitsevat, ovat Ibn-el-Vardy ja Edrisy, edellinen kirjoittaen
Karataijien nimen _Kerkijan_, ja heidän kaupunkinsa Kerkijana,
jälkimäinen nimittäen heidät _Kerakertija_. Mutta kuin nämä maineet ovat
meidän aikoihin joutuneet toisten arapialaisten kirjoittajien kautta
epä-selvissä ja monesti kopioituissa käsi-kirjoituksissa, on tutkijalla
lupa niissä löytyvät nimet lukea niinkuin hänen aineellensa on
soveljain, ja niin arveluttaa alussa Frähn'iäkin, eikö lienekin Venäjän
vanhan pääkaupungin Kievan itä-maalainen nimi _Küjava, Kijava_ se, jota
mainitut kirjoittajat edellä-olevilla nimillä tarkoittavat. Mutta tämän
ajatuksen hylkää hän pian ja alkaa noudattaa toista, joka on se, että
nämä nimet molemmat ovat oikeastaan luettavat _Keratijan_, ja että ne
kaksi arapialaista kirjoittajaa ovat niillä tarkoittaneet kysymyksessä
olevia Karataijia, jotka lienevät muka olleet sama kansa, jonka Lepechin
sitten löysi Kasan'in piirikunnassa. Tämän päätöksen tekee Frähn,
niinkuin itse sanoo, "etwas zaghaft", ja lisää lopulla: "jedoch ich will
lieber meine Emendation dieses Namens, als etwas hart, und Lepechins
Nachricht, als durch anderer Zeugnis nicht bekräftigt, dahingestellt
seyn lassen."
Näiden tätä kolmatta Mordvalais-murrekuntaa koskevien mietteiden lisäksi
on tähän liitettävä vielä, että Sbojev jo ennen (siv. 145)
osoittamassani kirjassansa sanoo Tetjusch'in piirikunnassa tätä lääniä
löytyvän Karatai-nimisen kylän, jonka asujat ovat tataristuneita
Mordvalaisia, ja että v. Köppen Venäjän-maan kansakunta-kartallansa on
Mordvan värillä merkinnyt tämän kylän, hänelle tulleita
virka-kunnallisia ilmoituksia myöten päättäen sen mordvalaiseksi, vaikka
hän eräässä kirjoituksessa Pietarin Tiede-Akatemian Bulletin'issa
(muistaakseni vuodelta 1843) epäilee Karatailaisten mordvalaisuutta,
eikä luule asiasta muuten selväksi päästävän kuin tutkimalla sitä
itsellä paikalla.
Tämmöinen tutkinto oli minulla jo kauan ollut mielessä ja 18-21 päivänä
t.k. sain sen viimeinkin aikaan. Seuraavat ovat ne tiedot ja päätteet,
joihin se antoi minulle syyn.
Edellä mainitussa Kasan'in läänin piirikunnassa Bogorodskoen volostissa
Volgan oikealla rannalla löytyy noin 80 virstan päässä läänin
pää-kaupungista kolme _Karatai_-nimistä kylää, joista kaksi tännempää
ovat asutut Venäläisiltä (niistä on toinen herran alustaa, toinen
kruunun) ja kolmas tuonnimmainen on se n.k. _Mordvalainen Karatai_,
jonka kruunun alaisia asujia volostin kirjoittaja sanoi olevan noin 500
sielua (s.o. miehen puolta). _Tämän ja 7 virstaa siitä tännempänä olevan
kylän Mensitovan (143 sielua) asujat ovat kielensä puolesta puhtaita
Tataria, mutta uskoltansa Venäläis-kreikkalaisia ja vaatteuksessansa
Mordvalaisia_. Kahdesta jälkimäisestä seikasta eli uskonnon ja
vaatteuksen muutoksesta oli sekä ympäristön Venäläisillä ja paikkakunnan
papilla että asujilla itsellänsäkin se menneistä ajoista peritty maine
yleinen, että näiden esi-isät, jotka olivat olleet Mahometin-uskoisia
Tataria, olivat menneen vuosi-sadan alussa tulleet ristityiksi Kasan'in
piispalta Lukaalta, joka Volgassa heidät kastaessansa oli heidät
nimittänyt Mordvalaisiksi, näin muodoin jo nimityksessäkin luovuttaen
heidät entisistä kieli- ja usko-heimolaisistansa, joiden vaatteuksenkin
he sittemmin hylkäsivät ja alkoivat pukeutua miehet Venäläisiksi ja
naiset lähi-seudun Mordvattarien (ja Tschuvaschittarien) pukuun.
Tässä kertomuksessa ei, minun katsoessani, ole mitään, joka potkisi
toden-mukaisuutta vastaan. Sen jumalisen piispan keino eroittaaksensa
uudet taivaan-valtakunnan-kokelaat pimeydessä vaeltavista
heimolaisistansa ei tunnu ensinkään oudolta sille, joka vähänkään tuntee
pappis-vallan historiaa; vasta-käännettyjen taipuvaisuus kieltää entisen
nimensä, ja ottaa nimen kansalta, joka sivistyksessä ja itse-tunnossa
seisoi heitä alempana ja mahtoi ollakin heiltä halveksittu, tämä notkeus
on selitettävä josta-kusta paikkakunnallisesta ulkonaisesta
ahdistuksesta, joka niinä aikoina ei liene ihmeteltävä, vaikka Venäjän
hallitus yleisesti on harvoin käyttänyt jyrkkää väki-valtaa uskon
asioissa. Aikaa voittaen, kahden kolmen mies-polven kuluttua, unohti
kansa entisen uskonsa ja sen tavat ja tottui vähitellen uuteen uskoon ja
sen menoihin niin, että esim. Karatain nykyinen pappi kiitti
seurakuntalaisiansa hyviksi kristityiksi, sanoi heidän, vaimojenkin,
ahkerasti käyvän kirkossa, eikä luullut peri-Venäläisten paremmin
pitävän paastoa kuin nämä hiljaiset ja ahkerat vasta-ristityt sen
pitävät.
Mutta mikä isien perinnöstä ei ole unhottunut heiltä, se on _kieli_.
Miesten sanoi pappi kaikkien hyvästi tulevan toimeen Venäjän kielessä,
mutta vainoista kuului harva vielä ymmärtävän tätä kieltä enemmän kuin
kaikkein tavallisimmat sanat, ja näin on heidän kielensä omassa
keskuudessansa vielä ainakin puhdas Tatarin kieli. Ja tässä onkin suurin
ja selvin todistus heidän peri-juurestansa, joka ei voi olla muu kuin
tatarilainen. Sillä se, joka johdattaa mieleensä, muita yhdenlaisia
näytteitä mainitsematta, kuinka esim. Aunuksen ja Novgorod'in läänien
Vepsäläiset, Pensan, Tambov'an ja monen muun läänin Mordvalaiset, eläen
pienissä saarekkeissa keskellä paksua vieras-sukuista kansastoa, joka
kaikessa on heitä väkevämpi, ovat monia monituisia vuosi-satoja
säilyttäneet äitin-kielensä ja luultavasti vielä kauvan eteenkin-päin
niin tekevät, sen on vaikea suostua niiden luuloon, jotka päättävät
kysymyksessä olevia Karatailaisia tataristuneiksi Mordvalaisiksi. Eikä
tämmöistä tiedetä muualla tapahtuneen, että Mordvalaiset olisivat muka
muuttuneet Tatariksi; miksi olisi se juuri tapahtunut näissä kahdessa
kylässä? Tässä suotakoon minun myös mainita se yksin-kertainen luuloni,
että kielten ja kansakuntien tutkijat (niiden seassa meidän
Castrénimmekin) liian useasti ja varomattomasti ovat kietoutuneiden
vyyhtien selvittämiseksi tutkinnoissansa käyttäneet lausetta: se ja se
kansakunta on muuttunut siksi ja siksi. Sekauntua voipi kaksi eli
kolmekin kansaa yhdeksi, varsinkin jos kova ja kestävä ulko-nainen paino
sekaannukseen on syynä, niinkuin Englannin kansan esi-merkki näyttää.
Vaan tämmöistä syytä ei näillä itäisillä kansakunnilla ole koskaan ollut
luopua äitin-kielestänsä, ja juuri näiden sitkeä kestäväisyys todistaa,
että kansa voipi muuttua elämän-laadussa, uskossa, tavoissa, mutta
riippuu kielessänsä kiini kuin hengessänsä, ja vasta sen kuoltua on
kansakin kuollut. Mutta kuoltuansakin, missä tämmöinen onnettomuus on
tapahtunut, muistuu asujanten entinen kieli paikkojen nimissä tutkijan
johdoksi. Niin on koko pohjais-Venäjä täynnä suomalaisia jokien, järvien
ja muiden paikkojen nimiä seuduilla, joista Suomalaiset jo
vuosi-tuhannen takaperin ajoivat karjansa toisille laitumille; samoin
ovat keski-Venäjän itä-osassa tienoissa, joissa Venäläiset tiettävästi
ovat elelleet jo jonkun puoli-tuhatta vuotta, vetten nimet melkein aina
Mordvan-kielisiä. Jos nyt nämä Karatailaiset olisivat ennen olleet
Mordvan kansaa ja sittemmin muuttuneet Tatariksi, niin olisi heidän
entisestä kielestänsä samoin pitänyt jäädä jälkiä edes paikkojen nimissä
heiltä asutussa tienoossa. Mutta niin ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat
enimmiten tatarilaista peri-juurta ja itse nimikin Karatai, jota
luullulle kolmannelle Mordvalais-murrekunnalle on annateltu, ja joka on
sen paikan nimi, jossa tämän luullun sammuneen murrekunnan viimeiset
jäännökset löytyvät, on puhdas tatarilainen nimi, merkitsevä Suomeksi:
_musta-mäki_.
Ei taidakaan siis olla epäilemistä, että tämmöisen kolmannen
Mordvalais-murrekunnan löytyminen ei olisi ilmasta temmattu. Lepechin
kuuli siitä puhuttavan kaukana paikalta ja oli muutenkin
kansakunnailisissa ja kielellisissä tutkinnoissansa niin heikko, että on
päivä-kirjassansa vetämät lauseet Tschuvaschin ja Mordvan kielillä
melkein aina tuntemattomiksi turmellut. Mitä taas Frähn'in löytöön ja
sen todistuksiin tulee, ovat jälkimäiset niin heikot, että hän niinkuin
rehellinen tutkija itse on ensimäinen, joka niiden pitäväisyyttä
epäilee.
Josko meidän Suomalaisten siis näin muodoin täytyykin (eikä tuo kovin
vaikea lienekään) luopua välittömästä heimolaisuudesta Karatailaisten
kanssa, niin voipi se olla meille lohdutukseksi, että tämänkin
epä-selvän asian Venäjän kansa-tieteessä, niinkuin monta muuta
suurempaakin ja painavampaa, selitti Suomalainen mies. Tämä onkin ainoa
matka, josta tällä kertaa voin ylistettävälle Konsistoriolle kertoa.
Koko talven olen tässä kaupungissa järestellyt entisiä kokoelmiani, ja
nyt loppupuolella talvea myös valmisteilut itseäni tulevalle matkalleni
Voguulin kielen tutkintohon, jolle olen aikonut lähteä jo tulevassa
kuussa eli Toukokuun alussa. Suurena apuna näissä valmisteluissani
olisivat minulle, jos niitä joutaisin käyttämään, eräät
käsi-kirjoitukset tällä kielellä, jotka minulle lainaksi lähetti
Pietarin Tiede-Akatemia herra akatemikko Schiefner'in huolen-pidosta.
Matka Siperiassa v. 1858.
Ensimäinen Kirja.
Pelym'in kirkolla, Pietarin päivänä 29:nä p. kesäk. (11 p. heinäk.)
1858.
Touko-kuun 27 päivänä nähtiin Kasan'in kaupungista Siperian tielle
lähtevän uutuuttansa hohtavan, niinellä katetun matka-tarantassin
kevyintä laatua, Paitse pukilla istuvaa Tataria, joka alinomaisella
äänessä-olemisella kiiruhti muutenkin joutuisata troikaansa, löytyi
tarantassissa kolme henkeä, joista kaksi nähtävästi oli ystävätä
saattamaan lähteneitä kaupunkilaisia, vaan kolmas pukemuksestansa ja
muusta tunnettiin matka-mieheksi. Tullin takana viheriäisessä heinikossa
vielä muutamia hetkiä saattajien kanssa vietettyänsä ja eräillä lasilla
vaahtoavata viinaa sydäntään vahvistettuansa, nousi matka-mies yksinänsä
tarantassiin, joka, viimeiset jää-hyväiset otettua, alkoi lentää
eteenpäin.
Ja näin jäi minulta, joka täten läksin matkalle Voguulien kylmille
soille, taakseni ne lihavat leipä-maat, joissa kaksi edellistä vuotta
olin viettänyt. Loppumatoin musta-multainen pelto-lakeus näissä muuttui
nyt hieta-kankaaksi, tammi, lehmus ja vaahder petäjäksi, kuuseksi ja
koivuksi, arbuusit, omenat ja kurkut nauriiksi, mansikaksi ja
puolukaksi. Tämä muutos ei ollut minusta outoa; kaikki nämä uudet
esineet olivat vanhoja tuttuja, joita nähdessäni eli ajatellessani
pohjaa rakastamaan tottunut sydämeni iloitsi. Iloitsemisen aine oli
minulla sen suurempi, kuin nyt sain myös erota näkemästä orjuutta, joka
mainitussa lihavuuden maassa kaiken elämisen myrkyttää ja kaiken luonnon
rikkauden muuttaa surkeaksi köyhyydeksi. Kasan'in läänistä pohjaan päin
ei nim. orja-talon-poikia löydy kuin lumeksi vaan joitakuita kyliä;
kaikki muut ovat kruunun-talon-poikia, ja kokemuksesta ennen
matkaamissani tienoissa tiesin edellisten ja jälkimäisten välillä olevan
eroituksen niinkuin yön ja päivän välillä.
Eikä tämä kokemukseni täälläkään epäytynyt, sillä harvoin nähtäneen
Venäjällä ja muissakaan maissa paremmin rakettuja kyliä kuin Siperian
tien varrella nähdään Vätkan jo Perm'in lääneissä. Kaksin-kertainen
pytinki talon-pojalla ei täällä ole mikään harvinainen kohtaus, vaan
yksin-kertaisessakin on hänellä useampia kamari-huoneita, joiden
maalatut lattiat, monet pyhäin-kuvat ja arkuilla pinotut seinämet
todistavat hyvää toimeen-tuloa ja rikkauttakin. Kevyempi elämä vaikuttaa
taas ihmisen mielessäkin keveyttä ja lempeyttä, ja niin ovat näiden
tienotten asujat paljoa nöyremmät, yksin-kertaisemmat ja
hyvätahtoisemmat kuin kansa keski-Venäjällä.
Kauniilla ilmalla, hyvillä teillä ja nöyrällä kohtelulla kulki matkani
sangen ihanasti eteenpäin. Ainoa vastus oli minulla Malmysch'in
kaupungissa siinä olevan posti-talon pitäjästä, joka näytti katsovan
kaikkia matkustavia luoduiksi ainoastaan hänelle hyötyä kartuttamaan.
Näköjänsä ikäskuin olisi hän kerrallansa syönyt kokonaisen sian, oli hän
tapojansa niin hävitöin ja pöyhkeä, että jo useamman kuin yhden
matkalaisen sormia luulen syyhyttäneen lämmittämään hänen suuria
korvallisiansa. Annettuani hänen jonkun ajan levitellä suuruuttansa,
otin paperini esiin, ja nähtyänsä erään niistä muuttui se paksu teikari
yhtä kumartelevaksi narriksi kuin siihen asti oli ollut pöyhistelevä
herra. Seitsemän virstaa toisella puolen Malmysch'in kaupunkia on lossi
Vätka-joen yli, jonka kevät-tulvasta paisunut vesi peitti koko
ympärystän niin lavealta, että lossilla oli nyt kulkea ei vähemmän kuin
14 virstaa. Minun tullessani paikalle olivat kaikki lossit toisella
puolen, ja vaikka pylvääsen lyöty kuvernöörin kuuluutus ilmoitti, että
lossi-miehet kovan rangaistuksen haastolla olivat velvolliset
viivyttämättä kaikkia yli-saattamaan, täytyi minun odottaa kuusi tuntia
rannalla ennenkuin yksi lossia palasi toiselta puolen, jonne toiset
kaksi vielä olivat jääneet lopettelemaan sitä kestiä, jonka erään
rikkaan Siperialaisen antama juoma-raha heille oli odottamattomasti
saattanut. Odottaessa kokoutui rannalle kolmatta kymmentä henkeä
useammista säädyistä, kansoista ja uskoista. Siinä oli kaksi nuorta
sota-miestä, lasketut sota-palveluksesta ja nyt kotiinsa matkalla, jotka
muutamille talon-pojille tekivät sen kunnian että herroiksi
tutkistelivat mitä hyvää heillä oli eväs-laukuissansa, eivätkä
ylen-katsoneet heidän tupakka-massiansakaan (täällä pohjais-Venäjällä
ovat asujat ahkeroita tupakan-polttajia, Siperiassa nähdään useasti
vaimojakin kärsä suussa). Siinä oli eräs takku-partainen vanha
jouto-mies, joka kaikille valitti onnettomuuttansa; hän oli mm. eileisnä
päivänä tullut kumppalin kanssa Malmysch'iin, jossa iltaa viettääksensä
olivat päättäneet virvoittaa itseänsä viina-kullalla; tämä oli voittanut
takku-parran ja kellistänyt hänen kadulle, josta hän seuraavana aamuna
löysi itsensä, vaan ei löytänytkään kumppalia eikä taskussansa olleita
rahoja eikä jalassansa olleita saappaita, jotka tavarat lietsuun
lähtenyt kumppali oli häneltä kysymättä lainannut. Edellensä oli siinä
puoli-kymmentä ämmää, jotka, kotoisin kaukaa pohjaisesta osasta Perm'in
lääniä, olivat tehneet pyhä-retken Kasan'iin siellä löytyvän kuuluisan
jumalan-emon tykö. Toisia pyhä-retken tehneitä oli talon-poikainen
porvari Tomsk'ista, joka vaimonsa ja kahden lapsen kanssa oli mennä
vuonna kulkenut Kiev'iin, jonka pyhät paikat ovat hyvin suuressa arvossa
kaikilla oikea-uskoisilla ja jossa rukoilemista pidetään hyvin
tehollisena. Mies lateli kertomuksia Kiev'in pyhien ihme-töistä, joita
toiset kernaasti kuuntelivat, ja kaupitsi pyhää vettä ja jumalan-kuvia,
joita ostamaan kuitenkaan ei kellään näkynyt rahaa ylettyvän. Paras
voitto hänen neli-tuhans-virstaisesta matkastansa oli minun katsoessani
puoli-kymmentä omena-puun tainta, joille hän telegansa perällä oli
laittanut varsinaisen multa-penkin ja joista hän näkyi pitävän suuren
huolen. Vielä oli siinä muutamia Tataria, joista kaksi oli kasanilaista,
huonoa tavaraa kaupalle lähtenyttä Mahometiläistä, ja kaksi Vätkan
Tataria, Venäjän uskoon ristityitä, jotka jälkimäiset näyttivät olevan
yö-lipakon tilassa sen puolesta, että heidän kansalaisensa Tatarit
nähtävästi ylen-katsoivat heitä, ja uskolaisensa Venäläiset taas eivät
näyttäneet heihin vielä mieltyneen. -- Kaikki nämä matkamiehet pääsivät
viimeinkin päivän valetessa toiselle puolelle, ja hajosivat siinä taas
jokainen tavallaan matkaansa pitkittämään.