korttieriin, johon poliissi-mies jo edeltä päin hevosella saattoi
kaluni, löysin sen olevan tavallisen pienen tuvan, joka lauta-laipiolla
oli jaettu kahteen eri-kokoiseen osaan, joista emäntä karsina-puolta
kutsui kiittelevällä nimellä "sänkykamariksi." Lattiassa oli uunin
edessä suuri reikä, johon, niinkuin sen jälkeen päin joka päivä sain
nähdä, "sukkeluuden vuoksi" asujan silmi-vesi kaadettiin hänen
peseytyänsä ja myös rikat sekä lika-vesi korjattiin, milloin lattia
la'aistiin eli pestiin. Seinät olivat nuoruudessansa olleet viattomuuden
karvaa s.o. valkeat; vaan niinkuin kaikki maa-ilmassa vanhenee ja i'än
enetessä nuoruuden karva arvattavasti vähenee, niin olivat nämä
seinätkin hempeytensä kadottaneet ja ottaneet nimeämättömän näön, joka
mahtoi olla likinnä lika-harmaata. Tämä harmaa oli kuitenkin vielä niin
valkeata luontoa, että katselija helposti havaitsi ne veri-täpät, jotka
entisten asujien sodat lutikkojen kanssa olivat seinille jättäneet ja
joita "sänky-kamarin" seinät, olletikin makuu-siaksi asetetun lavan
seudussa, olivat täynnä. Näky tuvasta oli itsestä "salista" likaiselle
pihalle ja sänky-kamarista pieneen solaan, johon isännän vieraat alussa,
varmaan myös "sukkeluuden vuoksi," pistäytyivät tarpeelleen. Sanalla
sanoen: herra kvartalnij oli minun saattanut semmoiseen luolaan, että
pahempaa venäläisessäkään kaupungissa harvoin tavataan. Minä
nuhtelin häntä tästä jo, uhkasin kuvernöörille kirjoittaa hänen
levä-peräisyydestänsä kohtaani; mutta nyt muuttui hän taas niin
sokuriseksi, niin imartelevaiseksi ja niin nöyräksi, että vaikea oli
häntä ei uskoa, ja lupasi kohta kuulustella uutta korttieria, vaan
vakuutti kuitenkin nykyistäkin asuntoani hyväksi sen puolesta, että
emäntä oli taitava ruoan-laittaja eikä muka ymmärtänyt, minkä-laisissa
palatsissa minä olin tottunut elämään, kuin en hyväksynyt tämmöistä
korttieria, jossa kaikki piirikunnan aateli kaupungissa käydessään piti
majaa, sillä se oli Krasnoslobobsk'issä ensimäinen _postojálij dvor_ eli
maja-talo.
Minä en tuntenut kaupunkia, sen tuntija poliissi oli minun tähän
korttieriin saattanut ja kaduilla oli likaa polvia myöten; minun täytyi
siis tyytyä kvartalnijn vakuutuksiin, vieläpä olla hyvilläni, että olin
edes katon alla. Mutta päätökseni oli, itse hankkia itselleni
kelvollinen korttieri, tultuani vähän paremmin tuntemaan paikan ja sen
asujat. Eikä tämän päätöksen täyttämistä suinkaan poliissi-upsierin
kiittämä emäntä eli hänen tapansa ja taitonsa haastaneet. Hän oli,
niinkuin sen jo muutamia päiviä elettyäni talossa havaitsin, "viinaan
menevä", ja ensi kerran näin hänen vahvemmassa "pajussa" pyhän Nikolain
päivänä, jolloin eukko oli niin pehmeä, että askareista ei tullut mitään
valmista ja että koko talo s.o. lapset, palvelijat ja asujat saivat sinä
päivänä pitää paastoa. Vaan hölkkä-viinassa oli hän sangen usein,
milt'ei joka toinen päivä, ehkä hän tällöin täydesti toimitti kaikki
työnsä ja ainoastaan poskien erinomainen hohde ilmoitti hänen
viina-pottua suudelleen. Kaikeksi onneksi oli hänen luontonsa tässä
tilassa tyyni, niin että ei tapellut eikä räiskänyt, vaan hänen
kuiskattiin tällöin pikemmin rakkaudessa olevan yli-määrällinen
asujiansa kohtaan, jota en kuitenkaan itse koskaan havainnut. Vaan hänen
taitonsa ruoan-laitoksessa oli niinkuin kaikki muukin, mitä
edellä-mainittu poliissi-herra minulle puhui, valitettavasti valhetta.
Hän (emäntä nim.) ei tässä asiassa ollut viisaampi tavallisia venakkoja
eikä osannut laittaa muuta ruokaa kuin yhtä näistä kolmesta: _schtschi_
(kaali), _káscha_ (puuro) ja _uhá_ (kalan-liemi). Kuin minä vielä olen
tottunut sille pahalle tavalle, puoli-päiväisekseni vaatimaan kaksi
ruoan-laatua, niin arvaa jokainen että emännän taito pian oli
tyhjennetty. Yhteydet kaali + puuro ja liemi + puuro (kolmas yhteys
kaali + liemi on mahdotoin) ovat kyllä hyvät kerraksensa, vaan kuin ne
joka toinen päivä palaavat eteenne yhtä välttämättömästi kuin päivä
nousee, niin jo mielellännekin luulen rupeavanne tuumimaan jotain
vaihdosta. Vaihdoksen havaitsinkin minä ja sen niin tehollisen, että
havaitsemalleni olen aikonut pyytää palkintoa joko gastronom-yhteydeltä
Pietarissa, huoneen-hallitus-seuralta Turussa eli jolta-kulta muulta
yhtä kiivaasti yhteistä hyvää ahkeroivalta seuralta. Havaitsemani on mm.
se, että kuin kaksi päivää syöt puoli-päiväisen ja kolmantena ei ole
ruokahalua, niin sinä päivänä _ole syömättä_. Kas tämä vaihdos
on sekä terveyteen että varoihin nähden niin hyödyllinen kuin
yksin-kertainenkin, ja ihmeeni on vaan sitä että tämä keino, ehkä sen
kyllä monikin käytännöllisesti lienee havainnut, ei vielä ole saatettu
laveammalta ilmi.
Ennenkuin tästä herras-korttieristani eroan, täytyy vielä sanoani sen
isännästä, että juoppoudessa, josko ei missään muussa, oli hän vaimonsa
herra ja pää, sillä hän joi ja makasi, makasi ja joi, yhden viikon
toisensa perästä, mutta suorittautui aina maanantaina selväksi. Hän oli
kolmannen luokan (gildin) kauppa-mies, ja kuin maanantai oli viikon
markkina- eli bazár-päivä, jolloin ympäristön maa-rahvas toi
tavaratansa, enimmäksi osaksi eloa, kaupunkiin kaupaksi, ja kuin
kaupungin pienet kauppiaat elävätkin sillä, että he suuremmille ja
niiden rahalla polku-hinnasta ostavat talon-pojan elon, niin oli tällöin
jo levä-peräisinkin porvari liikkeellä jotakin toki viikon eläkkeeksi
kahmuamassa. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy siihen, että isäntäni
tällöin oli selvänä; kauppansa rinnalla oli hän myös pieni virka-mies.
Krasnoslobodsk'issa ja varmaan muissakin Venäjän kaupungissa tulee omia
tuotteitansa myövän talon-pojan jokaisesta kuormasta, joka kaupungin
torilla avataan, suorittaa sen kassaan maksun, joka täällä kuului olevan
12 kop. hop. Tämän tulon oli korttieri-isäntäni arenteerannut
kaupungilta s.o. hän maksoi vissin määrätyn summan vuodessa, saipa
sitten enemmän eli vähemmän talon-pojilta, ja tämän maksun kantaminen se
oli se, joka hänen joka maanantai herätti henkiin. Sillä varhain aamulla
liehui hän tällöin renkinensä talon-poikain seassa torilla, ja onnetoin
se talon-poika, joka määrättyä maksua ei kiireesti hänelle suorittanut
eli joka esim., sen vuoksi että hänen kuormansa oli vaan läpi-kulkeva,
ei mieluisesti suostunut sitä maksamaan. Tavallisinta oli että
tämmöiseltä riistettiin ajo-kalut vieläpä toisinaan hevonenkin pantiksi,
ja surkea oli nähdä, mitkä summat isäntä sitten pihallansa, johon hän
riistetyn tavaran kuletti, kiskoi talon-poika-rukilta, ennenkuin heille
kalunsa takasin antoi. Hopea-rupla oli vähintä, jonka tyhmä Mordvalainen
eli Tatarilainen tällöin sai maksaa siitä että vähänkään oli epäillyt
rahan-kantajan oikeutta.
Tästä hyvästä isännästä ja hänen talostansa pääsin erilleni vasta viiden
viikon perästä, jolloin viimeinkin löysin tyynemmän, paremman ja
huokeamman korttierin erään vanhan ämmän, stanovoj pristav'in
(nimis-miehen) lesken tykönä, jossa elin lähes kolme kuu-kautta ja tulin
hyvästi toimeen. Paitse emäntää oli talossa muita asujia vaan hänen
13-vuotias tyttärensä, aika-mies poika ja kaksi niin ikään vanhaa ämmää,
molemmat talon vanhat palvelijat. Oppilais-ajastaniko jäänyt tottumus
lienee minussa vai mikä muu siihen syynä, että asuntoni siistijänä
enimmän rakastan vanhoja ämmiä; sen vaan tiedän varmaksi, että jos
heidän tuuliansa ja itse-päisyyttänsä vähän kärsit, niin he
monin-kertaisesti sen palkitsevat suuremmalla siistiydellä,
kärsivällisyydellä ja uskollisuudella. Ol'ga Ivannan (tämä oli uuden
emäntäni nimi) palvelija-eukoista oli vanhempi ollut ei ainoastaan hänen
lapsiensa vaan myös hänen itsensäkin n'anka eli lapsen-likka, ja
tämmöisellä samoin kuin isännän eli emännän entisellä imettäjälläkin on
venäläisissä perhekunnissa useasti valta, joka outoa hämmästyttää,
varsinkin kuin muistetaan, että he tavallisesti ovat joko talon orjia
eli muuten palvelijan-säädystä. Näin tottelivat Ol'ga Ivannankin talossa
kaikki vanhaa Tatjanaa, tottelivat sen enemmin kuin hän oli jotenkin
hyvä-sävyinen ja hänen tiedettiin aina siististi eläneen sekä tahtovan
myös kunnialla hautaan saattaa vanhan piikuutensa. Muiden kuuliaisuuteen
häntä kohtaan oli vielä suurena syynä sekin, että Tatjana oli hyvin
jumalinen, sillä illoin aamuin piti hän pitkät rukoukset, vaan risti
keski-päivälläkin silmiänsä vähimmistä syistä, niinkuin jos säikähti,
jos kuuli kenen vihassa puhuvan, tulta tehdessänsä, kaljaa laskiessansa
j.n.e.; sen ohessa paastosi hän kolme päivää viikossa (tavallisesti
paastotaan vaan kaksin päivin viikossa), ja hänen paastonsa oli niin
ankara, ett'ei hänen sanottu vesi-märkää näinä päivinä suuhunsa ottavan.
Kaikki tämä teki hänen jommoiseksikin koto-pyhäksi, josta ei olisi ollut
mitään sanomista, ett'ei hän olisi koettanut esi-miehuuttansa laajentaa
minunkin ylitseni, toraten muka siitä että illoilla toisinaan viivyin
myöhemmin kylässä kuin hänestä oli hyvä, ja nuhdellen minua siitä että
paasto-päivinä söin arki-ruokaa. Tämä ei kuitenkaan häirittänyt sopua
välillämme, sillä saappaani ja lattian piti Tatjana puhtaina, vaikka
ruoassa kyllä havaitsi minun "syntiseksi". Ainoastaan kerran oli rauha
meillä sodaksi muuttua asiasta, jossa Tatjana itsekin pyhyytensä
piiriltä ulkoni takaisin, en tahdo sanoa syntiin, vaan kumminkin synnin
rajoille. Asia olisi tuskin kertomisen arvoinen, ell'ei sekin loisi
muutamia säteitä valoa täkäläisen kansan luonteelle. Kuin verekset
kurkut, joita täällä alussa pidetään suurena herkkuna, alkoivat joutua,
ostatin minä niitä eräältä naapurilta Tatjanalla, joka niiden sanoi
maksavan 10 kop. hop. kymmenisen, jonka hinnan jälkeen hän jo useampia
kertoja oli minulta rahaa ottanut. Mutta kerran tuli niiden myöjä itse
kaupalle ja tällöin ilmestyi, että kurkku-kymmeninen ei koskaan ollut
maksanut enemmän kuin 6 kop. Peläten että minua muissa suuremmissakin
ostoissa näin oli petetty ja petettäisiin vastakin, otin Tatjanan
tutkinnon alle; vaan kiven kovaan kielsi hän minun rahastani
hyötyneensä, ja vannoi "jumalan edessä", osottaen nurkkaan ja silmiänsä
ristien, että hän oli viatoin. Nyt töytäsi emäntäkin hätään ja avasi
n'ankansa puolelta semmoisen tulen, että minä vähän vastusteltuani näin
ainoaksi pelastus-keinoksi pakenemisen kamariini. Vaan kuin emäntä ei
siihen tyytynyt, mutta seurasi minua tännekin, lausuen että hänen
ajatuksensa minusta nyt oli kokonansa muuttunut, ja soimaten minua
yhden-laiseksi kuin muutkin "saivaren-nylkijät Saksalaiset" ovat, jotka
joka kopeikan lukevat, otin minä pakoni oikeaan venäläiseen keinoon,
löin raha-kukkaroni pöytään ja sanoin itselläni olevan rahaa ostaa hänen
sekä talonsa että kaiken elämisensä (joka lause, Luoja paratkoon! ei
suinkaan ollut tosi), enkä niiden muutamien kopeikkojen, vaan enemmän
itsen asian, tähden ämmää ahdistaneeni. Raha on tälle kansalle, sen
sanon vielä kerran, enemmän jumala kuin kellenkään muulle, ja tekee
omistajansa kuninkaaksi hänen silmissänsä. Niin vaikutti tässäkin
tilassa sen paljas näkö Ol'ga Ivannan mielen päälle kuin öljy
aaltoavaisen veden pinnalle: hän nöyrtyi ja alkoi yhteen ja toiseen
syytellä koko kurkku-juttua. Se selko asiassa, jonka häneltä vähitellen
sain, oli että minulle ostettaessa kurkkuja oli talon-väki aina
itsellensäkin kymmenisen ostaneet lisäämällä minun rahaani 2 kop., joten
kahden kymmenisen hinta oli täysi, mutta joten kymmeninen minulle maksoi
viittä kertaa enemmän kuin heille. Mieleen oli se minusta, että Tatjanan
puoli puhdistui tässä asiassa vaan siksi, että hän oli ollut talon-väen
väli-kappaleena minua petettäessä, ja kuin eukko kerran tämän jälkeen
kävi kirkossa, selvisi hänen yksin-kertainen järkensä niin, että hän
sieltä palattuansa tuli tyköni, tunnusti itsensä vika-pääksi ja pyysi
anteeksi, joka seikka kohotti hänen minun silmissäni sangen korkealle,
niin että siitä päivästä Tatjana ja minä olimme paraat ystävät. Enkä
emännänkään kanssa tuosta rettelöstä kauan ollut vihassa, sillä petos on
täällä niin tavallista, että missä se ei koske enempää kuin kopeikoita,
sitä ei pidetä minäkään ja sen nuhtelemista vaan nauretaan
saksalaisuudeksi. Sen ohessa oli emäntä-rukalla sydän kylläinen paljon
surkeammista asioista, joita hän mieltänsä lauhduttaakseen jälkeenpäin
minulle vähitellen jutteli. Hänellä oli kolme aika-miestä poikaa ja yksi
tytär jo naimisessa. Vanhin kotona oleva poika oli ollut virassa, vaan
viime sodan aikana hullautunut menemään upsieriksi nosto-väkeen
(opoltschénie). Lähellä sotaa käytyänsä drushinansa kanssa oli hän
niinkuin muutkin tämän-laiset upsierit lähetetty kotiin yhden vuoden
palkan kanssa, vaan kuin palattuansa ei entistä eikä mitään muutakaan
virkaa annettu hänelle, hyleksi hän nyt tyhjän-toimittajana äitinsä
tykönä, ryyppi milloin rahaa sattui ja ammuksenteli sorsia aikansa
vietteeksi. Toinen poika oli piiri-kunnallisen aatelin-päällikön
sihtierinä, vaan oli kopeudellansa tämän niin suututtanut että hän
luovutti hänen virasta ja painollansa vielä saattoi senkin matkaan, että
hän ajettiin pois siitä maa-hovista, johon noin vuosi takaperin oli
mennyt koti-vävyksi. Vaan nuorinta poikaansa äiti näkyi enimmän
rakastaneen, varmaan sentähden, että hän oli ollut onnettomin.
Sota-väestä, johon hän oli ollut annettu itsensä upsieriksi palvelemaan,
oli hänet hylätty kova-korvaisuudesta esi-miehiänsä vastaan; äiti oli
itse hakenut hänet sieltä kotiin, vaan täällä oli hän alkanut juoda
onnettomasti, äitiltänsä salaa myöskennellyt pyhäin-kuvia ja muuta
kalliimpaa kalua ja viimein väkeenkin kiskonut häneltä kaikki, mitä
hengestä irti oli, niin että äitin vihdoin oli täytynyt panettaa hänet
kiini ja lähetyttää arestantti-komppaniaan. Moni äitin-sydän halkeaisi
jo vähemmästäkin, vaan tämän kuormansa lisäksi sai Ol'ga Ivanna vielä
useampi päivä niellä hävittömyyttä vävyltänsä, jonka itse oli ennen
aikaan "kengittänyt ja vaatettanut", niinkuin hän sanoi, vaan joka
palkitsi tämän hyvyyden niin että oli anopilta parhaan osan taloa
vallannut ja sen lisäksi vielä kohteli häntä kamaloittavalla ynseydellä.
Nämä kaikki seikat kurkku-jutun jälleen vähitellen saatuani tietää, koin
minä kohtelevaisuudella pysyttäydä vastoin-käymisistä ärtyneen emäntäni
lemmissä, eikä meillä mainitun tapauksen jälkeen ollutkaan muuta
välillämme kuin ystävyys ja hyvä-tahto.
Venäläisen seuruus-elämän, jommoisena se maalla ja pienemmissä
kaupungissa löytyy, tulin Krasnoslobodsk'issa ollessani tuntemaan
enemmän kuin ennen, sillä täällä elin ainoastaan Venäläisten kanssa.
Paraimmiksi avuiksensa kiittelee tämä kansa vieraan-pitäväisyyttänsä, ja
vanha totuus on se, että tämä avu sivistymättömissä kansoissa on
suurempi ja myös tarpeellisempikin kuin sivistyneissä. Vaan
päällisin-puolinen sivistys on täällä tämän niinkuin monta muutakin
hyvää omaisuutta joko hävittänyt eli muuttanut. Venäläisen
vieraan-pitäväisyys ei koskaan tee sitä levollista ja elähyttävää
vaikutusta vieraan mielessä kuin se sydämellinen ja yksin-kertainen
käytös, jolla häntä Suomessa ja Skandinaviassa kohdellaan. Venäläinen on
kyllä ensi kohtauksessa teitä vastaan itse nöyryys, itse imartelu, itse
liehakoitsevaisuus, ja alussa luulen jokaisen ulko-maalaisen pettyvän
tämän kautta ja kasin-kultaa hopeana pitävän, niinkuin minunkin kävi.
Tämä yli-määräinen kohteliaisuus hälvenee kuitenkin pian hänessä, joka
tulee osiksi hänen yleisestä häilyvästä luonnostaan osiksi myös siitä,
että hänellä alussa on ollut teistä liian suuri ajatus: hän on joko
pitänyt teitä liian rikkaana eli luullut teillä olevan liian suuren
vallan elikkä myös liian korkeita suojelijoita. Hänen havaittuansa, että
olette ilman näittä eduitta ja muilta vaaditte kunnioitusta vaan omien
avujenne esim. sivistyksenne, oppinne, neronne kautta, tulette sen tässä
maassa kokemaan, että vieraan-pitäväisyyttä nautittuanne sen monesti
saatte palkita hävittömyyttä nielemällä, hienompaa ja tärkeämpää sitä
myöten miten milloinkin sattuu, ja minun neuvoni niille, jotka kova onni
saattaa tänne, on että niin vähän kuin mahdollista velkautua täkäläiseen
vieraan-pitäväisyyteen eli upota maan seuruus-elämään. Tämän jälkimäisen
teki turha ulko-muodon noudatus sivistyneelle ihmiselle hyvin tukalaksi,
ja jos meidän Pohjasta oleva matkalainen syystä voipi moittia
Saksalaisten yksin-kertaisuutta ja avonaisuutta seurallisessa elämässä
liian ystävälliseksi ja joka-päiväiseksi, niin on täällä taas poikettu
toisannepäin liiaksi ja seurallisuuden ainoassa _muodossa_ luultu sen
totisen luonnon löytävänsä. Käymät (visiitit) pidetään tarkassa vaarissa
ja niiden keskinäisyys (reciprocitet) suuressa arvossa, kuin myös niiden
tekemisellä eli laimin-lyömisellä voidaan suuresti ilahuttaa eli loukata
toinen toistansa, jossa kaikessa useastikin ei puutu naurun ainetta.
Niin mahtaa moni lukija muistaa, miten Castrén kertoo Mesen'issä
gorodnitschijn kanssa lähettiläisten kautta taistelleensa useampia
päiviä siitä, kumpiko heistä ensin kävisi toisensa luona, jossa Castrén
kuitenkin näyttää väärässä olleen, sillä matkalainen, jos hänen
virka-arvonsa ei ole kovin paljoa korkeampi sen paikkakunnan asujanten,
johon hän tulee, on täkäläisiä sääntöjä myöten velvollinen heidän
tykönänsä ensin käymään. Näin päätti varmaankin apteekkari
Krasnoslobodsk'issa uuden gorodnitschijn tultua. Tämä teki käymänsä
kaikkien muiden kaupungin merkillisten asujanten tykönä, vaan laimin-löi
apteekkarin, vaikka hänellä vielä korttierikin sattui olemaan samassa
talossa, jossa apteekkari asui. Muut selittivät tämän huolimattomuuden
niin, että gorodnitschij luki apteekkarin porvari-säätyyn, ja sen
velvollisuus tämmöisissä tiloissa on nöyryytensä osoittaminen uudelle
pää-miehelle, minkä sokuri-tokalla, minkä viini-lekkerillä, minkä
milläkin lahjalla. Mutta apteekkari ajatteli toisin, ja vaikka hän oli
hyvä ystäväni, niin en voinut olla nauramatta sille arvolle, jonka hän
antoi tälle vähä-pätöiselle seikalle, ja niille konehtimisille
palvelijoiden, yhteisten tuttavien ja muiden kautta, joilla kumpikin
koetti saada toistansa ensi askeleen ottamaan. Tätä kesti noin
kuu-kauden ajan, ja minun lähtiessäni jäivät he vielä sormi-koukkua
vetämään tästä vallan-painavasta asiasta.
Tavalliset huvitus-keinot seuroissa ovat kortit, tanssi ja palo-viina.
Tätä jälkimäistä käytetään kaikissa niissä tiloissa, joissa meillä
käytetään vaihetellen palo-viinaa, viiniä, totia ja punssia; se on
Venäläisen niin ylhäisemmän kuin alhaisenkin A ja O, surussa lohdutus,
ilossa riemun väli-kappale, kaikissa tiloissa välttämätöin. Arvattavasti
ei tämmöisessä seuruus-elämässä kirjalliset keskustelut ja harjoitukset
koskaan tule kysymykseen. Vaikka käynyt sangen monen hovin-herran ja
virka-miehen tykönä, en ole yhdessäkään perhekunnassa tavannut
kirjastoa. Ainoat kirjat, joita siellä täällä voitte nähdä, ovat jotkut
ranskalaiset romaani-remput, joita talon nais-väki joko lukevat
hirmuisella ulos-puheella eli vaan ovat lukevinansa. Ennen viimeistä
sotaa löytyi Venäjällä monta posti-konttuoria, johon ei tilattu yhtään
sanoma-lehteä. Kasan'in pois-luettua, jossa on kaksi keskin-kertaista
kirja-puotia ei koko itä-Venäjässä maa-alalla, jolla elää noin 20
miljonaa ihmistä, löydy ainoatakaan kirja-kauppaa, Paikka paikoin
nähdään muun räämän seassa kirjojakin jonkun kauppa-miehen puodissa,
joka on N. Novgorod'in markkinoilla eli Moskovassa ostanut niitä
nauloittain eikä itse osaa niiden nimi-lehteä lukea. Vaan se paksu tomu,
joka ne peittää, ja ne monet täpät, joilla useampien kesien kärpäset
ovat ne kirjanneet, todistavat selvästi, ett'eivät ne ole sitä tavaraa,
jota paljon menee. Ainoat tämän kirja-kaupan ystävät lienevät joku
sel'skij pisar (kylä-kirjoittaja), joka ratoiksensa sassa-parillaa
juodessaan ostaa pyhä-kertomuksen 11 tuhannesta neitsyestä, eli joku
varakkaampi porvarin-ämmä, joka kadotuksen kuvan eli pyhän Nikolauksen
rinnalle tahtoo seinällensä ripustaa Sinopen tappelun eli sota-mies
Koschkan kuvan Sevastopol'ista. Varakkaammat säädyt kyllä voisivat
Pietarista eli Moskovasta itsellensä lähetyttää kirjoja yhtä hyvin kuin
lähetyttävät viinan-mauksia, ulko-maan sieniä ja lavemangi-ruiskuja;
mutta tämä kuin ei ole tullut "muodiksi," niin tekee sen harva, ja
koti-maallinen kirjallisuus on melkein yhtä suuressa ylen-katseessa kuin
koti-maallinen teollisuuskin.
Tämä kirjallisuuden ylen-katsominen kostaksenkin siten että sivistys
niin-kutsutuissa sivistyneissäkin säädyissä on joko mitätöin eli vaan
hieno helme sisällisen törkeyden päällä. Miehet kuitenkin menevät
mukiin; heistä on moni saanut kasvatuksensa kruunun-laitoksissa, moni on
palvellut sota-väessä Varsovassa, Riigassa eli Helsingissä, ja lukee
tällä ajalla paljon sivistyneensä ja onkin maa-miehiinsä nähden paljon
sivistynyt. Vaan nais-puolien kanssa on seikka aivan toisen-lainen;
ainoan sivistyksensä ovat he saaneet ranskan kielen vaillinaisessa
mongertamisessa ja pianon surkeassa rämpytyksessä, ja sisemmissa
paikkakunnissa on harva saanut tätäkään sivistystä. Lukijattareni
antakoot anteeksi, vaan useasti on se minulle tapahtunut täkäläisissä
seuroissa, että katsellessani jonkun kaunottaren konstillisesti
kiehkuroitua tukkaa vasten tahtoani ovat juohtuneet mieleeni ne
korva-puustit, jotka sen kiehkuroiminen on varmaan maksanut kaunottaren
orja-tytölle, että ihmetellessäni hänen silkkivaatteustansa ajatukseni
on ollut niin rohkea ja silmän-räpäykseksi kuvannut itsellensä sen
lika-harmaisen alus-hameen, jonka päällä kiiltävä silkki kohisee, ja
että ihaillessani hänestä tuoksuavaa hyvää hajua varomatta olen tullut
miettimään niitä suuria lyökkiä ja sitä äkeätä hapan-kaalia, joita
kaunotar puoli-päiväistä syödessään ei suinkaan ole ylen-katsonut.