10 p. elok. Tässä paikassa käydessäni olin matkalla Aunuksen läänin
eteläisessä osassa, Ojatin (Ajatin) ja sen syrjä-jokien tienoissa
elävien, pohjais-Tschuudien (Lyydikköjen eli Vepsäläisten) tykö. Tänne
päästäkseni ajoin mainitusta kauppapaikasta kolme holli-väliä suurta
maan-tietä myöten Juksovitsan kylään, josta sanottiin hyvän ratas-tien
olevan aina 35 virstaa eteenpäin eli Vidlaan (ven. Vinets) asti, Ojatin
varrella. Tultuani rattailla 15 virstaa tätä tietä selitettiin kylässä,
jossa hevoisten muutto oli tapahtuva, että loppumatkankin viimeksi
mainitulle pogostalle kyllä voi rattailla kulkea, vaan koko kylässä ei
löytyvän kuin yhdet rattaat, ja ne oli kova lykky nyt saattanut Vidlaan.
Yötä oltuani kylässä ei muu tullut neuvoksi kuin ratsain matkalle
lähteminen. Koko yön-seudun arvelin laatuun ja toiseen, kuinka kapineeni
kulettaisiin hevosen selässä. Niitä ei tosin ollut paljo, mutta
sinänsäkin oli niiden koko ja muoto senkaltainen, että niiden ratsain
kuletus näytti mahdottomalta. Viimeinkin luulin jo keinon keksineeni
tälle kuletukselle ja ilmoitin, kyyti-miehen tultua, sen hänelle. Hän
hylkäsi keinoni kokonansa, toi pitkän säkin, latoi kapineista puolen sen
pohjaan, toisen suuhun, jonka sitoi lujasti kiini, ja tyhjältä
keski-kohdalta pantiin nyt säkki satulalle riippumaan, johon hän itse
istui päälle. Toiselle hevoselle istuusin minä selkään. Tällä keinoin
matkasin sitten yhteensä noin 170 virstaa, eikä olekaan tätä matkaamisen
laatua moittiminen muun tähden kuin sen, että matka siten kuluu hyvin
hitaasti, sillä josko ei olisikaan sääli kapineita, jotka kiireemin
kulkien kovin pahasti hytkelevät hevosen kupeilla edes ja takaisin, niin
ei oma ruumis salli ajaa muuten kuin astuttaen, joten taas tiimassa
harvoin voi kulkea enemmän kuin viis virstaa. Jos nyt taival on kolmea
neljää kymmentä virstaa pitkä, jotka virstat vielä ovat "suden
juoksemia", jos päällisiksi päivä paistaa räkittää helteesti, eli jos
suot ovat vettyneet ja niiden malko-sillat nilput, niin arvaa jokainen,
että matkalainen kernaasti pyrkii hevosen muutto-paikkaan ja ikävöipi
niitä vähäisiä virvoituksia, joita semmoisessa voipi saada. Tämän toivon
todentamiseen täytyy hänen, kylään tultuansa, kuitenkin vielä nähdä
paljon vaivaa. Hän pyytää talon emännältä leipää, voita, maitoa ja
munia. Leipää on välttävätä joka paikassa ja sitä ei kielletä; mutta
mitä voihen tulee, niin on Venäläisten voi kelvotointa Suomalaiselle,
sillä hämmennettyänsä kerman (päällisen) savi-astiassa siksi, että se on
vähä meidän voihen päin, sulattavat he tämän sekoituksen uunissa ja
valavat sen sitten suurempihin savi-astioihin, joissa se säilytetään
talven ja on näköjänsä kuin keltaista talia. Voita jos siis tahdot
venäläisessä kylässä syödä, niin pane emäntä sitä verekseltänsä tekemään
ja valmiiksi saatua suolaa se itse, sillä voihen niinkuin muuhunkin
ruokaan ei emäntä raatsi panna kallista suolaa kuin ilman nimeksi vaan.
Voin näin valmiiksi saatua käydään maitoja katsomaan. Lehmiä pidetään
tässä tienoossa niinkuin muuallakin Venäjällä tavallisesti hyvin vähä.
Se talo on jo rikas, jossa on viis lypsävää lehmää, ja ihmeinä
mainittiin erästä muka kauheata pohattaa Vidlassa, jolla oli viistoista
lehmää lypsämässä. Mutta laitumet ja heinä-maat koko Ojatin tienoossa
ovat niin hyvät, että heinä enimmäksi osaksi tehdään metsään ilman
aidoitta ja muitta, ja jo virstan päässä kylästä löytää karja samottavan
ruohon. No mikäs sitten on syynä Venäläisten huolimattomuuteen tässä
asiassa? Ne ovat paastot hänen uskossansa, jotka vierauttavat hänen
karjan tuottamista, ja toiseksi ei hänen naisensakaan osaa näitä
korjata. Maito-aittana on eteis-huone, jota myös vieras-kammarina
pidetään, ja tultuasi siihen näet peräpuolen lattiata täynnä
pienenlaisia pottuisia savesta, joiden ulko-karvan jo tekijänsä on
tehnyt niin ruskeanharmaan, ett'eivät suinkaan likaa pelkää, ja joiden
reunat ovat niin pinttyneet, sisus niin rikkoja ja karvoja täynnä, että
tähän siivottomuuteen tottumatointa sydäntäsi alkaa iloittaa ja sinä
kernaasti näistä ravinnoista olet erilläsi. Voin ja leivän lisäksi,
jotka jo olet saanut, on sinun niin-muodoin ennenkuin syömään voit
ruveta, vielä munat saatava, sillä suola-kalaa ei löydy missään ja
Venäläistä inhoittaisi syödessä kalaa näin "raaltansa", niinkuin hän
sanoo. Mutta jos emäntä jo edellisiäkin aineita antaessansa on tehnyt
esteitä ja viivytellyt, ei hän munia kysyessäsi paikalta liikahda. Niitä
ei liene talossa? Mutta kanoja kävelee tuvan lattialla, ja kukkokin. Syy
emännän viivyttelemiseen on se, että sinä, maan tapoihin tottumatoin, et
ole tietänyt vakuuttaa hänelle, maksavasi kaiken, minkä otat. Hän luulee
sinua tavalliseksi virka-mieheksi, ja ilman on hänen sääli syöttää
sinulle munia. Sanottuasi että maksat, Jumalan nimeen vannottuasi,
ett'et mitään ilmaiseksi tahdo, vieläpä rahankin hänelle edeltäpäin
käteen sysättyäsi, lähtee hän viimeinkin munia hakemaan, ja pian on
atriasi valmis. Syötyä pitää sinun, jos ei muun tähden niin herruutesi
kannattamiseksi, juoda teetä. Mutta teen-keittäjätä (samovaraa) ei löydy
kylässä kuin yksi, sillä nyt olemme sydän-maalla. Sitä menet nyt itse
sen omistajalta pyytämään, joka näin ei ilkeä sitä kieltää, ja kantaa
sen itse korttieriisi. Täällä valmistuu tee pian, ja nyt juotat
talon-rahvasta, juotat samovaran isäntää, juotat hänen naistansakin,
joka ei ole hennonut kalustansa luopua, vaan tullut sen jälessä
luoksesi, -- kaikki juotat kylläisiksi, ja juotpa vielä itsekin.
Maksettuasi talon-väellä, jotka näin muodoin ilolla ja ihmeeksensä
näkevät että valalla vahvistetun lupasi täytät, olet siis valmis
uudestaan matkalle lähtemään, vaan juuri hevosen selkään noustessasi
muistuttaa samovaran isäntä, että sinun sen pitämisestä olisi joku vähä
maksettava hänelle; muut herrat antavat siitä muka tavallisesti kaksin
riunoin, mutta sinulle, hyvälle bajarille, saa koko asia jäädä
hopea-riunasta. Senkin suoritettuasi pääset toki viimein taipalelle
lähtemään, ja hatuttomin päin toivovat nämä ystäväsi sinulle matkallasi
kaikenkaltaista siunausta ja onnea, sillä siunuustellessaan samoin kuin
kirotessansakin ei Venäläinen puutu eikä säästä sanoja.
Vidlaan tultuani tapasin täällä ensi kerran Ojatin-joen, joka niinkuin
jo edellä kirjoitin, lankee Syvärihin ja suussansa on vallan suuri joki.
Vidlan kirkko on noin keskikohdalla sen pituutta, vaan kuitenkin oli
joki nyt sydän-kesällä tässä kohden niin matala, että hevoset kahlasivat
sen poikki ja vesi ei täyttänyt hevoselle vatsaan asti. Samanlaisena
tapasin sen sitten useammissa muissakin kohdin, joissa siitä poikki
tulin kulkemaan. Venhe-kululle ja hirsien sekä puun lauttaamiselle ei
tästä joesta siis ole hyötyä muulloin kuin keväällä, jolloin se kuuluu
paisuvan hirmuisesti ja panee suuret alat alanko-maita tulvan alle.
Sjögren'in ilmoituksista tiedämme, että Lyydikköjen pesä-paikka on juuri
Ojatin ylä-puoli ja latvat, ja lyydikkö-kylät alkavatkin Vidlasta
lähtien, heti toisella puolen jokea. Näihin minä en kumminkaan
seisottunut, vaan matkasin syvemmäksi Lyydin-maahan, 20 virstaa
edellensä, Järvien (lyydiksi: Järvidje) pogostalle.
Järvissä neuvoi kylä-oikeuden piisari, jota pyysin apulaisekseni
kielen-tutkinnossa, vaan joka oli paikkakuntaan vasta tullut eikä
sanonut vielä kyllin oppineensa rahvaan kieltä, tämmöiseksi apulaiseksi
tämän seurakunnan entistä, virastansa eronnutta pappia, joka oli
syntynyt läheisessä Ladvan seurakunnassa ja sitten kaiken ikänsä elänyt
Lyydikköjen seassa, ja jonka piisari kehut osaavan paremmin näiden
kieltä kuin venäjätä. Hän sanoi hänen ei enää viitsivän käydä työssäkään
ja olevan vähän ryyppyyn menevän, jonka tähden hän muka mielellänsäkin
olisi rupeava minulle avuksi, sillä keinoin viina-rahaa ansaitaksensa.
Nämä piisarin lauseet olivat minulle mieleen, minä sanoin siis jääväni
tähän ja pian hankki hän minulle korttierinkin. Pappi, joka piisarilta
jo oli yön-seutuna saanut tietää minusta ja aikomuksestani, tuli
huomeisna aamuna, ennenkuin kukko oli kannukset ennättänyt jalkaansa
saada, minun tyköni. Hän oli pitkä, vahva mies, ja vaikka jo 63 vuoden
vanha, vielä sekä näöltä että jalalta hyvin vilkas. Hän oli ensin
palvellut ponomarina ja diakkana synnyin-paikassansa Ladvassa, jossa
hänen isänsä oli ollut pappina, ja sitten loppu-puolen ikäänsä tässä
seurakunnassa pappina. Mennä vuonna oli hän eronnut virastansa, ja
antanut sen ynnä tyttärensä kanssa eräälle vasta seminariosta päässeelle
papille, eikä sanonut henkensä elatuksesta itsellänsä suurta huolta
olevan, sillä paitse sitä, että vävy oli velvollinen häntä ja hänen
vaimoansa kuolin-päivään asti elättämään, oli hän itsekin nuorella
iällänsä kerännyt jonkunlaisen raha-summan, joka oli Pietarin
lampartissa vuokria kantamassa. Näistä vuokrista ei hän kuitenkaan muka
saanut muuta kuin mikä hänellä vaatteissa kului, sillä lamparti-setelit
olivat hänen vaimonsa vallassa, ja ukko valitti tätä hyvin ahnaaksi ja
itsepäiseksi. Ihmetellessäni, että hän vähäisestä papin-palkasta oli
voinut säästää niin suuren summan kuin kuusi tuhatta hopearuplaa vanhan
päivänsä varaksi, sanoi hän sitä ei palkasta säästyneeksi, vaan kaupalla
hankituksi, sillä nuorempana oli hän käynyt jotenkin suurta
karjan-kauppaa. Hän oli ostellut lehmiä aina Vytegrasta ja Valkeajärven
linnasta (Bjelosersk'ista) asti, suurella edulla ajaen eli ajattaen ne
Tihvinan markkinoille eli Pietariin. Näillä kauppa-retkillänsä oli hän
hyvästi tullut tuntemaan koko sen osan Aunuksen ja Uudenlinnan lääniä,
jossa Lyydikköjä elää, ja tiesi tarkasti sanoa, missä minkin tienoon
puheen-parsi erosi toisten tienoiden kielen-laadusta. Hän sanoi olevansa
valmis rupeamaan minulle täkäläisen kielen selittäjäksi ja siksi
kelpaavansa sen enemmin kuin jo ennenkin oli semmoisena ollut, nim.
Andrej Mihailovits'illa (Sjögren'illä), joka oli kaksi viikkoa elänyt
hänen tykönänsä Ladvassa, ja jota hän muisteli suurella rakkaudella.
Palkkaa ei ukko vaatinut enemmän kuin noin puoli-tuoppisen hinnan
päivältä, ja työn päätimme seuraavana päivänä alottaa.
Mutta ihminen päättää ja Luoja säätää, sanoi nykyjään eräs suuri
ajattelija Helsingin Sanomissa, ja niin tässäkin asiassa ei käynyt
päätöstä myöten. Seuraavana päivänä oli tämän opettajakseni ruvenneen
ukon emännällä nimi-päivät. Minun tähteni oli eukko päättänyt viettää ne
tavallista juhlallisemmasti. Jo hyvissä ajoin aamulla tuli ukko tyköni
ja ilmoitti tämän seikan ja kutsui minua nimi-päiville. Minä "panin
päälleni parasta, valkeinta varrelleni", ja sitten läksimme ukon kanssa
yhdessä. Papin kartanoa näissä tienoin ei voi eroittaa muista ympäri
seisovista taloista, ja tavallisesti löytyy kylässä aina joku pohatta
talon-poika, jolla on paljoa pulskemmat rakennukset kuin papilla. Niin
oli tässäkin kylässä kapakka-talo paremmassa asussa kuin yksikään muu,
ja astuessamme eteenpäin luulinkin sitä pappilaksi, ennenkuin
seuralaiseni likaisimmassa kohdassa kylän katua nousi erään talon
portaille ja sanoi: tänne. Tultuamme sisään otettiin me vastaan hänen
vaimoltansa, joka jo oli täydessä juhla-puvussa, ja jonka hirmuinen
lihavuus kyllä todensi ukon sanat, että eukko muka yksinänsä söi vuokrat
heidän yhteisesti säästämistä rahoistansa. Heidän tyttärensä, nuoren
papin vaimo, ilmestyi vähää jälemmin, ja viimein hänen miehensäkin,
mutta ei vielä juhla-asussa, sillä hän oli ollut riihtä viskaamassa,
Siistiytyänsä ja pukeutuansa oli hän sangen sievä mies ja josko ei
oppinutkaan, niin tiesi hän kuitenkin sen verran, että Suomen-maalla oli
yksi tsaari kuin Venäjällä, että Sevastopol ja Veapori eivät olleet
yhden meren rannalla ja että Helsinki oli etempänä Pietarista kuin
Viipuri, joissa kysymyksissä vanhalla papilla oli hyvin hämärät ja
sekaiset tiedot. Jonkun tunnin kuluttua eneni seuramme vielä edellä
mainitulla piisarilla ja hänen puolisollansa. Pidoista, jotka nyt
alkoivat, en sano sen enempää, kuin että ensin tarjotun kahvin päälle
ilman väli-ajatta seurasi se ian-kaikkinen tsjaju (tee), joka tapa on
täällä yleinen, sillä "tee keventää kahvin vaikutuksen," selitti minulle
eräs pappi, jolta tämän luonnottoman tavan syytä kysyin, Tsjajun juotua
tuli puoli-päiväinen, jonka pituista atriata en vielä ole koskaan
nauttinut ja jonka pituisesta Jumalan rukoilen itseäni vasta
varjelemaan. Vaan jos minun täytyi jo kolmannella osalla siinä
annetuista ruokalajista olla tyytyväinen, niin söivät muut sen enemmän,
vaikka ruoan suuhun saamisessa ei ollut muuta apuna kuin ne
viisi-haaraiset kahvelit, joita Luoja jo esi-isällemme Aatamille antoi
parin.
Koko näistä pidoista en tässä olisi tarvinnut mainita mitään,
ell'ei niissä tapahtunut seikka olisi ollut painava käänne
kielitutkinnoilleni Järvissä. Vanhan papin emäntä nim., jonka kanssa
miehensä puoli-päiväisen joutuessa oli käynyt kirkossa, eukolle
suojelija-enkeliltänsä vielä jotakuta paria kolmea vuosikymmenistä
elinajan lisäksi rukoilemassa, oli päättänyt palkita tämän miehensä
palveluksen ja sentähden haettanut kapakasta puteliin viinaa. Sen
tyhjensi ukko pian piisarin kanssa, eivätkä viinan vaikutukset hänessä
vielä olleet kovin vaaralliset. Mutta suurin asia oli se, että hän,
kauan viinatta oltuansa, näin pääsi taas makuun. Ilta-puoleen, kuin jo
olin korttierissani, tuli hän minun luokseni, pyysi paperia ja
kirjoitus-värkkiä ja tahtoi muka minulle näyttää käsi-alaansa
kirjoituksessa, koska kieli-apulaiseni piti osata kirjoittaakin.
Kirjoitus, jonka hän tässä teki, oli anomus saada minulta
puoli-tuoppisen hinta rahaa sen työn päälle, jota yhdessä olimme
rupeavat tekemään. Sen annoinkin hänelle tinkimättä, ja vähän ajan
perästä alkoi piisarin kodista kaikua pajatus, joka ilmoitti, että
viina-jumala oli löytänyt veljensä runo-jumalan. Mutta ei sillä hyvä.
Myöhään illalla, minun iltaista syödessäni, tulla kompuroi ukko ilman
lakitta ja "parta paksussa porossa, tukat kaikki taljaskassa"
korttieriini, itki, nauroi, pajatti, tanssi ja pyysi vielä rahaa.
Minusta näytti hän jo kyllin-kylläiseltä, minä en antanut. Hän rukoili,
syleili minua, vaan turhaan. Viimein lankesi hän polvillensa, kumarsi
jalkojeni juureen ja suuteli monet kerrat savisia saappaitani.
Päästäkseni tästä ilkeästä tilasta ja saatuani häneltä lupauksen ei
enempää tulla minua kiusaamaan, annoin hänelle vielä toisen
puoli-tuoppisen hinnan, jonka kanssa hän heti menikin matkaansa.
Reuhatessansa tykönäni hoklasi hän aina pöydältä ruokaakin suuhunsa,
jota häneltä suinkaan en kieltänyt, vaan saadakseni tietää, kuinka
ankara hän uskonsa lajissa oli, muistutin kuitenkin, että hän
paasto-päivänä söi arkea eli rasvaista ruokaa, josta hän hyvin kyllä
tiesi suuren synnin tulevan. Mutta ukko vastasi juuri muutamia viikkoja
takaperin käyneensä Valaman monasterissa Petron päivillä, siellä kaksi
vuoro-kautta yhteen menoon papillista toimitusta tehneensä ja näin
muodoin kaikki eli vähintäsäkin suuren osan entisiä syntiänsä
kuitanneensa, joten hänellä arvattavasti nyt taas hyvä aika eteenpäin
oli varaa poikkeilla hurskauden vaivaloiselta tieltä. Samasta syystä
teki hän julkisesti toistakin syntiä, nim. poltti tupakkaa niin usein
kuin minä jaksoin hänelle tupakka-pötkyläisiä antaa. Kernaammin olisi
hän kuitenkin polttanut piippua kuin näitä, ja tämän halunsa ilmoittikin
juuri tässä rohkeassa tilassansa siten että tahtoi kiskoa piippua
hampaistani. Tässä asiassa en hänelle kuitenkaan antanut perää, ja
piipusta väittelemisemme olisi kukaties miten loppunut, ell'ei hänelle
olisi juolahtanut mieleen että se mahtoi olla uskoni, joka esti minun
antamasta tois'uskoisen polttaa piipustani, jossa tapauksessa hän ei
millään tavalla tahtonut saattaa minua rikkomaan hengellistä lakiani.
Ilolla vakuutin minä että asian laita oli semmoinen, ja heti jätti ukko
piippuni rauhaan. Tätä keinoa käytin sitten jälkeenkin päin suurella
menestyksellä semmoisia vastaan, jotka maansa tapaa myöten tahtoivat
minun piippuani omana piippunansa pitää, ja mainitun esteen sanottuani,
ei sitä vastaan koskaan inttäilty mitään.
Toisena aamuna menin kapakkaan sekä tietelemään ukon eileisen-iltaista
elamoitsemista että vähän rahaa särkemään. Tämän oli ukko keksinyt. Ulos
tullessani kapakasta tulla haihatti hän kotoansa, eikä malttanut juosta
tietä myöten ympäri, vaan oikasi pellon poikki, jossa hänelle aidan yli
pyrkiessänsä ei käynyt paremmin kuin että aidassa repi kauhtanansa, joka
kumminkin jo entuudestansakin oli hyvin huono ja repaleinen. Hän luuli
minun ostaneeni viinaa, ja vaikka pohmelo näytti surkeasti ahdistavan
häntä, säihkysi ilo hänen silmistänsä, sillä kuin minulla muka oli
viinaa, niin oli sitä hänelläkin, jonka ajatuksensa hän heti
ilmoittikin. Pian selkeni kuitenkin ukon erhetys, ja pahoilla mielin
rupesi hän selittämään, että hänestä sinä päivänä ei ollut minulle
työhön, ja huomenna taas piti hänen lounaan syötyä lähteä erääsen viiden
virstan päässä olevaan kylään, jossa yli-huomenna tuli praasnikka.
Huomenna voisi hän kumminkin edellä puoli-päivän tulla minun tyköni, jos
nyt saisi edes pariksikaan ryypyksi minulta vielä palkkaansa. Sen
annoinkin hänelle, mutta nyt vahvistui minussa jo edeltä arveltu päätös,
kokonansa erotani tästä miehestä, sillä vaikka hänellä kyllä olin
havainnut olevan hyvät tiedot Lyydin kielessä, niin näkyi se nyt
selvästi, että hänellä oli liian huikentelevainen luonto kelvataksensa
minulle apu-mieheksi.
Siis aloin tiedustella toista apulaista, ja sanottiinkin Ladvassa
Iöytyvän vanhan diakan, lyydikkö-syntyisen ja niinmuodoin hyvän
lyydiläisyyden tuntijan, jolla kehuttiin kaiken maailman viisaus olevan
päässä, ja jonka ei sanottu juovan muulloin kuin praasnikoissa. Tämän
miehen luultiin tulevan sille praasnikalle, jolle Järvien ukonkin jo
niin aioissa piti lähteä, ja minä päätin myös odottaa tätä
juhlallisuutta ja mennä sille, sekä sitä katsomaan että mainittua
diakkaa tapaamaan.
Tämmöisiä praasnikoita on kaikissa venäjän-uskoisissa kylissä (meidänkin
maassamme) tavallisesti yksi, monesti useampikin vuodessa. Ne vietetään
sen pyhän päivänä, jonka nimeä kylän kirkko kantaa, ja joka sillä
niinmuodoin on erityisenä suojelijana. Mutta tavallisesti on kylässä
paitse kirkkoa vielä rukoushuoneitakin (Karjalassa kutsutaan tämmöisiä
"sässynäksi" venäjän-kielisestä sanasta tschasovna), joilla myös on
pyhät suojelijansa, ja joille myös vietetään praasnikat. Näin saapi moni
kylä kolme ja neljäkin praasnikkaa vuodessa. Niille keräytyy rahvasta
vahvasti, ja pää-asia niissä on syöminen, tanssiminen ja pajatus. Myös
tulee niihin josta kusta suuremmasta lähi-kylästä renikan kauppias, ja
kuin kylän kapakasta saadaan viinaakin kyllältensä, niin löytyy
praasnikalla kaikki väli-kappaleet, joilla ilo saadaan kukoistamaan.
Toivoani myöten Ladvan diakka olikin praasnikalla, pian sovimme tuumilla
ja jo seuraavana päivänä muutin Ladvaan. Useammassa kirkon-kylässä
Suomessa löytyy joku leski-akka, joka on vähän herras-perua, köyhäksi
jäänyt, vaan hyvästi elävä sillä keinoin, että hänellä on arpa-kirja ja
kortit, joilla talonpojan-tyttärille povaa sulhaiset, vähä lääkityksiä,
joilla parantaa pienet silmä-kipeät, päästää hampaan-kolotuksesta
j.n.e., ja koreoita tilkkuja, joista hän tekee emännille taskuja, lakkia
ja m.s. Sen ohessa tietää hän kaikki pitäjän juorut ja uutiset, ja kuin
värjälin puutteessa hänellä painatetaan lankojakin, niin ei kumma
olekaan, että talonpojan-vaimot kirkko-tiellänsä käyvät hänen luonansa
istumassa, jolloin ämmän kahvi-pannu ei tulelta pääse, vaan jolloin
hänellä myös on tulonkanto-päivänsä, sillä käyjät tuovat, mikä
voi-naulasen, mikä maito-leilin, mikä mitäkin. Tämmöisiä löytyy
Venäjälläkin, vaan edellä lueteltujen virkojen rinnalla pitävät nämä
parittajankin tointa, sillä harva naima-kauppa niin herroissa kuin
talon-pojissakin tapahtuu Venäjällä ilman parittaja-akan (svahan)
avutta. Tämänkaltaisen ihmisen luona sain minä korttierin Ladvassa. Hän
oli edellä kerrotun Järvien vanhan papin tytär, oli ollut naimisessa
erään papin kanssa, joka jo viisi vuotta takaperin oli kuollut, ja eli
nyt ukkonsa, mainitun papin isän, kanssa yhdessä, joka jälkimäinen myös
oli ollut pappina, vaan halvauksen tähden, joka häntä oli kohdannut, jo
kauan sitten virastansa eronnut. Heillä oli hyvä talo, vähä
maan-viljelystäkin ja he elivät pensillä (pensiunilla), jota ukolla oli
20 ja lesken tyttärellä 6 hopearuplaa. Tähän oli leskellä senlaisia
tuloja kuin edellä kuvasimme, ja jonkun verran sai hän sisään sitenkin,
että piti korttieria mittareille ja muille matkaaville virka-miehille.
Hän oli sen verran viisaampi täkäläisiä talonpojanakkoja, että osasi
juoda sekä teen että kahvin, vieläpä keittääkin molemmat, ja että
valitti, kuinka hänen kätensä pysti ja näkönsä päivettyi, nyt työssä
käydessä, sillä siihen ei hän ollut tottunut miehensä eläessä, jolloin
sampovara aina oli seisonut valmisna hänen makuulta noustessansa.
Entisestä herruudesta ei hänessä ollut muuta jälellä, kuin se, että
tahtoi että muiden piti uskoa hänen aamulla pitkään makaavan, jota
herruuden välttämätöntä merkkiä hän kuitenkaan itse asiassa ei pitänyt,
sillä useasti kuulin hänen raukan jo päivän kanssa nousevan
askareillensa.
Sekä tämä vaimo että hänen ukkonsa, se vanha pappi, olivat muuten
merkilliset sen tähden, että pahemmin pahinta mustalaista pyysivät,
puistivat kaikkea, mitä vaan näkivät minulla. Heille piti antaa paperia,
kyniä ja läkkiä, edellensä kynttilöitä, teetä, sokuria, sanalla sanoen
kaikkea, mitä muassa oli ja mitä emäntä viime kerran Vidlassa
käydessänsä muka oli unhoittanut ostaa. Ukko tahtoi minua itsellensä
ostamaan nuuskuakin, jota minulla ei ollut, ja määräsi siksi tarvittavan
tschetvertakan (25 kop. hop.). Tämän hävittömyytensä peitti hän sillä,
että lupasi edestäni lukea rukouksia, joiden määrä ja pituus tulisi
senvertainen, kun verran hänelle rahaa jättäisin, ja sanoi tätä rahaa ei
tulevani katumaan, sillä hänen rukouksensa olivat hyvin teholliset.
Tämmöisiä rukouksia lukikin hän alinomaa, pitkästä nimi-listasta aina
rukouksen alussa mainiten niiden nimet, jotka olivat hänen palkanneet
puolestansa taivasta lähestymään. Minua inhoitti tämmöinen elatus-keino,
varsinkin yhdekskymmen-vuotisella hautaan vajoovalla ukolla, enkä paljo
huolinutkaan peittää ylenkatsettani häntä vastaan, josta itselleni
seurasi se paha, että ukko, päättäen minut täydeksi pakanaksi, ei
sanonut yhdenkään kristityn papin rupeevan minulle taivaan ovea
longistamaan, ja kuin sitä, hänen luulonsa jälkeen, maailmallisen
ihmisen itsensä oli mahdotoin avata, niin arvaa jokainen, mihin hän
minun tuomitsi.
Paitse sitä vastusta, mikä minulla oli tästä ukosta, oli kymmempäiväinen
oloni Ladvassa sangen hupainen. Rahvas täällä salon sydämessä oli siivoa
ja hiljaista, ja työni juoksi erittäin hyvästi sentähden, että
apulaiseni, vanha diakka, oli selvä-päinen ja ymmärtävä mies. Hän oli
syntyjään tästä samasta kylästä, oli poikana saanut vähän opetusta
Aunuksen kaupunkia lähellä olevassa Aleksanteri-Svirskin monasterissa,
ja sitten vielä puoli vuotta ollut Uudessa linnassa (Novgorod'issa)
oppiansa lisäilemässä. Näin oli hän oppinut venäjän kielen oikein
kieli-opillisesti, ja ymmärsi käyttää tämän oppinsa omaakin kieltänsä
tutkittaessa. Muuten oli hän kaiken ikänsä elänyt täällä koto-kylässänsä
ja oli hyvin tuttu ja rakastettu ympärinsä, niin että praasnikkaa ei
praasnikkana pidettykään, jos häntä ei ollut läsnä, sillä hän oli
taitava kertoja, ankara pajattaja ja hyvä juoja. Hänen karkea äänensä,
vahva kasvunsa ja tuuhea partansa antoivat hänen käytöksellensä ja koko
olennollensa semmoisen arvoisuuden, että pojat joka paikassa nostivat
lakkiansa hänelle ja vanhemmat häntä leikillä kutsuivat proto-jereiksi
(rovastiksi).