rannassa, niistä sadoista tuuhea-partaisista kauppa-miehistä, jotka
kävelevät sen ranta-kadulla odottaen jauho- eli pellavas-aluksiansa, ja
joiden lihavat niskat todistavat, että heillä kukkarot on vielä
lihavammat, -- kuin kaikista näistä ei liene tarvis sen enempää
kertoani, niin käännyn kirjani pää-aineesen matkaani. Ihmetellet kyllä,
että sitten viime kirjani kirjoitettua en ole kerinnyt matkata enempää
kuin ne 130 virstaa, mitkä Savodojen kaupungista on tähän paikkaan. Ja
ihme olisi se ehkä itsestänikin, ell'en tarkoin tietäisi, miten aika on
mennyt. Savodoilla viipymiseni kaikkia syitä ei tässä käy mainitseminen.
Niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin oli pää-tarkoitukseni täällä
valmistella erästä ennen alettua työtä ja myös samalla Venäläisten
keskessä eläen, heidän kieleensä ja tapoihinsa tottuani. Ja näissä
katsannoissa en voikaan Savodoilla oloani katua. Jälkimäistä
tarkoitustani vasten olin matkalla sinne tehnyt sen päätöksen, että
koska tämä kaupunki on lähes 8 tuhannen hengen asuin-paikka, niinmuodoin
isompi kuin Viipuri, ja luultava oli, siinä useampiakin ravinto- ja
korttieri-paikkoja matkalaisia vasten löytyvän, minä majani ottaisin
vaan niin-kutsutussa _hartschevnassa_ eli talon-poikaisessa
ruoka-talossa, jossa hinnat olisivat huokeat ja Venäjän kieltä voisi
kyllin kyllä kuulla, jota vastaan kalliimmissa, saksalaisissa
ravinto-paikoissa, joita Savodoilla päätin löytyvän useamman kuin yhden,
kävisin vaan kerran eli kahdesti viikossa aviisit lukemassa. Tämä niin
kaunis päätökseni kävi, niinkuin moni muukin sitä laatua, turhaksi,
sillä kohdatessani, niinkuin edellisessä kirjassani mainitsin, Aunuksen
ja Savodojen välillä maa-miehen L:n, sain häneltä tietää, että tässä
hyvässä kaupungissa ei löytynyt yhtäkään ravinto-paikkaa, ei edes
hartschevnaakaan, ja että korttieria niin muodoin oli vaikea saada, vaan
erään porvarin, syntyänsä saksalaisen ja nimeltä Vogel'in, sanoi hän
kumminkin matkalaisille tekevän sen arvon, että majan antamisella auttoi
heidän kukkaroansa hoikemmaksi. Suloiset hartschevna-ajatukseni
hajoisivat siis kuin tuhka tuuleen ja kaupunkiin tultuani riensin herra
Vogel'in taloon. Hinnoilla suukauden elosta hänen tykönänsä sovimmekin
pian, vaikka ensi iltana torasimme vähän siitä, että herra Vogel'illa
makuu-siaksi minulle ei ollut antaa muuta kuin vanha iän-ikuinen sohva,
jonka katteen väriä oli mahdotoin eroittaa siihen pinttyneen lian
paksuudelta. Tähän lisäsi hän viimein kuitenkin, ainoastaan sen tähden
että minä olin Suomesta, pienoisen pään-aluksen ja lakanan, jota
kumminkaan koko olin-ajallani ei sen kovemmin muutettu, ja tästä saaden
elimme kaiken ajan suurimmassa sovussa ja ystävyydessä. Herra Vogel oli
kotoisin Mecklenburg-Strelitz'istä ja viraltansa leipuri. Hän oli 23
vuoden vanhana lähtenyt kotoansa Tanskanmaan ja Suomen kautta täällä
Venäjällä lykkyänsä etsimään. Pietarissa olikin jo saanut onnea helmasta
kiini sen verran, että oli asettanut oman leipurikauppansa, vaan sitten
oli se taas ryöstäytynyt hänen käsistänsä, jonka tähden hän vielä kerran
oli lähtenyt sitä etsimään ja viimein asettunut Savodojen kaupunkiin.
Täällä olikin onnetar taas ilmestäinyt hänelle, tällä kertaa pienen
Venakko-tallukan muodossa, jonka kanssa herra Vogel oli myötä- ja
vastoinkäymisensä yhdistänyt. Tämä hemmetär oli vielä minunkin
Savodoilla ollessani aika sievä, ja suki päänsä vielä nytkin kahdesti
päivässä pomada-voiteen kanssa, niin että emännän askelet, niinkuin sen
pitääkin olla, "tippuivat rasvasta," ja hänen olentonsa ilmoittihen
kaikille talon asujille hajulla, nim. hyvällä hajulla. Lisäksi tämän
hempeyden toi hän isänsä perintönä herra Vogel'ille talon eli, hänen
nimeensä katsoen, pesän, josta moni tosin olisi voinut päättää häntä
harakaksi, vaan joka kumminkin oli tyhjää parempi. Moni olisi herra
Vogel'in siassa ollut tyytyväinen tähän onneen, vaan niin ei hän. Vaikka
hän oli selvä venäläinen, vaikka äitin-kielensäkin oli jo niin
unhottanut, että puhui sitä sangen huonosti, ei hän koskaan voinut
unhottaa kotoansa, niinkuin useampi hänen maan-miehistänsä tekee, vaan
ikävöitsi suuresti sinne takaisin. Aina kuin joku matkalainen läksi
hänen tyköänsä Pietariin päin, istui hän kauan aikaa portaillansa
kallella päin, ja kiitti onnelliseksi sitä, joka pääsi "Europaan," joka
herra Vogel'in mielestä alkoi Pietarissa. Näinä surullisina hetkinä
valitti hän omaa kohtaloansa, joka oli sitonut hänen Savodoille ja katui
suuresti, ett'ei ollut edes Suomeen jäänyt, jossa rahvas hänestä oli
ollut niin hyvää, katui sitä enemmin, kuin minulta kuuli, että muutamat
hänen entisistä työ-kumppalistansa Helsingissä, jotka nimitti, olivat
leiponeet itsensä mahtaviksi porvareiksi ja suurten talojen isänniksi,
jonka onnen muka hänkin varmaan olisi käsittänyt, jos olisi ollut älyä
sinne jäädä. Tätä herra Vogel'in tyytymättömyyttä nykyiseen tilaansa
elättivät hänen veljeltänsä Mecklenburg-Strelitz'istä useasti tulevat
kirjat. Tämä veli, perinyt heidän isänsä hevois-kaupan, oli laajentanut
sen ja ulko-arvossa niin kohonnut, että muka oli ruhtinallinen
talli-mestari ja että hänellä joka viikko kävi vierasna maan ensimäinen
ministeri, vieläpä toisinaan perintö-ruhtinaskin. Tähän korkeuteen oli
nyt ovi avoinna Savodojenkin Vogel'illa, sillä se kaikessa muussa
onnellinen mies oli lapsitoin, ja kirjoissansa lupasi hän ottaa veljensä
pojan otto-pojaksi ja perilliseksensä, jos tämä perheinensä tulisi
takaisin koti-maahan. Kiihoittaaksensa meidän Vogel'in muuttohalua oli
veli myös kirjoittanut, kuinka hän varsin alkaen veljeänsä vasten oli
ruvennut säästämään viiniä, ja kuinka hänen kellarissansa jo löytyi
neljä sataa putellia vanhaa viiniä veljen juoda tuliaisiansa. Herra
Vogel'in kiihko päästäksensä Savodoilta ei näin muodoin ollutkaan
ihmeteltävä, sillä tässä paikassa ei hän ukko-parka ollut maistanut
märkääkään kelvollista, saatikka puhdasta, sekoittamatointa viiniä. Entä
sitten kotimaan olut! entäs sen soitot, sen tanssit ja muut huvitukset,
joita herra Vogel täällä ei koskaan ollut nauttinut, vaikka kyllä oli
kuusi vuotta peräkkäin istunut ensimäisenä jäsennä kaupungin duumassa
(magistratissa). Mutta kuinka päästä, sillä hän oli kahtalaisesti
sidottu Savodoihin? Hän oli nainut Venakon, ja nainut Venakon, jolla oli
talo. Jospa rakkaudenkin voimaan voi sen verran luottaa, että se vetäisi
vaimon miehensä kanssa vieraasen maahan, jossa kieli, usko, tavat olivat
hänelle aivan oudot, niin ei taloa kuitenkaan voinut telegalle nostaa,
niinkuin sen pienen Venakon. Ja taloansa oli Herra Vogel jo kaupinnut
kokonaisen vuoden, vaan turhaan. Juuri minun pois-lähtiessäni ilmautui
viimein ostaja, he syntyivät hinnoilla, ja jo tänä syksynä lentää herra
Vogel muiden matka-lintujen kanssa ilolla ja riemulla takaisin
koti-maahansa, vieden muassansa siitä onnesta, jota hänen nuori mielensä
sieltä lähtiessä niin hohtavilla karvoilla oli kuvastellut täällä
tavattavan, ei paljon muuta kuin poikansa ja pienen Venakkonsa. Herra
Vogel'in elämä-kerta kuvaa monen muunkin, varsinkin Suomalaisten, onnen
etsimistä tässä maassa.
Mutta jo arvellet: näin emme pääse koskaan matkalle, lorutessasi herra
Vogel'ista ja hänen suruistansa ja iloistansa. Tosi kyllä, mutta
Savodojen kaupungissa ei löydykään paljo muuta merkillisyyttä
matkalaisen kertoa kuin herra Vogel, joka myös nyt eroaa siitä. Vaan
leikkiä puhumatta on tässä kaupungissa vielä kaksi muutakin
merkillisyyttä. Ensinkin tykki-tehdas. Kaupungin läpi juoksevan pienen
joen eli puron varrelta tyynessä laaksossa on tämä paikka, jossa sodan
kauheimmat kalut tehdään. Jos tässä yhdeltä puolen on huvittava nähdä
esim. kuinka sisus siihen rauta-pölkkyyn, josta tykki syntyy, ihmisen
taidosta leikkautuu melkein yhtä keveästi kuin puuhun, on toiselta
puolen surkea katsoa, millä taidolla, ahkeruudella ja tyynellä mielellä
työ-miehet esim. taputtelevat kiini sen rauta-peltisääryn, jossa ne
hirmuiset kartessit lykätään tykin sisään, ja joissa kussakin on
kukaties sadoille loppunsa. Tehtaan pihalla seisoo pieni katos aituuksen
kanssa, jonka sisässä löytyy kaksi tykkiä, säilytetyt muistoksi keisari
Aleksanteri Ensimäisen käymisestä tehtaassa. Näistä on toinen
muistollinen sen tähden, että keisari vähän aikaa oma-kätisesti teki
työtä sen silityksessä, ollen se kohta tykin pintaa, jota hän takoi, nyt
hopea-lastoilla merkitty, toinen taas on merkillinen sen vuoksi, että se
valettiin keikarin iäsna-ollessa ja sai nimeksensä: _Pacificator
Europae_.[5] Toinen rauhallisempi merkillisyys Savodoilla on se kaunis
kaupungin puisto tykkitehtaan ja Oniegan välillä kahden puolen mainittua
puroa, jonka kiitokseksi lienee kyllä, jos sanomme, että se vetäisi
vertoja Helsingin yhteiselle puutarhalle, jos vaan olisi vähän suurempi
ja jos nim. siinä löytyisi mitään, joka olisi sinne-päinkään kuin
Kaisaniemi.
Ja nyt emme enää voi Savodoilta mitään kertomisen arvoista löytää, jonka
tähden olemme valmiit lähtemään matkalle, Vepsäläisten, Lyydikköjen eli
pohjais-Tschuudein kieltä kuuntelemaan. Näiden piiri alkaa noin 30
virstan päässä Savodoilta etelään päin pitkin Oniegan rantaa, jossa
_Schoksu_ (eli _Schoksa_, niinkuin edellisessä kirjassani kirjoitin) on
ensimäinen heidän seurakuntansa. Seuraavat neljä seurakuntaa ovat ilman
sitä samaa kansaa: _Scholtdjärv, Kalaig eli Kalajeg ja Himjeg_, kaikki
neljä Oniegan rannalla, ja _Mägi_, oleva vaan puolella Scholtdjärvestä.
Viimeiset tschuudilaiset talot etelään päin tässä ryhmässä ovat noin 15
virstaa Syväriltä, ja niinkuin Syvärin länsi-päässäkin jo löytyy
ummikkovenälaisiä tämän joen pohjais-puolella, niin elää niitä sen
itäisenkin pään pohjoispuolella noin parin kolmen kylän paksuudelta.
Tschuudit itset kutsuvat kieltänsä Lyydin kieleksi, vaan Karjalaiset
pohjais-puolella Savodoja sanovat sitä Schoksun-kieleksi, varmaan
sentähden, että Schoksu on heihin päin ensimäinen lyydikkö-seurakunta.
Mitä tämä sana Schoksu merkitsee, en ole voinut selittää; samoin en
ymmärrä nimeä Himjeg, jonka jälkimäinen tavut on suomalainen sana
_joki_; nimet Kalajeg ja Mägi selittävät itset itsensä, jota vastaan
Scholt-djärv on suomeksi _Soutujärvi_, sillä _scholdan, scholdta_ on
suomen-kielinen sana: soudan, soutaa.
Viimeksi mainitun seurakunnan kirkolla otin minä olo-paikkani, osittain
sen tähden, että se on juuri keskellä ryhmää ja kieli siinä
toivottavasti piti olla puhtainta, osittain senkin vuoksi, että
Savodoilla ollessani olin saanut muutamia sen talon-pojista tuttavikseni
ja erään kanssa jo korttteristakin hänen tykönänsä sopinut. Tultuani
kylään rupesi hän vielä, arvattavasti hyvästä palkasta, kielensäkin
selittäjäksi minulle ja sainkin hänestä sangen hyvän apu-miehen, sillä
hän osasi kirjoittaa ja oli hyvin selvä venäjän kielessä. Tämän kielen
yhtäläisyys sen murteen kanssa, jonka Lönnrot on tutkinut ja selittää
väitöksessänsä, on suurempi kuin voisi toivoakaan, muistaessa, että
näiden murretten väliä on enemmän kuin 200 virstaa. Kumpikin
lyydikkö-ryhmä, tämä Oniegan rannalla ja se etelään päin
Lotina-Pellolta, jossa Lönnrot teki tutkintonsa, ovat siis aivan yhtä
kansaa. Mutta kuinka se muuten niin tarkka Sjögren voi päättää tämän
kansan ja Inkerin-maalla elävien Vatjalaisten heimolaisuutta niin
suureksi, että heille antoi yhteisen nimenkin, sitä on vaikea ymmärtää,
sillä kielet todistavat toista. Epäilemättä on Lyydin ja Vadjan kielten
välillä suurempi heimolaisuus kuin esim. Lyydin ja Karjalan kielen,
koska molemmat ynnä Virolaisten ja Suomen Hämäläisten kanssa kuuluvat
Jäämien eli Hämäläisten kansakuntaan, jonka kieli niin monessa kohdassa
merkillisesti eroitaksen Karjalaisten lavea-piirisestä murteesta. Vaan
joka Vadjan kielen on tarkemmin tutkinut, on pian havaitseva, että sen
yhtäläisyys Viron kielen kanssa on paljoa suurempi kuin yhtäläisyys
Lyydin kanssa, ja että sen syystä voipi kutsua vaan Viron kielen
murteeksi. Jos emme eri kieleksi lue Liivin kieltä, joka näyttääkin
olleen ainoastaan vanhempi muoto Viron kielestä, niin tulee näitä
Jäämiläisiä sisaruksia vaan kolme, nim. Virolaiset, Lyydiköt ja Suomen
Hämäläiset, joiden jälkimäisten kielestä kuitenkin Karjalaisuus on
kuluttanut pois monta tämän heimokunnan yhteistä tunnusmerkkiä.
Tschuudin nimi, jos tätä vieras-kielistä nimitystä vielä tarvittanee
suomalaisessa kansa-tieteessä, on siis ulotettava Virolaisiinkin, sitä
enemmän, koska Venäjän vanhoissa aika-kirjoissa heitäkin useasti
mainitaan sillä nimellä, koska esim. Peipuksen järveä venäjän kielellä
vielä nytkin kutsutaan Tschuudin järveksi (tschudskoe osero), jota nimeä
se ei voinut saada Lyydiköistä eikä Vatjalaisista, sen ympäri asujista,
-- ja koska se haukkuma-nimisin, _tschuhonets, tschuhná_, jolla
Venäläiset kunnioittavat Suomalaisia kansoja, ja joka tschuudin nimen
kanssa nähtävästi on heimoa, kaikkein tuntijoiden lauseita myöten
enemmän käytetään Virolaisista kuin Suomalaisista.
Kieli-tutkinnollisista saaliistani Soutojärvellä en tässä uskalla
lavealta puhua, sillä ne ovat vaan kuivaa kielioppia eli vielä kuivempia
sana-luetteloja. Lauluja Lyydin kielellä en saanut sanaakaan, sentähden
että niitä ei löytynyt. Rahvas täällä "pajattaa" kyllä sekä pyhänä että
arkena, sekä työssä että jouten, vaan laulut ovat venäjän-kielisiä,
elikkä pikemmin samanlaista venäjätä kuin ruotsin kieli on meillä esim.
laulussa: _hyökä perjo, juuppa taala_ j.n.e., sillä laulajista eivät
puoletkaan ymmärrä venäjän kielestä muuta kuin tavallisimmat
joka-päiväiset puheet, eivätkä voi selittää, mitä laulussa laulavat.
Loihdutkaan eivät täällä ole runon puvussa, vaan pahan-päiväistä
sopotusta, Venäläisiltä opittua, jota kernaammin luetaan venäjäksi kuin
lyydiksi. Tämän lauluttomuuden päättänee moni tulleen siitä, että
venäläisyys jo liiaksi on painanut kansan omaa hengettä ja pakoittanut
sen omat kieli-kaunistuksensa unohtamaan. Vaan vanhat sekä miehet että
naiset kertoivat venäjäksi lauletun jo heidänkin nuoruudessansa eikä
sanoneet kuulleensa, että koskaan olisi lyydiksi laulettu. Sen ohessa
pitää muistoamme, että venäläisyys täällä ei ole saanut paljon suurempaa
voittoa kansassa kuin esim. vähää pohjaisempana elävissä Karjalaisissa,
ja näiden seassa kaikuu vielä Kalevalan runo, vaikuttavat vielä isiltä
perityt loihdut alku-peräisessä täyteläisyydessänsä. Tästä voisi
päättää, että Lyydilöillä oma-kielistä laulua ei ole ollut koskaan, ja
kielen rakennuskin on senkaltainen, että sitä ei voi eikä ole voitu
käyttää runoksi, semmoiseksi, jona runo nyt löytyy kielessämme.
Näytteeksi tästä murteesta kirjoitin kuitenkin muutamia mainituista
loitsuista ja hankin käännöksiä eräistä Venäjänkielisistä saduista ja
samasta Mattheuksen evankeliumin 6:sta luvusta, joka löytyy Lönnrot'in
väitelmässä, käännettynä tämän kielen siihen murteesen, jota hän tutki.
Nämä käännökset valmistuivat sillä tavalla, että apu-mieheni ensin
itseksensä käänsi ne ja venäjän kirjoituksella kirjoitti käännöksensä,
jonka hän sitten luki minulle, ja minä, hänen avullansa parannellen
itse-kutakin kohtaa, jossa käännös mielestäni ei ollut hyvä, sen
kirjoitin ylös omaan kirjoitustapaani. -- Kielen puheina ollessa en
malta olla mainitsematta erästä huvittavaista seikkaa, jonka löysin
tässä murteessa. Jokainen tietää, että Suomen kielissä ei tähän asti ole
löydetty omituista sanaa sille ajatuksen kohdalle, jota nyt merkitään
vieras-kielisillä sanoilla: _herra, baarina, saks_ j.n.e., josta on
päätetty Suomalaisilla, ennen vierasten herrojen tuloa heidän maihinsa,
ei herroja löytyneenkään. Tässä on erehdytty suuresti, sillä päällikköjä
ja niinmuodoin herroja mahtoi kuitenkin niillä kansoilla olla, jotka
satoja vuosia tekivät vasta-rintaa voimallista naapuriansa vastaan ja
useammat kerrat näiltä koko sota-joukot maahan leikkasivat, niinkuin
Virolaisten maassansa ja Lyydikköjen Valget-järven (Bjelo-oseron)
tienoilla tiedetään tehneen. Nämä jälkimäiset ovatkin kielessänsä
säilyttäneet herruuden alku-peräisen nimen, joka lyydiksi on kuhm,
_kuhmun_ eli suomeksi: kuhmu. -- "Kuhmu?" sanonet sinä, "sillä sanalla
on aivan toinen merkitys Suomen kielessä, jonka kaikki tietävät, sillä
kellä ei ole edes kerran eläessänsä ollut kuhmua otsassa." -- Elähän
hätäile, veli-kulta. Suomalaisten herrat voivat ennen olla yhdenlaisia
kuin kaiken muun maailman herrat, joten sana kuhmu heidän itsenäisinä
ollessaan voi merkitä sekä herroja että herrojen lahjoja, noita
otsa-paisumia, eli toisin selittäen, vierasten tultua maahan piti näitä
kutsua heidän omalla nimityksellänsä _herroiksi, saksoiksi_ j.n.e.,
joten oma-kielinen sana laveammassa merkityksessänsä Virolaisilta ja
Suomalaisilta unohtui, eli muuttui merkitsemään vaan sitä, jota herrat
tavallisesti jättivät heidän vähä-ymmärtäväisiin otsiinsa. Tämmöiset
muutokset sanojen merkityksissä ovat hyvin tavalliset kaikissa kielissä,
eikä ensinkään oudot sille, joka kieliä tarkemmin on tutkinut. Vaan ei
vähäinen ole minun iloni, joka tämän sanan ensimäiseksi löysin, ja tämä
löytö lienee minulle vasta maailmassa antava sian _Suomen Muistettavien
Miesten_ kokouksessa, sillä moni näkyy pääsevän siihen paljoa
vähemmästäkin.
Enentääkseni edes yhdellä alku-peräisellä suomalaisella nimellä
maa-tiedettämme mainitsen tässä, että Oniegan merta lyydiksi kutsutaan:
_Änine, Änischen, s.o. Ääninen_, koska suomalainen sana _ääni_ lyydiksi
on: _än, änen_. Tämmöisiä omaisuuden-sanovia nimiä ovat vanhat
Suomalaiset useastikin antaneet järville, niinkuin esim. _Pielinen,
Hyytiäinen_ j.n.e. Niin tiedetään Laatokan merta ennen mainitun
Aldogaksi, joka nimi, niinkuin Sjögren muistuttaa, silmin-nähtävästi on
suomalainen sana _Aallokas_, ja epäilemättä kuului tämä sana vanhoina
aikoina: _Aldogas_, siitä vähällä muutoksella muuttuen _Ladogaksi_. Nimi
Oniega taas, jolla tätä järveä nyt kaikissa maa-tieteissä mainitaan, on
vaan venäläinen väännös nimestä Änine elikkä Äninse, joten se tarkoin
lyydin kieltä myöten on kirjoitettava. Luonnon mukaan sopivampaa nimeä
eipä olisikaan antaa tälle järvelle kuin Ääninen on, sillä pohjais- eli
itätuuli kuin velloo sen aavaa pintaa, niin kuuluu järven "ääni"
ikäskuin suuren kosken pauhina monen virstan päähän rannasta. Silloin ei
ole alusten hyvä olla sen pettävällä selällä, ja harvoin laskee se
tämmöisissä tiloissa purjehtijata muuhun haminaan kuin omaan pohjaansa.
Mutta purjehtija Äänisellä onkin harvinainen näkö, varsinkin sitten
edellä-mainitun uuden kanavan valmistumista. Syvärin suun ja Savodojen
kaupungin välillä kulkee kesässä noin pari kolme kymmentä alusta, joku
menee ehkä myös Poventsankin kaupunkiin Äänisen pohjais-päässä, samoin
joitakuita aluksia sen itärannoille, ja siinä on kaikki sen merenkulku.
Jos tähän lisäämme, että se tyynenä ollessansa huokuu kylmää ja sumua
ympäri olevalle maalle, niin näemme että Ääninen on sangen kolkko järvi,
ehkä kyllä, länsi-tuulen liekuttaessa sen vettä, se voipi ottaa
semmoisenkin taivaan-sinisen kullalla tähditellyn puvun päällensä, että
sen katsomisesta ei tahdo kylläänsä saada.
Rahvas Äänisen rannalla, minkä minä sitä olen nähnyt, elää leivän
puolesta hyvin hyvästi, paremmin kuin rahvas useammassa osassa
Suomenmaata, vaikka se ei näy tekevän puoltakaan sen vertaa työtä kuin
Suomen rahvas. Mistä tulee siis tämä rikkaus? Minun yksin-kertainen
ajatukseni on se, että paitse sota-miehen tekoa tällä rahvaalla on
paljoa keveämmät ulos-teot kuin suomalaisella, kruunun talon-poika
Venäjällä on kokonansa toinen mies toinen herrojen alustalainen.
Verojensa suoritettua nauttii hän ansionsa rauhassa, rakentaa itsellensä
ylpeät talot monien tupien ja kammarien kanssa, joiden seinämät
välkkävät kalliista pyhäin-kuvista, tee- ja kahvi-kattiloista j.n.e.
Vaimonsa pukee hän monesti silkkiin, vaan aina hohtavan punaisiin eli
keltaisiin vaatteihin, itsensä hienoin kauhtanoihin eli hyviin turkkiin.
Ja jos työ kotona ei anna kaikkea tätä, lähtee hän muuanne onneansa
koettamaan, tavallisimmasti Pietariin. Niin käyvät esim. tämän
Soutujärven ja sen ympäristön miehet kiven-hakkaajina työtä tekemässä
ympäri Venäjän maata, missä vaan kruunu mitä rakennuttaa. Moni kivi
Sevastopol'in ja Kronstadt'in muureissa on heidän silittämänsä, useammat
patterit Itä-meren rannoilla heidän tekemänsä, niinkuin esim. patterit
Helsingissä ja sen tienoilla, joiden tekijöitä, kotoisin Äänisen
rannalta, lienee siellä vielä nytkin. Kerättyänsä hyvät rahasummat
palaavat he kotiin niitä perheinensä syömään. Mutta rahan kanssa tuovat
he muassansa myös paljo koiruutta, irstaisia tapoja ja rahan ahneutta.
Tämmöinen Pietarissa eli muualla kävelyllä elänyt mies myöpi rahasta
kaikki, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, oman autuutensakin, sen niin
monta tuhatta kertaa muutaman kopeikan edestä turhaan vannottuansa.
Hänen rientonsa alku ja loppu on raha, aina vaan raha eli muu toisen
omaisuus, saipa sen sitten miten hyvänsä. Hän ei häpeä pyytäessänsä,
vaikka hän olisi kuinka rikas. Niin tuli esim. Soutojärvellä sen tienoon
starschina (kylän-mies) eräsnä aamuna minun tyköni ja valitti eileisestä
praasnikasta eräässä naapuri-kylässä päähänsä jääneen hirmuisen
pohmelon, eikä tiennyt kuin sitä parantaa voi. Samalla kutsui hän minut
vieraiksi luoksensa muutamien viikkojen perästä tulevalle praasnikalle
heidän kylässänsä, sillä hän eli eräässä toisessa kylässä ja oli nyt
Soutojärvellä viran toimituksissa. Minä kiitin kutsumuksesta, joka
nähtävästi ei ollut sen sydämellisempi kuin että minun siitä olisi
pitänyt auttaa häntä päänsä parannuksessa. Tätä jälkimäistä tarkoitusta
en kuitenkaan ollut ymmärtävinäni ja viimein ilmoitti hän sen suorilla
sanoilla, pyytäen minulta kymmenkopeikaista viinaan. "Kuinka", vastasin
minä, "ilkeät sinä, joka olet koko tienoon rikkaimmia miehiä, tulla niin
vähää toiselta pyytämään! Olisit eilen juonut vähemmän, niin olisi
pääsikin terve, ja ilman sitä paranee se paremmin siten, että menet ja
uit Äänisessä kuin että nyt uudestaan rupeat viinaa juomaan". --
Suomessa matkatessasi kuin taloon tultuasi panet tupakan ja puhetta
paremmin liikkeelle saadaksesi tarjoot kukkarosi talon-miehenkin panna
piippuunsa, kainustelee hän sitä vastaan-ottaessansa, lausuen, että
matka-miehen varat kuluvat matkalla ilmankin että toiset auttavat häntä
niitä nauttimassa, ja muka pikemmin hänen velvollisuutensa olevan
vieraalle tarjota. Vasta lausuttuasi että sinun tupakkasi on kartuusia
rohkenee hän niitä piipun ottamaan, vaan tarjoaa hyvällä sydämellä vähän
ajan perästä oman massinsa maistaaksesi koti-kasvuisia maa-tupakuita.
Aivan toisin olivat Soutojärveläiset. Havaittuansa että minulla löytyi
kesän varat tupakkaa ja sikaria rupesivat he niitä lappamaan minulta
mikä milläkin aiheella, millä oli rinta kipeä, millä vatsan-vääntäjä,
johon muu ei ollut hyvä kuin tupakka, millä mikin, ja eräs naapuri, joka
oli käynyt luonani "istumassa", joka kerta sitä toimittaen minulle että
hänen sisarensa mies, pohatta kauppa-mies Savodoilla ei koskaan
juottanut hänellä siellä käydessänsä huonompaa juomaa kuin 6 hopearuplan
sampanskoita, oli pois-lähtiessäni niin rohkea että oikein kädestä
pitäen pyysi minun tupakka-varojeni loppua hänelle lahjoittamaan. "No,
mitäs minä sitten itse polttaisin?" sanoin minä. "Saathan sinä
Vosneseniessä toisia", oli hänen yhtä selvä kuin hävitöin neuvonsa. --
Täänkaltaisia ja pahempiakin tapauksia olisi minulla kyllä kertoa
ololtani Soutojärvellä, vaan nyt ei ole aikaa kirjoittaa enemmän niitä
kuin muutakaan, sillä posti-hetki lyöpi kohta. Jää siis toistaaksi
terveeksi!
Kolmas Kirja.
Helsingissä syysk. 1855.