-- Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon,
kerälle kiertyi ja katsoi merta.
Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja
aallot alhaalla kiviä pieksi.
Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta
vastaan kulki.
Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin
meren helmaan heittyi.
Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin
rinnoin, veressä sulat.
Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa
pieksi kiven kylmään kylkeen.
Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle
hetki lyönyt.
Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:
"Joko kuolet, lintu?"
"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast'
elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni... Urheesti taistelin... Olen
nähnyt taivaan... Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."
"Mitäpäs taivas?... Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on
hyvä, niin lämmin, kostee."
Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen
houreitansa.
Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu
maahan ja tomuks saapi."
Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa
katseensa heitti.
Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon
umpea löyhkä.
Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:
"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa
vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin... Mun hurmeihini hän
pakahtuisi!... Oi riemua taiston!"
Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän
parkuu!"
Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy
siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes
yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."
Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui
kiven niljaa myöten.
Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas
vieri.
Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui,
ja särkyi sulat.
Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos,
meren helmaan heitti.
Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi... mut Sinihaukka ei
enää koskaan meren pintaan noussut.